Sekavin tuntein seurasin tv-kakkosen ilmastonmuutoskeskustelua. Tiedon lisääntyessä tuska kasvaa. Tosin sinänsä uusia faktoja ei paljon tullut esiin eikä sekään enää hämmästytä, miten eri näkökulmista eri intressipiirien ihmiset asiaa katsovat. On inhimillistä väheksyä oman elintavan, kulutustottumusten ja elinkeinon vaikutusta. Suorastaan liikuttavaa oli se hartaus, millä keskustelu pyrki siirtämään ongelmat Kiinaan.
Keskustelijoista Satu Hassi kykeni tuomaan kiihkottomasti faktatietoa ja perustelemaan tarjoamiaan positiivisia vaihtoehtoja. Ministeri Pekkarinen osoittautui innokkaaksi puolueensa ja hallituksen näkemyksien äänitorveksi, joskin argumentteja toistava selittäminen alkoi ärsyttää. Ideologisten ympäristöjärjestöjen edustajat leimattiin synkistelijöiksi, koska tunnepitoisesti latautunut informaatio tuntuu helposti syyllistävältä.
Ilmastonmuutoksen aiheuttajiksi nousivat tässä keskustelussa korkeaan elintasoon liittyvät kulutustottumukset: lentoliikenne, autoilu, uusiutumattoman energian käyttö teollisuudessa, lämmityksessä. Maapallon väestöräjähdyksestä puhuttiin, mutta mainittiinko edes sademetsien tuhoamista? Ongelmiin tuntui olevan monella vain yksi ratkaisu: uusi teknologia.
Jotain pitäisi tehdä ja pian. Ratkaisu on meidän käsissämme, sitä ei voi siirtää tuleville sukupolville. On ponnisteltava hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi, kulutuksen rajoittamiseksi, energian säästämiseksi ja sen uuden teknologian kehittämiseksi tähän kaikkeen. Ihminen tämän on aiheuttanut, ihmisen tämä on ratkaistava – itsensä ja lastensa tähden.
Terveisiä eteläisen naapurimaan keväästä! Rinteet siellä sinisenään vuokkoja, peipposet pesäpuuhissaan reviirilauluineen, perhoset heränneet kirmailemaan aurinkoisella kunnaalla ja västäräkki jo hyppelehti rantatöyräällä. Mereltä kävi tuuli railakkaasti vielä saapumisiltana, mutta jo ensimmäisestä aamusta aallot ujuivat hiekkarantaan keveästi hengitellen.
Metsä! Olenkohan missään niin upeita mäntyjä nähnyt, saanut ihailla luonnon persoonallista taidetta kiertyneinä kurottuvissa oksissa ja rungoissa. Onni oli kävellä askelia hyväilevää neulasmattoa kilometri toisensa perään, pysähtyä tuolloin tällöin halaamaan vanhojen puiden energiaa ja kuuntelemaan latvusten ikihuminaa. Oikein hyräilytti hyvästä mielestä.
Matkatoveri oli varannut ohjelmaa siihen malliin, että tukka putkella joutui ravaamaan hoidosta toiseen: pakettihoidot, muita kylpyläpalveluja ja joka väliin uintia, vesijumppaa, saunomista. Kävin saapumispäivänä jalkahoidossa ja muuten aamupäivisin yrttikylvyssä ja hieronnassa, jotka kuuluivat pakettiin. Lepäilin hoitojen jälkeen ja iltapäivällä vaeltelin ihanassa luonnossa kameroineni.
Työelämän kiireistä irrottautuvan ei ole helppo saada vauhtia rauhoittumaan lomallakaan, niinhän se on. Lomasta pitää saada irti niin paljon kuin mahdollista. Eläkeläisen lomarytmi taas on sama kuin kotonakin: ei ole kiirettä mihinkään eikä tarpeen ahnehtia mitään.
Iloitsin mukavasta matkasta ystäväseurassa. Energiaa olen saanut, tänään ahersin lehtiharavan ja oksasaksien kanssa pihassa. Tulossa oleva viileä sääjakso jarruttaa sopivasti kovin varhaista kevätkasvua. Vappuun on sentään vielä kaksi viikkoa.
Saako eläkeläinen pitää lomaa? Elämähän on muutenkin niin ihanan vapaata ja omaehtoista, vieläkö kehtaa edes puhua lomailusta? Vaan mitenkäs muuten voisi kuvata päivien rauhaisan virran katkaisevia pärskeitä ja pyörteitä. Onhan loma paitsi työn, sen normaalin arjenkin vastakohta. Jätän Toisen nauttimaan muutamista poikkeuksellisen hiljaisista koti-illoista, pakkaan trolleyn ja pyrähdän toviksi toisiin maisemiin ystäväseurassa.
On uskottava kun kielletään? – Jos aikuinen kieltää lasta maistamasta sinappiastiasta ja lapsi sen kuitenkin menee salaa tekemään, on lapsen oma syy, jos korvista nousee savu ja silmistä kiertyy vesi? – Ei tasan ole. Aikuisen pitää kertoa syy, eikä vain kieltää. Voi antaa myös lapsen varovasti maistaa, jos hän haluaa.
Ei saa mennä parantelemaan toisten asioita? – Jos minusta toisen asiat ovat huonolla tolalla ja ryhdyn niitä järjestelemään, ei kannata ihmetellä, jos tulee turpaan. – Toisen asiat saavat siis olla huonolla tolalla ihan vapaasti, mitäpä se kenellekään kuuluu?
Ei kannata olla alituiseen huolissaan, kyllä elämä kantaa? – Kaikesta huolehtija tekee paljon turhaa työtä, asiat ratkeavat ajallaan ja itsestään. – Aina eivät. Huolettomaksi heittäytyvä saattaa kasvattaa jonkun toisen huolta.
Kaikkea ei tarvitse oppiakaan? – Maisterinvihkiäistanssit järjestetään paikassa, jossa tanssinopettajalta otetut yksityistunnit menevät hukkaan; lattialla on semmoinen tungos, ettei mahdu liikkumaan. – Ei niin, jos taitoa tarvitsee vain kerran, muussa tapauksessa hukattujen mahdollisuuksien pino kasvaa.
Toisen oppimaa ei saa kyseenalaistaa? – Miksi ei? Kyseenalaistus ei kumoa, asettaa rinnalle vain toisen näkökulman.
Voimala on kiinnostavimpia keskustelufoorumeja tv-tarjonnassa tällä hetkellä. Inhimillinen tekijä on jo kangistunut kaavoihinsa ja Punainen lanka haalistumassa alkuaikojensa kirkkaasta kimalluksesta. Musta laatikko pöyhii ja raapii pelkkää päivänpoliittista sälää. Arto Nyberg, miellyttävä tv-persoona toki sinänsä, marssittaa toimittajakeskeisen ohjelmansa statisteiksi mitä merkillisimpiä yhdistelmiä julkisuuden henkilöitä muutamaan pinnallisen kysymykseen vastaamaan eikä kävijöiden kesken näytä olevan tarkoituskaan saada aikaan vuorovaikutusta.
Voimalan voimakaksikko, nuo mainiot toimittajanaiset, olivat pääsiäinen mielessään silmäilleet henkisiä oppaita. Onhan niitä moneen lähtöön. Haastatelluista henkilöistä vaikutti mielenkiintoisimmalta munkki Serafim, eräs monista lahjakkaista ortodoksiseen munkinkutsumukseen päätyneistä erakkosieluisista miehistä Suomen maassa. Hän koki kutsumuksekseen hengellisen elämän popularisoinnin, ajan kielelle saattamisen, mikä ei ole ollut ortodoksisuuden vahvimpia puolia näihin asti.
Ohjelmassa oli mukana myös pari luterilaista teologian tohtoria. Feministitelogi edusti luterilaista spiritualiteettia ja puhui kauniisti hymyten ’kokonaisvaltaisesta’ ja ’ruumiillisuuden hyväksyvästä’ teologiasta. Hämäräksi jäi mitä sillä käytännössä tarkoitettiin yksilön kohdalla. Uskontoja tutkiva teologimies sai verbaalisesti ylivertaisena keskusteluosuudessa paljon tilaa. Hänen tietomääränsä kuulosti huimalta, mutta mikä mahtoi olla hänen oma hengellinen elämänsä ja suhteensa mystiikkaan?
Ajassamme on tarjolla tosi paljon ja tosi monenlaista henkistä opasta ja opettajaa, kirkkoa, seurakuntaa ja porukkaa. Ne ovat olemassa siksi, että ihminen ei ole pelkkää biologiaa eikä yksin maailmassa. Jokaisessa on myös henkinen ulottuvuus, joka tarvitsee ravintoa ja jota ei tyydytä pelkästään järkeä tai vaistoja ruokkiva elämäntapa. Toimittaja kysyi: mitä te sanotte spiritualiteettia etsivälle nykyihmiselle? Vastaukset tiivistyivät näin: menen siis sekä parvekkeelle että metsään ja luen kirjoja.
Parveke viittaa tavanomaisen elämänmelskeen yläpuoliseen – metsä taas luonnonrauhaan ja vetäytymiseen. Kirja voisi olla syventymisen ja pohtimisen symboli. Serafim antoi rukousmantrankin: Kristus armahda!
Toinen kantoi lehtipinostaan Taloussanomien pääsiäisnumeron eteeni. Antti Kylliäinenhän se siinä, pappismies, etusivujulkkiksena oikein ja aiheena juttuun työelämän armottomuus. Kylliäinen on saanut nimeä kirkon piirissä sekä mediahenkilönä yleisemminkin helvetittömän teologiansa ansiosta. Tämän aihepiirin kootut kylliäiset löytyvät kirjasta Kaikki pääsevät taivaaseen. Työelämän arvoja pastori puntaroi myös kirjan verran, Maan päällä niin kuin taivaassa.
”Armo näkyy nimenomaan ihmisten välisissä suhteissa, riippumatta siitä uskooko ylipäätään mihinkään. Armo tarkoittaa, että kelpaamme sellaisina kuin olemme ja että asioita voi saada anteeksi. Jokainen hölmöilee. – – Ei ole tarkoitus olla armon loppusijoituspaikka vaan kanava. – – Jos ajattelee vain omaa etuaan, jää ajattelemaan yksin. On kehittyneempää itsekkyyttä ymmärtää, että on riippuvainen muista.”– Näin Kylliäinen.
Toimittaja Anna Ruohosen erinomaisen jutun toinen viestintuoja on Kirkon Diakonia- ja yhteiskuntatyön johtaja Heikki Hiilamo. Hän ei ole saanut kuvaansa sisäsivuillekaan, sielläkin komeilee Kylliäinen alttaripöydän takana. Hiilamon viesti on karua faktaa, joka ei askaroi teologisella ylätasolla: puolet Kirkon Diakoniarahaston avustuksista menee jo nyt tavalla tai toisella velkaongelmaisille. ”Saako rahaa tehdä keinolla millä hyvänsä?”, hän kysyy ja kertoo nuorista, joilla on luvuton määrä pikaluottoja jälkiperinnässä korkoa kasvamassa. Siellä tikittää uusi velkapommi.
Kylliäinen julistaa optimistisesti: ”Kyllä kovien arvojen vastapainona elää syvällisempien arvojen etsiminen.” – Se kehittyneempi itsekkyys?
Hiljaisia päiviä pääsiäistä kohti.
Sydän kiittää!
Ylösnousemus kuin kevät,
jokainen kevät!
Pääsiäisaikaan kuuluvat sekä passio että riemu. Olen alkanut vierastaa näytelmiä, joilla kirkkovuoden aiheita yritetään kirkossa elävöittää. En silti kiellä merkitystä, joka niillä voi joillekin olla, onhan hyvä näytelmä parhaimmillaan elämys sekä esittäjille että katsojille. Koen uskon tunnevirtojen alaisena pohjana, tulvavesien kuohusta riippumattomana. Passiomusiikki riittää. Vanhoissa piinavirsissä ja ortodoksien veisuissa tavoitan rauhan ilmapiirin elämän kuohujen keskellä.
Istumme aamulla naapuriseurakunnan väen joukossa vanhassa, kauniissa puukirkossa. Mustiinpuetulla alttarilla on vain viisi tummanpunaista ruusua ja kynttilä ilman liekkiä kuvaamassa Kristuksen uhrikuoleman päivää ja runnellun ruumiin viittä haavaa. Seurakunta yhtyy mieskuoron hartaaseen virrenveisuuseen, urut ovat vaiti. Tuttu pastori avaa puheessaan taidokkaasti sekä mielikuvat kärsimyskertomuksen tapahtumiin että niiden merkitykseen uskon näkökulmasta.
Järven eteläinen lahdelma on auki, salmessa ja pohjoispään selällä on harmaata, sohjoista jäätä. Aurinko valaisee häikäisevästi keväistä maisemaa mustanpuhuvien pilvien lomasta. On pitkäperjantai.
Vaikka eilen tyhmyyttäni missasin mahdollisuuden auttaa, sain silti iloa monin tavoin. Esikoinen soitti iltamyöhällä. Lahjoitti äidilleen puoli tuntia iloa, ehdittiin puhua monesta. Muusikoilla juhla-aika on kiireistä putkea, toisaalta stressaavaa, mutta myös iloa hyvästä musiikista sekä itselle että kuulijoille.
Aamulla annoin ilon soida eteen päin. Etsin mielessä olleen vanhan ystävän puhelinnumeron ja soitin hänelle. Oli hyvä juttuhetki, vuosiin ei ole osuttu tapaamaan. Muutot ja välimatkat, mitä ne tekevätkään ihmissuhteille? Paljon tapahtuu osapuolille tahoillaan. Moni hyvältä tuntunut yhteys jää hoitamatta. Jokainen on maailmansa keskipisteessä ja pallo pyörii radallaan. Voisihan joskus soittaa ja sanoa: muistin sinut, halusin kuulla äänesi.
Kevätvihmo, tuoksuva, kultakukkainen, ilona ulkoikkunalla. Kukkavanat hehkuvat aurinkoa, herkät oksat liikahtelevat tuulenvireen mukaan.
Seminaariporukalla keskusteltiin innokkaasti elämäntarinan eettisistä näkökohdista. Voinko kirjoittaa juuri niin kuin olen kokenut? En halua tuottaa pahaa mieltä niille , joita varten kirjoitan. Jos taas kirjoitan vain myönteisiä kokemuksia ja näkemyksiä, onko se rehellistä, kavennanko persoonaani toisten oletettujen reaktioiden kustannuksella? Toinen innostunut keskustelu syntyi käsiteltävänä olevan tekstin pohjalta vanhenemisesta, yksinäisyydestä ja yhteisöllisyydestä. Nautin suuresti jo tutuksi tulleen porukan esiin tuomista perustelluista ja avartavista näkökulmista.
Pääkadulla viisi herraa oli ryhmittynyt pyörätieosuudelle puimaan asioitaan kalliin hotellin sisäänkäynnin kohdalla. Pyöräilijä soitti kelloa, yksi herroista siirtyi hieman, mutta pyöräilijä joutui tekemään väistöliikkeen, jonka seurauksena sarvikossa ollut muovikassi heilahti etupyörän pinnojen väliin ja kourallinen kyniä levisi kadulle. Olin jo kävellyt ohi, kun äkkiä tajusin: nythän ohitin mahdollisuuden olla avuksi ja tuottaa iloa! – Toista tilaisuutta ei tänään tullut.
|
|
