Oijoi sentään, Pissismummo tunsi itsensä vallan Tuhkimon sisarpuoleksi kotiin päin tullessa, kun junaan päästyä viilensi kumisaappaisiin ja lenkkitossuihin totutettuja jalkaparkojaan junavaunun lattiaa vasten. Mikä jumalainen ilta! Ihan väristys oli käynyt Kuulun Laulajattaren liverryksiä ja langanohuita pianissimoja kuunnellessa.
Kyllmaar Pissismummokin laittautuu harvinaiseen tilaisuuteen päästessään, restauroi huolella aikainmerkitsemän naamataulunsa, ähertää kihartimen kera kuontalonsa, ahtautuu parhaimpaan kevätjakkupukuunsa (hame peijakas jo kirraa vuosien saatossa kadonneen vyötärön kohdalta) ja survoo jalkoihinsa sievät kengät.
Siis liput oli ostettu jo syksyllä, kun ensimmäinen ilmoitus konsertista oli lehdessä. Totisesti, kelpo paikat oli saatu, vaan teki se afääri aika kuopankin Pissismummon eläkeroposten pinoon. Paikalla oli selvästikin pääkaupunkiseudun musiikkielämän kerma. Kelpasi siellä Pissismummonkin tepastella korkokengissä.
Hätäähän ei olisi ollutkaan, jos ei olisi pitänyt sipsutella niine kenkineen aseman ja festaripaikan välikin. Mistään yleiskulkuneuvosta ei ollut apua eikä taksia kehdannut ottaa. Kotiaseman parkissa sentään odotti ajoneuvo paikoillaan ja pelasti jalat pahemmalta katastrofilta.
Vaan kulttuurihan tunnetusti tekee nälkäiseksi. Niinpä löysi Pissismummo itsensä vielä puoliyön tietämissä nakkikioskin jonosta korkokengissään. Kylläpä maistuikin paikkakunnan erikoinen mieltä kohottavan illan päätteeksi. – Joo, älkääs nyt, kyllä eväspuoli pitää olla tilanteen mukaan. Ja kengät. Jalkojen.