Vaikka eilen tyhmyyttäni missasin mahdollisuuden auttaa, sain silti iloa monin tavoin. Esikoinen soitti iltamyöhällä. Lahjoitti äidilleen puoli tuntia iloa, ehdittiin puhua monesta. Muusikoilla juhla-aika on kiireistä putkea, toisaalta stressaavaa, mutta myös iloa hyvästä musiikista sekä itselle että kuulijoille.
Aamulla annoin ilon soida eteen päin. Etsin mielessä olleen vanhan ystävän puhelinnumeron ja soitin hänelle. Oli hyvä juttuhetki, vuosiin ei ole osuttu tapaamaan. Muutot ja välimatkat, mitä ne tekevätkään ihmissuhteille? Paljon tapahtuu osapuolille tahoillaan. Moni hyvältä tuntunut yhteys jää hoitamatta. Jokainen on maailmansa keskipisteessä ja pallo pyörii radallaan. Voisihan joskus soittaa ja sanoa: muistin sinut, halusin kuulla äänesi.
Kevätvihmo, tuoksuva, kultakukkainen, ilona ulkoikkunalla. Kukkavanat hehkuvat aurinkoa, herkät oksat liikahtelevat tuulenvireen mukaan.
Seminaariporukalla keskusteltiin innokkaasti elämäntarinan eettisistä näkökohdista. Voinko kirjoittaa juuri niin kuin olen kokenut? En halua tuottaa pahaa mieltä niille , joita varten kirjoitan. Jos taas kirjoitan vain myönteisiä kokemuksia ja näkemyksiä, onko se rehellistä, kavennanko persoonaani toisten oletettujen reaktioiden kustannuksella? Toinen innostunut keskustelu syntyi käsiteltävänä olevan tekstin pohjalta vanhenemisesta, yksinäisyydestä ja yhteisöllisyydestä. Nautin suuresti jo tutuksi tulleen porukan esiin tuomista perustelluista ja avartavista näkökulmista.
Pääkadulla viisi herraa oli ryhmittynyt pyörätieosuudelle puimaan asioitaan kalliin hotellin sisäänkäynnin kohdalla. Pyöräilijä soitti kelloa, yksi herroista siirtyi hieman, mutta pyöräilijä joutui tekemään väistöliikkeen, jonka seurauksena sarvikossa ollut muovikassi heilahti etupyörän pinnojen väliin ja kourallinen kyniä levisi kadulle. Olin jo kävellyt ohi, kun äkkiä tajusin: nythän ohitin mahdollisuuden olla avuksi ja tuottaa iloa! – Toista tilaisuutta ei tänään tullut.
Tämä viikko ennen pääsiäisen pyhiä on hieno mahdollisuus hiljentää ja keventää elämänmenoa vähitellen, ettei pitkäperjantai tulisi niin raskaana ja pilvisen pimeänä kuin se joskus työstä väsyneenä tuntui tulevan. Toivoinkin mielessäni nyt, että voisin ilahduttaa joka päivä jotakin vastantulevaa ihmistä, niin saisin iloa itsekin.
Lenkkipolulla oli ihmeen kuivaa, kuulin peipposen laulun metsikössä ensi kertaa tänä keväänä. Nuoruusystävä oli havainnut peipon jo viime viikolla Etelä-Karjalassa ja tänään löytänyt sinivuokkoja. Kevään tuntu on vahva ja ilma raikkaan viileä.
Koulun kulmalla kohtasin kaksi pientä tyttöä, ekaluokkalaisia varmaan. Heillä oli pulma: kaulahuivi oli kiertynyt pikku pyörän ketjuihin ja keskiöön. – Hei, tytöt, jospa yrittäisin auttaa teitä, ehkä saadaan yhdessä kaulahuivi irti. Peruuta pyörää pikkuisen vähän kerrallaan, niin koetan samalla irrotella huivia. Nonnih, lähtihän se sieltä. – Voi, kiitos ihan hirveesti avusta, sirkuttivat hymyilevät tytöt kilpaa.
”Virpoi, varpoi, tuoreeks terveeks, tulevaks vuueks, siulle vihta, miulle palkka!” Jotenkin näin se meni pienenä maalla Etelä-Karjalassa. Virpomavitsat tehtiin ’kissapajuista’, niihin kierrettiin värikästä kreppipaperia ja tehtiin rusetteja. Joskus nyppäistiin kirjavan kanan pyrstöstä jokunen höyhen mukaan. Virvottiin vain kotona ja mummolassa, ei menty vieraisiin paikkoihin. Vitsat jätettiin tietenkin virvotulle ja palkka käytiin hakemassa erikseen pääsiäisenä. Mummo antoi kauniiksi värjätyn keitetyn kananmunan, pikkuleipiä ja jonkun karamellin.
Tänään on taas se päivä, kun ovikellot soivat. Tuntemattomat, noidiksi pukeutuneet ja meikatut pikkutytöt seisovat ovella värikkäinen vitsoineen ja koreineen. Vitsat ovat kauniita, niillä ropsitaan jännittyneen hätäisesti ja luetaan joku lyhyt loru. Palkka pitää saada saman tien, mielellään rahana kiitos, mutta karkitkin käy. Ja sitten kipin kapin seuraavalle ovelle. Sinne häipyvät, vitsoineen päivineen. Antajan ilo jäi, vai jäikö?
Ovikello näkyy olevan kytketty irti, ahaa, Toinen on askaroinut meille ihanan rauhallisen aamun. Taidanpa jäädäkin odottelemaan sitä palmusunnuntaita, kun lapsenlapsi seisoo mummolan oven takana ja saamme liittyä perinteen ketjuun tuoreeks terveeks virvottuna.
Pissismummo ei nykyään kauheesti riehaannu mistään eikä mikään oikein kunnolla ärsytä. Silti lievästi kyrsiintynyt hän on nykyisestä puheilmaisuntarttumisilmiöstä. (Upean pitkä sana!) Ensin oli sitku. Sitten tuli niinku. Kun mummo oli jo ihan piukkana niistä, tuli elikkä. Mediaväen alituisen ahdistelun myötä poliitikot ja niiden perässä turhempikin julkkisväki löysi vielä tämän: sanotaan näin, että..
Hesarin kulttuurikriitikko Vesa Karosen ärisi (Kanavalla) olevansa yliherkkä eli-sanalle ja sen johdannaisille, joita käytetään epäloogisesti sisältöön nähden lauseen alussa. Oijoi, Pissismummokin on nähnyt punaisia lieskoja kaupassa, kun kassahenkilö aloittaa: Elikkä se tekee sitten… Mikä ihmeen Elikkä? Mitä se kellekään kuuluu, mitä joku Elikkä sitten tekee? Mikä lieneekin. Pissismummo haluaa vain maksaa ostoksensa, pakata ne kassiin ja mennä matkoihinsa. Nih.
Elikkä sanotaan näin, että sitku Pissismummo on saanut tän kyrsimisen niinku purettua, hänellä on niinku jotenkin parempi mieli.
Pajulta tullut meemihaaste pani sanat vilisemään mielen monitorissa!
1. Viisi suomenkielistä lempisanaani
* kiitos * kultasein * ystävällinen * ihme * hiljaisuus
2. Suomen kielen sana, joka on mielestäni äänteellisesti kaunein
* mussukka
3. Viisi sanaa, joita tulen käyttäneeksi eniten arjessa
* nonnih’ * kuulehan.. * mitä ? * ahaa ! * hohhoijakkaa
4. Sanonta, sananlasku tai aforismi, joka merkitsee minulle eniten
* Ei ole mitään uutta auringon alla.
5. Viisi suomenkielistä sanaa, joita eniten inhoan
* räkä * vittu * perse * pieru * öykkäri
6. Puhkikulunut fraasi, jonka tilalle pitäisi keksiä jotain uutta
* itse asiassa kaikki fraasit ovat siinä mielessä puhkikuluneita, että niitä on turha käyttää – vaan mitäpä auttaisi keksiä uusia, kohtahan nekin olisivat yhtä puhki
7. Sana, jonka haluaisin kuulla useammin
* äiti
8. Uusin nykykielen sana, jonka olen oppinut
* suvaus
On mielenkiintoista, mitä tämmöinen meemi saa miettimään. Ajattelin, ettei sanoja ole ollenkaan helppo irrottaa merkityksestään (1, 2, 5); niistä pitää tai niitä inhoaa juuri siksi, mitä ne edustavat, mitä mielleyhtymiä tai tunteita ne herättävät. Arjen sanalista (3) olisi toisenlainen, jos olisin vielä työelämässä tai jos arkeni ylimalkaan olisi toisenlainen kuin juuri nyt on. Moni aforismikin (4) on aikaansa sidottu tavalla tai toisella, tämä tuli mieleen ekana. Näyttää ensin siltä, ettei se edes pidä paikkaansa, mutta pohjimmiltaan sittenkin.
– Meemeissä on semmoinen vaikeus, että pitäisi nähdä kysymykset ilman kenenkään toisen vastauksia, voidakseen antaa täysin omat, muista riippumattomat. Tämän tein kopioimalla kysymykset Pajun sivulta ja poistamalla hänen vastauksensa niitä ensin lukematta.
Olisi mukava lukea esimerkiksi mitä Heinäpellon Susanna tai Syksyinen vastaisivat näihin!
Heräsin ajatukseen, että on torstai ja tänään pitää käydä kaupasta tuoretta leipää, luomukevytmaitoa ja omenia. Avasin oven aurinkoiseen pihaan hengittääkseni aamua syvään ja kas: tulppaaninalut nousevat ihan hulluina maasta. Voi, ettei tulisi yöpakkasia, vaan minkäs mahtaa jos tuleekin.
Kolmannen huoneen kirjahylly on levällään. Osa kirjoista on sängyllä, hyllyjä pyyhitään. Kansioiden sortteeraus on tältä erää ohi, ne vähenivät neljännekseen alkuperäisestä. Hyllykössä on ylinnä Grimbergin nahkaselkäistä Kansojen historiaa, Toisen isältään perimä kirjasarja. Sen ulkoasu on kaunis ja sisältö painava. Saa nähdä milloin innostun historiasta. Se tuoksuu pölyltä ja unohtuneilta myllerryksiltä. Ensimmäisen osan sivulla 352, joka aukeaa umpimähkätyyliin, näyttää olevan egyptiläisiä rakkausrunoja. Aistillisia! ”Egyptiläiset olivat iloisia ja huolettomia ihmisiä, jotka pitivät arvossa kaunista laulua tai hauskaa satua ja suruttomasti nauttivat elämästä olut- tai viinilasin ääressä.” Olivatko? Eivätkö ole enää?
Omia aikaansaannoksiaan ei ole helppo hylätä. Lukioaikaiset aineet, opiskeluvuosien esseet, työvuosien ammatilliset artikkelit, alustukset, dispositiot erilaisiin tilanteisiin – niitä riittää. Ihan kaikesta en kyennyt luopumaan, vaikka paljon tuhkaa jo takassa onkin. Sipulia kuoritaan, kerros kerrallaan.
”Mielenterveyden häiriöt ovat työkyvyttömyyseläkkeen tavallisin syy, mutta suomalainen terveysvalistus keskittyy edelleen ravintoon ja liikuntaan”. Ajatus on vedetty ingressiksi tutkimusprofessori Kristian Wahlbeckin Vieraskynä-artikkelista Hesarissa jokin aika sitten. Paljon puhuvia rinnastuksia löytyy muitakin. Itsemurhien määrä on kolminkertainen liikennekuolemien määrään verrattuna. Kansantaudeista neljännes liittyy mielenterveyteen, mutta terveydenhuollon menoista mielenterveyden hoitoon käytetään kymmenesosa.
Syy ei ole laitoshoitoresursseissa, valtaosa mielenterveyshoitoon resurssoitavista varoista kohdennetaan laitoksiin. Stakesin tutkija huutaa kuin yksinäinen korppi erämaassa: avohoitoa ei kehitetä! avohoitoresurssit eivät riitä! Aikavarauksella toimivat hoitopalvelut eivät riitä, on kehitettävä monipuolisempia avopalveluita. Kunnilta puuttuu mielenterveystyön strategia, yhteistyömahdollisuuksia järjestöjen kanssa pitäisi hyödyntää enemmän.
Omassa kotikaupungissani terveyskeskuksen ylilääkäri ryhtyi ponnekkaasti rakentamaan mielenterveysyksikköä terveyskeskuksen yhteyteen. Se oli silloin uusi positiivinen avaus, joka paransi avohoidon tilannetta, mutta yksikkö jäi lopulta yhdeksi uudeksi laatikoksi ennestäänkin lokeroituneeseen avohoitokenttään. Ylilääkärimme väsyi kuntabyrokratiaan ja siirtyi muualle. Jatkaako joku tähän suuntaan?
Yhteistyö terveyskeskuksen, erikoissairaanhoidon, kuntoutus-, työ- ja asumispalveluiden järjestäjien sekä alueella tomivien alan järjestöjen kesken tulisi saada kunnissa lopultakin toimivaksi. Mielenterveyden kokonaissuunnitelman laatimiseen uhrattu aika ja vaiva maksaisi itsensä moninkertaisesti takaisin, kun olisi selkeä tavoite, minkä mukaan palveluja voisi kehittää ja koordinoida.
Mielenterveydellisten avopalvelujen kentällä on kaikille asiallisille toimijoille tilaa, mutta jonkun on koordinoitava ja saatava yhteistyö pelaamaan.
PS. Jotkut ilkeämieliset ovat nimenneet Stakesin keski-ikäisten ja -äkäisten tutkijanaisten suojatyöpaikaksi, joka pitäisi räjäyttää taivaan tuuliin. Edellä mainittu artikkeli on Stakesin nuoren ja viisaan miestutkijan käsialaa. Ihan samaa viestiä ovat tutkijanaiset jo kauan sieltä tuoneet.
Ihanan aamusään houkuttelemana läksin metsään pienet oksasakset taskussa ja palasin pajunoksakimpun kera. Taisi mukaan tulla muutama koivunvirpikin. Olen pessyt auringonpuolen ikkunat talvipölyistään. Palmusunnuntai on tulossa!
Kotipihaan palatessa alkoi kuumotella rapunpielten haravointi. Naapuri oli nimittäin sillä välin rapsutellut omansa. Talven litistämät lehdet näyttivät aika ankeilta siinä vierellä. Joo, kuulin kyllä eilen ohimennen tv:n puutarha-asiantuntijan varoittelevan, ettei pidä liian aikaisin raaputtaa lehtiä pois, uuden kasvun suojanahan ne on. Mutta kun naapuri ei näköjään kuullut.
Eilen syötiin ensimmäiset pikku rasiat mämmiä maistiaisiksi. Muisteltiin siinä, miten eteläkarjalaiset äitimme tekivät tätä pääsiäisherkkua. Se oli kiinteämpää kuin nykyinen kaupallinen versio, oli kovaksi paistuneet reunat ja kuori. Ei sitä sentään tuohisessa enää paistettu, mutta itse tehtiin kumminkin. (Kotiruokakirjan perinneresepti näyttää sen verran työläältä, että taidanpa jättää väliin.)
Rahkapiirakan kyllä leivon, raikkaan sitruunaisen!
Sytytän jo aamulla lampukan liekin Jumalanäiti Marian ikonin eteen. Tänään en mene kirkkoon, tuntuu tärkeältä kuitenkin elää tätä sunnuntaita nimenomaan Marian päivänä. Minulla on ollut oma erityinen Maria-kokemukseni nuorena Italiassa, eräässä pienessä katolisessa kirkossa. Kokemus on jäänyt vaikuttamaan läpi elämän.
Mietiskelen Marian merkitystä. Luterilainen kirkkomme on kovin tarkkaan siivonnut Marian uskon henkilögalleriassa taustalle. Yhdeksän kuukautta ennen joulua, jolloin Maria on tapahtumien keskipisteessä maailmaan syntyvän Jumalanpojan äitinä, vietetään kirkossamme kuitenkin juhlapäivää enkelin vierailun kunniaksi. Vanhoissa kirkoissa Marialla on aivan toinen asema, katolisilla rakastettuna Taivaan Kuningattarena, ortodokseilla kunnioitettuna Jumalanäitinä.
Taivaallisen väen sanotaan raamatussa olevan sukupuolineutraalia. Kuitenkin Isä Jumala ja Jumalan Poika kuten myös pääenkelit Gabriel ja Mikael kuulostavat kovin miehisiltä. Ei ihme, että inhimillinen usko on kaivannut naisellista vastapoolia. Marian arvostaminen naisena ja äitinä tässä kontekstissa ei ole tasa-arvokysymys vaan tasapainotus, pyrkimys harmoniaan.
Maria, hellyyden äiti; uskon, luottamuksen ja nöyryyden esikuva.
|
|
