Ensin: – no jopas taas on aihetta pakinaan, Nytti se jaksaa pöyhiä pohjamutia aina vain. ’Iloiset rosvot’ kertoo, miten työpaikoilta kannetaan kotiin mitä irti saadaan klemmareista ja kopiopaperipaketeista puhelimiin ja pöytälamppuihin. Miten ’keskiluokkainen taparikollinen’ voi vapaasti röyhkeillä omaan pussiin, olla muita nokkelampi, selättää systeemin! – Niin ja vielä rehvastella sillä.
Sitten: – ihan putipulmunen en taida muuten olla itsekään. Ettei vain olisi tullut muutama kynä ja klemmari työpaperinivaskan mukana ja jäänyt sille tielleen. Olisko tullut kehuskeltua sillä, että pääsinpä junassa maksamatta, kun rahastaja tuli kohdalle vasta junan pysähtyessä asemalle. En nyt äkisti muista muuta, mutta ei se varmaan näihin jää. Onko puhelimen vieminen isompi juttu kuin klemmarin? – Mikä olen mitään sanomaan.
…sanoi viime vuosisadalla Niilo Tarvajärvi radion sunnuntaiaamuohjelmassa. Tänään tapahtui se ihme, että kun nyt kerran satuin heräämään varttia vaille kahdeksan, päätin jostain kumman syystä avata television. Tässä vaiheessa on ihan pakko todeta, että olen ollut eläkkeellä viime elokuun alusta, enkä ole vielä yhtenäkään aamuna tuntenut tarvetta katsella aamu-tv-ohjelmaa, koska rakastan yli kaiken aamujeni rauhaa.
Sattuipa niin – mitä en tiennyt – että aamutelevisio juhli kymmenvuotista taivaltaan juuri tänä samaisena aamuna. Ajatella, kymmenen vuoden ajan joka arkiaamu pulinaboksi on ollut käynnissä ja kerran viikossa sanavalmiiden julkishenkilöiden iskujoukko on saapunut paikalle jälkiviisastelemaan viikon ykkösaiheista. Oi, mitä olenkaan menettänyt: tosielämän vuolaana virtaavan uutiskymen pärskeitä, hetken kuohuja, arkista lorinaa ja lirinää.
Mediatutkija Veijo Hietasta haastateltiin. Hän oli pohtinut asiaa ja sai sanoa jopa kolmekin lausetta yhteen menoon toimittajan keskeyttämättä. Jos amerikkalaisilla on ollut aamutv jo 1950-luvulta lähtien ja Suomea sanotaan maailman amerikkalaisimmaksi maaksi, miksi meille tämä ohjelmatyyppi tuli vasta kymmenen vuotta sitten? On ollut vallalla prime-time -ajattelu: katsojat eivät ehdi tv:n ääreen ennen iltaa. Yhteiskunnallisen murroksen myötä oli viimein tunnustettava, että on olemassa ihmisryhmiä, jotka katsovat päivällä, aamulla jopa yöllä televisiota, jos siellä on ohjelmaa. – Näin mediatutkija.
Aamutelevisio on kallista ohjelmatuotantoa, joten sille on varmistettava optimimäärä katsojia. Vähitellen väki on mediatutkijan mukaan oppinut silmäilykatsomisen tekniikkaa; ei tarvitse nakottaa aparaattia vastapäätä, voi puuhata omiaan, lukea lehteään, juoda kahviaan ja seisahtaa hetkeksi kuvan ääreen vain, kun joku kiintoisa signaali pysäyttää. Aamutelevision kuvalliseen puoleen ei kannata panostaa liikaa, kustannukset saadaan siten pysymään aisoissa.
Saattaapa olla, että olen vanhanaikainen tv-katsoja. Tutkin ohjelmatarjottimen etukäteen ja panen merkille kiinnostavat. Istahdan mielelläni valitun ohjelman ääreen ja annan sen temmata minut mukaansa. Jos se ei sitä tee, saatan kurkistaa toiselle kanavalle ja jos ei sielläkään nappaa, suljen aparaatin. Olen huomannut senkin, että vaihtoehtojen tarkistaminen kannattaa, joskus osuu todella kiinnostavaan ohjelmaan, jota ei ole huomannut ennakkoon.
Tämän aamuisen kokemuksenkin jälkeen on todettava: ehkä tästä ei tullut päänavausta johonkin uuteen elämäntapaan. Instant-mix närästää.
Ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden, sanotaan. 1970-luvun alkupuolella ammattiliiton alaosaston kokouksessa innostuimme kahvitauolla ennakoimaan minkälaista niissä ympyröissä olisi 25 vuoden kuluttua. Arvelin muun muassa, että tupakointi yleistyisi kirkollisissakin piireissä. Tuli lyötyä oikein leikkimielinen vetokin satunnaisen pöytänaapurin kera aiheesta. Mistäs tuon olisi tiennyt, että nikotiini paljastettiin sittemmin hengenvaaralliseksi aineeksi, josta syystä tupakkamainontakin kiellettiin. Minähän sen vedon hävisin ja tarjosin voittaneelle osapuolelle ja toiselle todistajista (toisen oli tuoni jo korjannut) sopimuksen mukaan päivällisen oikein hienossa ravintolassa. Voin kertoa, että tilaisuus oli, paitsi savuton, myös yksi elämäni hauskimpia.
Esikoisemme, joka on saattanut periä jonkin piilevistä uhkarohkeusgeeneistäni, esitti kymmenen vuotta sitten yllytyksestäni tulevaisuuskenaarion vanhemmistaan ja toisista isovanhemmistaan. Vetoa ei aiheesta tosin lyöty. Äidistään hän sanoi, että vauhti kiihtyy kiihtymistään, kunnes pysähtyy kuin seinään. Näinhän sitten kävi. Toistaiseksi kolmen kohdalla neljästä vapaamuotoinen ennuste on toteutunut. Muuten, osoittautuakseen voittoisaksi ennustus ei saa olla ryppyotsainen eikä valmiiksi todennäköinen, vaan mieluiten hilpeästi lonkalta heitetty, johon ei sillä hetkellä kukaan usko.
En enää lyö vetoa mistään, enkä erehdy ennustelemaankaan. Suhtaudun asioihin ’aika näyttää’ -mentaliteetilla. Saapihan tuota silti miettiä joskus itsekseen mihin tää maailmanmeno ehtiikään ennen kuin sukupolvemme aika on ohi. On hyvä, että emme tiedä.
Istahdin kieltämättä suurin toivein tv-kakkosen ajankohtaisohjelman ääreen, jossa oli luvassa keskustelua otsikolla Akkavalta. Toinenkin istahti, viipyi noin kymmenen minuuttia, kunnes luikahti laittautumaan yöpuulleen. Enpä suuresti ihmettele. Kun ohjelma viimein loppui uutiskatkon jälkeen, jäi jotenkin sekava ja epämääräisesti tyytymätön olo. Yritettiinkö liikaa?
Onhan se vaikeaa, keskustelu. Me naiset osaamme rupatella, juoruilla, heitellä nokkeluuksia, pitää hauskaa miesten kustannuksella ja valittaa kaikesta. Mutta keskustella, olla perusteltua mieltä, pysyä asiassa? Jos edes jostain kuumaperuna-aiheesta pääsisi selkeille vesille naisten kesken keskustelemalla, yksimielisyyteen toki ei tarvitsekaan. Jos edes opittaisiin puhumaan toisin ajattelevaa nälvimättä.
Jutut sivusivat johtajuutta, koulutusta, työuraa, tasa-arvoa, palkkausta, kotiäitiyttä, päiväkotijärjestelmää, feminismiä. Lasikatto, kiintiönainen, telaketjufeministi, kotiäiti, uranainen – tuttua sanastoa viljeltiin. Studioon paimennetun naisväen joukossa olivat tietysti obligatoriset nykynaisen ikonit tutkija Sari Näre ja taiteilija Sofi Oksanen ja menneiden aikojen muistoksi taistolaisaktivisti Kristiina Halkola, piispaksi ylennyt naisasianainen Tuulikki Koivisto-Byman sekä poliittisen lasikaton läpi johtajaksi päätynyt Kaarina Suonio. Sukupolvien ero tuntui ja kuului.
Monien älykkäiden ja viisaiden naisten hyviä puheenvuoroja kuultiin. Löytyikö uutta näkökulmaa, enpä tiedä. Koulukokeilu kuulosti kiinnostavalta uudelta avaukselta tasa-arvokasvatukseen. Raikkaat feministitytöt naiskuvatapetteineen olivat telaketjumielikuvista onneksi äärimmäisen kaukana. Ehkäpä Kristiina Harju tiivisti oleellisen: naiset ovat erilaisia, ei ole tasa-arvoa naistenkaan kesken. Ja yhteiskunnalliseen tasa-arvoon naisten ja miesten välillä on vielä matkaa.
Nuori ihminen asettaa elämälleen tavoitteita toiveistaan ja unelmistaan sekä reaalisista mahdollisuuksistaan käsin. Jos perhe on ensisijaisten tavoitteiden joukossa, olisi hyväksi miettiä sitäkin seikkaa jo ammatillista uraa ja elämänkumppania valitessa. Jos työura on ehdoton ykkösasia ja muu tulee kaukana perässä, kannattaisi harkita, onko elämässä sijaa perheelle ollenkaan. Todellisuus rakentuu harkinnan sijaan usein tunnepohjaisista ja melko satunnaisistakin impulsseista. Järki koputtelee jossakin, mutta tulee huitaistua sivuun kuin Manun isolla kouralla aikoinaan pressanvaalien alla: kyllä se siitä.
Toimiva parisuhde edellyttää psykologisten lainalaisuuksien mukaan jonkinasteisesti yhteistä arvoperustaa, keskinäistä luottamusta ja yhdessä sovittuja tavoitteita. Henkisesti aikuistuneiden osapuolienkin kesken on vaikeaa sovitella eri suuntiin rönsyäviä unelmia todellisuuden reunaehtoihin. Entä miten käy, jos jompikumpi tai molemmat ovat lähteneet parisuhteeseen itsekkäin tarkoitusperin, sietämättömäksi käyneen elämäntilanteen ratkaisuyrityksenä?
Seksi on voimakas tekijä parisuhteessa. Sekään ei aluksi hoidu nointuostaan kuin sillä kuuluisalla tikanpojalla. Pitäisi löytää halua ja aikaa sovitella toiveita ja unelmia todellisuuteen. Viihteen luoma seksielämän malli näyttää nykyään olevan hetkellistä, ryöpsähtelevää ja rajua, muusta elämästä irrallista. Ei siinä paljon pakinoida, miltä tää nyt tuntuu vai tuntuuko miltään ja mitä tuo toinen toivoo tai mistä tässä itse innostuu. Ajan mittaan seksielämänkin vauhtia kannattaa sovitella yhteiseen rytmiin, opetella puhumaan toiveistaan ja tunteistaan.
Perhealkion muodostuessa on hyväksi noteerata sukujen verkosto. Ensin on Minä, jolla on mun vanhemmat ja sisarukset ja sukulaiset ja ystävät. Sitten tulee Sinä ja Minä, josta ehkä alkaa kehittyä Me. Jossain vaiheessa tajuaa, että Sinälläkin on ehkä vanhemmat ja sisarukset, serkkulauma ja tätien ja setien verkosto ystävien lisäksi. Mites niihin pitäisi suhtautua? Joudutaan sovittelemaan, jos halutaan luoda tasapuoliset suhteet molempiin taustajoukkoihin. Pitää kyetä hyväksymään uusia ihmisiä elämänsä ulkopiirille ja samalla kyetä hiljalleen luopumaan symbioosista lapsuutensa perheyhteisöön.
Ajankäytössä saattaa ilmetä pulmia, jotka hiertävät. Kummallakin on opiskelunsa tai työnsä, joka on otettava huomioon. Molemmilla pitää olla mahdollisuus hoitaa itselleen tärkeitä ystävyyssuhteita ja harrastaa persoonallista kasvua tukevia harrasteita. Parisuhteen hyvinvoinnin eteen pitäisi molempien olla valmiita tekemään myönnytyksiä, järjestämään menoiltaan yhteistä aikaa, etsimään joku yhteinen harrastus ehkä. Myös vaatimuksetonta ja ohjelmoimatonta yhdessäoloa tarvitaan.
Yhteisistä asioista on opittava keskustelemaan avoimesti. Se tarkoittaa toisen kuuntelemista, toisen mielipiteen huomioonottamista. Se tarkoittaa myös rohkeutta kertoa ajatuksiaan, toiveitaan, ehdotuksiaan. Päätöstentekoprosessin hiominen on luku sinänsä. Helpointa luullaan olevan, jos Minä sanon miten asia pitää hoitaa ja Sinä olet samaa mieltä tai ainakin pidät suusi kiinni. Vaan niinpä se ei mene.
Joopa, tämän jutun taustalla on oivalletut omat mokat, joiden korjaamiseen on mennyt yli kolmekymmentä vuotta, joltinenkin määrä hikistä tahkoamista ja muutama kitkeräkin kyynel. Välillä on ollut rakkaus hukassa, vaan onneksi taas löytynyt. – Onnea matkaan kaikille, pidetään unelmat tallella!
Joskus tää ihana arki tahmaa. Miten ihmeessä koko kuuden tunnin omarauhainen päiväsydän voi mennä lehtien lukuun, keittiöaskareihin, pyykinhuoltoon, papereiden sortteeraamiseen ja kirjoitteluun? Nytkin olisi mitä upein ulkoilusää, ei edes liian kylmää eikä liukasta, mitä olen käyttänyt tekosyynä. Tintti, tuo maanmainio ja hurmaava kuntoutuskurssimme ohjaaja Kuortaneelta, sanoi aikoinaan yksiselitteisesti: kaikki syyt, jotka estävät ihmistä liikkumasta ovat tekosyitä. Niinhän se on. Voi voi.
Huomenna, huomenna ihan varmasti lähden ulos. No, ainakin kävelen kirjastoon ja hankkimaan levykaupan legendaariselta Ollilta liput konserttiin ja sitten asemalle ja junaan. On nääs seminaaripäivä. Joo, onhan se hyötyliikuntaa, mutta mitäs sitten. Liikahtelua se on sekin, älkääs.
Ja mistäs tämä huononomantunnonpuuska nyt puhaltautui tähän? Eihän elämä ole sentään kilometripisteiden keruuta, ei kai -?
kävit luonani, yöllä, nuori ystäväni
miten unet ovatkaan viisaita!
kerroit rauhattomuutesi syyt
katselimme niitä yhdessä kuin kuvakirjaa
kerroin sinulle mitä olen oppinut elämästä:
on mentävä kohti pelottavinta
sillä jokaisesta voitosta vahvistuu
mutta jokaisessa luovutetussa taistelussa
itää kuoleman siemen
hyvästelyssämme väreili sanaton hellyys
mitä hyvästelinkään?
nuoruuteni tuskaisen tien?
vihdoinkin selkeää?
Suvi-Anne Siimes, Nunna Kristoduli; Taivas alkaa maasta; Minerva 2006
Ostin kirjan Valamosta ja siellä ollessa luinkin. Kyseessä on julkaistu kirjeenvaihto kahden naisen välillä, jotka ovat niin eri maailmoista, ettei heitä ensi katsannolta oleta minkään yhdistävän. Vähitellen selviää, että ortodoksinen usko sen tekee. Sitten tulee ajatelleeksi julkisuutta, molemmat ovat omien piiriensä ulkopuolellakin tunnettuja. Voisiko poliitikon tehtävä olla yhtälailla – vaikkei samalla tavoin – kutsumuskin kuin nunnan? En tunne kirjan tekemisen taustoja, mutta kirjeet eivät vaikuta spontaanisti syntyneiltä, niissä on tilatun maku. Keskustelu sivuaa eilisen, nykyhetken ja huomisen, ruumiillisuuden ja henkisyyden, synnin, rakkauden, vanhemmuuden ja työn merkitystä ihmisen elämässä. Kirjeenvaihto kyllä syvenee ja aukenee edetessään, vaikka monien aihepiirien kohdalla mielipiteet jäävät etäälle toisistaan. Toisaalta aika vähän näyttäisi tapahtuvan sellaista vuorovaikutusta, joka saisi jomman kumman tarkistamaan mielipiteitään tai asennoitumaan uudelleen. Kristoduli korostaa valitsemansa elämänmuodon vapautta, kun Suvi-Anne näkee sen monella tavalla kapeana ja vahvasti säänneltynä. Jos nunna on hengellisyyttään äärimmäisyyksiin asti toteuttava, lienee poliitikko puolestaan ideansa yhteiskunnan parhaasta pragmaattisesti äärimmilleen vienyt ihminen. Nunnan mustiin verhottu olemus, josta vain iättömät kasvot ja voimakkaat kädet jäävät paljaiksi, puhuttelee kuin naisen asu ääri-islamilaisissa maissa. Poliitikonkin on pukeuduttava kampausta ja meikkiä myöten asuunsa joka aamu, Suvi-Annen tapauksessa ulkoinen hahmo on yhtä paljon muista erottuva kuin Kristodulinkin. Onko kumpikin siis toisaalta oman vapautensa vanki? – Mielenkiintoinen, pohdintoja herättävä kirja!
Katarina Eskola, toim.; Kahden – Martti Haavion ja Elsa Enäjärven päiväkirjat ja kirjeet 1920-1927; WSOY 1999
Seitsemän ja puolisataa sivua kyseistä kulttuuridokumenttia tuntui olevan liikaa niiden sisällölliseen antiin nähden. Toisen puolen aineistoa olisi voinut huoletta karsia ilman, että mitään merkittävää olisi menetetty. Puolivälissä kirjaa olisin jo mieluusti luovuttanut, jos kirja ei kuuluisi pakolliseen seminaarilukemistoon. Julkaisukynnyksen ylittyminen hiukan ihmetyttää, vaikka kuinka kyseessä olisikin aikansa vaikuttajayksilöt. Kummankin persoonallisuus tietysti saadaan esiin, mutta monessa mielessä liian myöhään. On vaikea hahmottaa tästä ajasta käsin mikä tuolloin oli merkittävää. Runouden ystävälle toki P. Mustapään varhaisten runojen taustoitusta, mutta mitä muuta? Ehkä suhteellisuuden taju olisi paremmin tavoitettu, jos toimittajana ei olisi ollut oma tytär. Näiden kahden suhde on yhtä jahkaamista, seitsemän vuotta tämäkin jaakob raakeliaan odotti, ennen kuin sai. Yhtä väsytystä.
Suvi Ahola; Tietokone ja silitysrauta; Tammi 2003
Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikko Suvi Aholan esseet ovat puheenvuoroja kirjoista ja kirjalllisuudesta. Osa niistä on kirjoitettu lehteen vuosien mittaan, osa nimenomaan tätä kirjaa varten. Ahola on julkaissut muitakin kirjoja, joita en ole lukenut, tämä sattui alehyllystä silmiini ja päätin tarttua. Kriitikkona olen Aholan oppinut tuntemaan kärjekkäänä ja melko armottomanakin. Kirjan valossa hänen persoonansa saa inhimillisiä piirteitä ja tuntuu paljon pehmeämmältä. Esseet ovat antoisia, koska näkökulma ei ole tieteellisen pikkutarkka, ei eksytä akateemiselle umpirämeelle, missä kaltaiseni tavallinen lukija väsyy kohta tarpomaan. Intohimoisia lukijoitahan on paljon, vain murto-osa heistä päätyy opiskelemaan kirjallisuustiedettä ja hankkiutumaan kirjallisuutta sivuavaan ammattiin. Olen ns. tavallinen lukija ja lueskelen kirjoja a) joiden kirjoittajan tyyli ja sanottava miellyttävät b) joiden aihepiiri kuuluu kiinnostukseni kohteisiin c) jotka sattuvat osumaan kohdalle oikeaan aikaan ja d) joiden nimessä/esittelyssä jokin natsaa. – Tämän valinnan motiivi oli lähinnä a-b: parisataa sivua kelpo luettavaa luotettavalta kirjoittajalta kiinnostavasta aiheesta.
Kävi niin, että pakkanen hyydytti etuoven lukon. Talosta pääsi kyllä ulos, mutta ovea ei saanut kiinni lähtijän perässä. No nyt te tietysti luulette, että kun Toinen lähti töihin aamulla kello kuusi, minut herätettiin pitämään kiinni ovenkahvasta. Tai että Toinen pönkitti mennessään luudalla oven kiinni, joten olin ns. telkien takana. – Ehei, ei herätetty eikä teljetty.
Toinen oli kaivanut takavarastosta ikivanhan, rämisevän lämmittimen ja virittänyt sen eteiseen. Kuumentanut öljyä, öljynnyt lukkoa ja lopuksi pannut lämmittimen puhaltamaan lukkoa kohti. Oli sitten mennyt töihinsä. Ovi oli saatu jäämään kiinni. (Ihmettelinkin, sitä raplaamista, mutta en viitsinyt nousta makuulämpimästä tiedustelemaan mitä ihmettä.) Päivän mittaan konsultoin häntä työpuhelimesta ja menin jopa ehdottelemaan lukkosepän tilapäistä työllistämistä oven tienoille. Vastauksena oli murahtelua, josta ei saanut selvää.
Toinen tuli töistään vähän etuajassa, lukkopesän (ei siis -sepän) kanssa. Hän oli tehnyt ns. miehentyön eli käynyt lukkoliikkeessä hankkimassa varaosan. Tarvittiin enää vain muutama miehinen räpellysväline, kuten ruuvimeisseli, joitahan tosi-insinöörillä aina on sarjoittain kotona. Kolmen minuutin ähräyksen jälkeen vanha lukko oli irti ja uusi paikoillaan. – Tähä mitää lukkoseppää, mies mutisi. Tosin toinen ruuvi oli katkennut koloonsa, joten lukko on toistaiseksi yhden ruuvin varassa, eikä ovi vieläkään jää kiinni ilman erinäisiä toimenpiteitä. Lukonlämmitintä ei sentään enää tarvita. Täytyy vain toivoa, että pakkanen lauhtuu kohta puoliin.
upota menneisyyden suohon
silti tuntea lujaksi
omituista
ja helpottavaa
|
|
