Samassa lehdessä eräänä vuoden takaisena aamuna kaksi ihastuttavaa juttua: Runoilija on onnellinen talonpoikaisveneessään – ja Eläkeaika sai vaarin tanssimaan. Edellisen jutun vakavikkokuvassa valkotukkainen ja parrakas runoilija Caj Westerberg taustalla vesi ja kivikkorantaa ? jälkimmäisessä hersyvästi myhäilevä Arvi Lind  kotoisena punaruutuisessa paidassaan.


Runotytön unelmassani näen itseni soutelemassa runoelementissä. On aikaa lukemiseen, aikaa kirjoittamiseen. Näen veden läheisen luonnonrauhan, jossa on tilaa olla yksin, kaksin ja ystävien kanssa, mahdollisuus haltioitua kauneudesta. ?Kun astun tähän veneeseen, minut täyttää sama rauha kuin goottilaisessa katedraalissa, suuri harmonia, tässä kaikki on kohdallaan ja oikein kuin hyvässä runossa.?


Tanssahteleva isoäiti voisi olla ihanan hassu unelma. Musiikki ja liike yhdessä keventävät olemusta, vapauttavat sisäisiä energioita, saavat sydämen sykkimään, veren kiertämään ja katseen loistamaan. Tanssahdellessa ei ole tilaa turhille murheille. Runoilija-teologi Anna-Maija Raittila on puhunut karkeloimisen evankeliumista. Siinä on aitoa elämäniloa, joka karkoittaa liiallisen vakavuuden.


Unelmia pitää olla, niillä on taipumus toteutua. Millä tavalla, onkin sitten se yllätys.

Yst. Sosiaalineuvoksen yksityiselle kesäterassille kuului kahvikutsu jälleen, kuten mieluisaksi tavaksi jo on tullut. Kuolleen luumupuun tilalle vasta istutettu kirsikkapuu oli jo ehtinyt kukkaan! Joka kevät pihaan tulee jotain uutta ja kaunista, mikä kertoo asujan hyvästä kunnosta ja vireästä otteesta elämään. Ihailtavaa!

Syvänsinisten orvokkien hehkussa ja sinisen keinun keinahdellessa katoksen alla maistui sekä juttu että kahvi. Puhe liikkui sekä paikallisissa että seurakunnallisissa, molemmille läheisissä kuvioissa yksityisempiä mietteitä ohittamatta. Sisätiloissa katseltiin vielä isännän taannoisen Italian matkan upeaa kuvasatoa tietokoneella ohjatulta taulutv:n ruudulta.

Onkohan yksinäisyyden tunne enemmän naisten kuin miesten ongelma, arveli kahdeksankymppinen ystäväni, jolla on korkeasta iästä huolimatta vielä luottamustoimiakin ja vapaaehtoistyötä riittämiin. Iän karttuessa vanha ystävä- ja tuttavapiiri harvenee. Lähisuhteita kannattaa hoitaa  ja sosiaalista verkostoa uusintaa pitkin matkaa.

Puuhakkaita päiviä. Piha on mullin mallin. Ilmaisu on hauskasti osuva, nimenomaan multakasa hallitsee näkymää ikkunasta. Mallin taas tulemme saamaan eilen käydyn keskustelun pohjalta työstettynä. Oli nääs käymässä ihana puutarhaihminen, joka tietää asioista, vastasi kärsivällisesti tyhmiinkin kysymyksiimme ja lupasi ehdotuksen. Yritän hillitä innostustani, sillä voimaa vaativa työ on Toisen hallussa, eikä häntä raaski hoputtaa. Onneksi koko elämä ei ole mullin mallin, vaikka piha onkin. Semmoinen kutina tässä kyllä on käynyt, että remonttia riittää: talossa ja pihassa. Pitää vain malttaa ottaa asia kerrallaan. Aikaa on, jos on ollakseen.

Jotkut päivät ovat tämmöisiä, vähän himmeitä. Kun herää on pilvistä, ennen iltaa jo sataa. On ollut niin paljon kauniita ja kirkkaita päiviä, että ihan unohtui: tällaista on toisinaan. Heräsinkin liian varhain. Yleensä korjaan vahingon kääriytymällä onnellisena takaisin uneen, mutta nyt virkkuunnuin liikaa siihen. Oli paras nousta.

Nyt, kun olen aikeissa sukeltaa kohta taas uniani katsomaan, voin todeta millainen päivästä tuli. Tulin katsoneeksi pari tv-tallennetta ja Prisman tarjoilemaa tietoa maanjäristyksistä. Juutuin kirjoihin pitkäksi aikaa: Italian renessanssiajan taidetta ja Erich Frommia. Kauppareissun ja muutamien kotipuuhien jälkeen oikaisin sohvaan kuuntelemaan Mestaritontun tarinoita cd:ltä, Seela Sellan lukemana. Siihen olinkin sitten torkahtanut. Klassinen soi osan päivää taustalla.

Kun tuttava soitti pohjoisesta, saatoin kertoa, että päivä on himmeä, mutta mieli kirkas.

Oijoi sentään, Pissismummo tunsi itsensä vallan Tuhkimon sisarpuoleksi kotiin päin tullessa, kun junaan päästyä viilensi kumisaappaisiin ja lenkkitossuihin totutettuja jalkaparkojaan junavaunun lattiaa vasten. Mikä jumalainen ilta! Ihan väristys oli käynyt Kuulun Laulajattaren liverryksiä ja langanohuita pianissimoja kuunnellessa.

Kyllmaar Pissismummokin laittautuu harvinaiseen tilaisuuteen päästessään, restauroi huolella aikainmerkitsemän naamataulunsa, ähertää kihartimen kera kuontalonsa, ahtautuu parhaimpaan kevätjakkupukuunsa (hame peijakas jo kirraa vuosien saatossa kadonneen vyötärön kohdalta) ja survoo jalkoihinsa sievät kengät.

Siis liput oli ostettu jo syksyllä, kun ensimmäinen ilmoitus konsertista oli lehdessä. Totisesti, kelpo paikat oli saatu, vaan teki se afääri aika kuopankin Pissismummon eläkeroposten pinoon. Paikalla oli selvästikin pääkaupunkiseudun musiikkielämän kerma. Kelpasi siellä Pissismummonkin tepastella korkokengissä.

Hätäähän ei olisi ollutkaan, jos ei olisi pitänyt sipsutella niine kenkineen aseman ja festaripaikan välikin. Mistään yleiskulkuneuvosta ei ollut apua eikä taksia kehdannut ottaa. Kotiaseman parkissa sentään odotti ajoneuvo paikoillaan ja pelasti jalat pahemmalta katastrofilta.

Vaan kulttuurihan tunnetusti tekee nälkäiseksi. Niinpä löysi Pissismummo itsensä vielä puoliyön tietämissä nakkikioskin jonosta korkokengissään. Kylläpä maistuikin paikkakunnan erikoinen mieltä kohottavan illan päätteeksi. – Joo, älkääs nyt, kyllä eväspuoli pitää olla tilanteen mukaan. Ja kengät. Jalkojen.

kevät käy vähiin, heleys

tummuu päivä toisensa

perään häipyy

hengästyneenä kulman taa

tuulta, silmillä hiukset

kuuntelen

loittonevaa, lähenevää

 

Eric-Emmanuel Schmitt; Oscar ja Roosamamma; Like, 2005

Leukemiaan kuoleva Oscar kirjoittaa Roosamamman ehdotuksesta kirjeitä Jumalalle, johon hän ei kylläkään usko. Kymmenvuotiaan suhde sairauteen, kipuun ja kuolemaan sekä pettymys moniin aikuisiin kuvautuu viehättävään tyyliin kirjoitettujen kirjeiden rivien välissä. Koska kirja ei ole vanhemman menetyksestä käsin lapsen kuolemaa lähestyvä, se ei myöskään kylvetä lukijaa kyynelissä vaan pikemminkin saa ajattelemaan kuolemaa eleettömästi ja pelotta. Ensin tarina sai minut miettimään miksi se on kirjoitettu, sillä se ei anna vastauksia kuoleman edessä nouseviin kysymyksiin. Tarina antaa kuitenkin arvokkaita viitteitä siitä, miten lapsen kanssa voi kohdata elämättä jäävän elämän. Kuolevan pojan ja sairaalan leikkitädin välille syntyy luottamus, joka pojan ja hänen vanhempiensa väliltä puuttuu. Viisas Roosamamma onnistuu myös tutustuttamaan Oscar-pojan ja sairaalatoveritytön toisiinsa ja lähestyvän kuoleman pelkoon käpertyneet vanhemmat yhteyteen lapsensa kanssa. Se antaa toivoa.

– Oscar oli viimeisinä päivinä hyvin väsynyt ja nukkui paljon. Hän kirjoitti yöpöydälleen lapun: ”Vain Jumala saa herättää minut”.

Helena Anhava; Toimita talosi; Otava, 2006

Kirjan alaotsikko on Muistijälkiä. Kirjailija kertoo heti aluksi isänsä, kirjailija ja pappi Lauri Pohjanpään käyttäneen usein ilmaisua ”Toimita talosi”. Sanonta on vanhatestamentillinen, peräisin Toisen Kuningasten kirjan 20. luvusta. Siinä kerrotaan profeetta Jesajan viestistä sairaalle kuningas Hiskialle: ”Toimita talosi, sillä sinä kuolet, etkä enää parane.” Raamattu kertoo ennustuksen toteutuneen Hiskian kohdalla viidentoista vuoden kuluttua.

Helena Anhava toteaa, ettei ole sairas, mutta on täyttänyt jo 80 vuotta eikä välittäisi viidestätoista lisävuodesta. Hän käsittää ’talon toimittamisen’ aineellisena sekä henkisenä prosessina. ”Hävitä rojusi, ettei se jää jälkeenjääneiden tehtäväksi. Selvitä välisi eletyn elämän ja maailman kanssa.”

Kirja rakentuu toisaalta yksityisistä muistosirpaleista, toisaalta kirjailijan välienselvittelyistä aikansa kulttuurisiin ja poliittisiin ilmiöihin ja vaikuttajiin. Kiltin ihmisen kokemusmaailmaan kerääntynyttä kiukkuakin purskahtelee kuin laavaa tulivuoren uumenista.

Helena Anhavan aforistisista runoista olen aina pitänyt. ’Talontoimituskirja’ valottaa kiinnostavasti myös runojen taustoja ja syntyvaiheita sekä antaa yhden mahdollisen muistelukirjamallin.

 

Bo Carpelan; Axel; Otava 1985 (4. painos 2006)

Voisin melkein sanoa kaksi Carpelanin peräkkäistä tuoreempaa romaania myös äsken luettuani, että tämä pohjoismaisella palkinnolla arvostettu kirja nostaa jo kirjailijan nobelkategoriaan. Carpelan on huima runoilija, kirjallinen tuotanto on laaja, proosakin kimaltaa arkisen sanataiteen yläpuolella. Kirjailijalla on oma, tunnistettava äänensä. Teksti soljuu kuin keväisessä vuoripurossa, avaa aavistamattomia näköaloja. Carpelanin tapauksessa sanataide pitää lukijaa imussaan, ei niinkään romaanin juoni.

Axel on harvinainen romaani, se kertoo todellisesta henkilöstä, kirjailijan isosedästä. Aikakausi on mitä kiinnostavin, 1800 ja 1900-luvun vaihde, Suomen itsenäisyysjulistuksineen. Tarina on sekä fiktiota että faktaa, sisältää autenttisia päiväkirjamerkintöjä, kuvaa musiikillisen neron aitoa ystävyyssuhdetta kansallissäveltäjään. Analyysit Sibeliuksen musiikista ovat äärimmäisen kiinnostavia ja mikä parasta, kirjailijan kieli on musikaalista – minkä toinen runoilijasielu, Kyllikki Villa, on onnistunut välittämään myös suomennoksessa. Kirjan lukeminen oli nautittava elämys!

”Kenties taide on olemassa ennen meitä ja me olemme olemassa loihtiaksemme sen esiin pimeydestä niin kuin loihdimme esiin oman todellisen elämämme. Aito musiikki ei julista, se luodaan hiljaisuudessa, kuuntelemalla omaa ääntä, joka on kaikkien, kaikkien ääni -.”

 

Michael Ende; Momo; suom. Marikki Makkonen; WSOY 2004

Fantasiaromaani Momosta, pienestä tytöstä ja ’harmaista herroista’, jotka varastivat ihmisiltä aikaa, on kirjoitettu 1970-luvun alussa, julkaistu suomennettunakin ensi kerran 1977. Kiihtyvän elämänrytmin ja kiireen hillitseminen on kirjailijan viesti, joka tällä vuosituhannella tuntuu yhä ajankohtaisemmalta. Tämän päivän harmaita herroja sanotaan konsulteiksi, jotka kulkevat työpaikoilla esitelmöimässä aikavarkaista, tarkoituksena vain lisätä tehokkuutta ja tulosta.

Momo on kertomus leikin ja ilon täyteisestä elämästä, joka kiireen ja tehokkuusajattelun myötä muuttuu kovaksi ja harmaaksi. Momo antaa toivoa, sillä hän löytää Mestari Horan ja kilpikonnan avulla ilon uudelleen ja levittää sitä ympärilleen.

”Kukaan ei tuntunut huomaavan, että aikaa säästäessään joutuikin tinkimään muusta. Kukaan ei halunnut ymmärtää, että elämä oli käynyt yhä köyhemmäksi, yhä yksitoikkoisemmaksi ja kylmemmäksi. Lapset tunsivat sen kyllä, sillä heillekään ei ollut enää koskaan aikaa. Mutta aika on elämää. Ja elämän paikka on sydän. Ja mitä enemmän ihmiset säästivät aikaa, sitä vähemmän sitä jäi.”

Katson elokuvia eniten televisiosta, tallenteina tai dvd:ltä, koska kotonaan voi vapaimmin eläytyä tarinaan, voi myös säädellä tunnekuormaa tauotuksilla tai jos ennakkoarvio onkin pettänyt, vaihtaa kanavaa. Elokuvateatteriin lähden, kun on kyse filmistä, jossa luonnonmaisemat tai musiikki ovat merkittävä osa tarinaa tai tapahtumahorisontti erityisen laaja, kuten esimerkiksi Sormuksen herra-trilogiassa.

Joskus olen harmissani nähtyäni elokuvan, jonka pinnanalaiset tasot aukenevat antoisina – eikä satu olemaan kenen kanssa siitä puhuisi. Elokuva on mielestäni sellainen taidemuoto, josta ei oikeastaan pitäisi nauttia yksin vaan sellaisten kanssa, jotka ovat kiinnostuneita ja avoimia tarinan tulkintamahdollisuuksille. Oivallusten jakaminen kruunaa elämyksen.

Viimeksi tällaisen harmituksen koin eilisiltaisen Kalifornian jälkeen. Mietin itsekseni hyvän ja pahan taistelua maailmassa ja ihmisessä. Miten sattumanvaraiselta kaikki saattaa näyttää ja ehkä onkin ja kuitenkin juuri siksi tapahtuminen on merkittävää yksilön kannalta. Hyvällä ja pahalla näyttää olevan erilaiset kasvot, ne eriytetään helposti (hyvis-pahis-ajattelu), mutta varsinainen taistelu käydäänkin pohjimmiltaan jokaisen yksilön sisäisessä maailmassa.

Elokuvan mahdollisuudet kuvata ihmisen elämää ovat lähes rajattomat. Lajityyppi määritellään usein myyntinäkökulmasta, sisältö voi elää moneen suuntaan fakkia laajemmallekin. Komediat eivät naurata kaikkia, tragedia voi kääntyä koomiseksi, jännitysfilmi osoittautua banaaliksi. Kuten taiteessa yleisemminkin, kauneus on katsojan korvien välissä. Murhaajankin silmissä viaton voi nähdä enkelin katseen.

Eikö muka naapurien tekemisillä ole vaikutusta! Rivimme toisessa päässä asusteleva ikäiseni sinkkuherra Hortonomi on möyhentänyt ja rapsuttanut museoviraston kaivauksiin kelpaavalla tarkkuudella rapunpielensä jo huhtikuussa. Siinäpä nyt on mallia muille miten etupiha on hoidettava. Lakanansileään multaan orastaa tarmokkaasti ruoho ja kuunliljojen lehtivarret ovat jo kymmensenttiset.

Kaunis päivä houkutteli meikäläisenkin multaisiin puuhiin etupihalle. Lapiolla nurmikko nurin, käsin poimien voikukanjuuret ja sammaloituneet mättäät mustaan säkkiin ja rautaharavalla tasoittelu. Ruohonsiemeniä ei ollut valmiina, mutta pyhästä päästyä on. Välillä kävin syömässä ja oikaisemassa selkää, sitten taas. Työ oli rattoisaa, mutta fyysiset rajoitukset alkoivat jo lopulta hillitä huhkimista.

Aidan takaiselta pihalta ilmaantui sopivasti tauottamaan lapiopuuhaa uusi koiratuttavuus herttaisen emäntänsä kanssa. Söpölle ajokoiran pennulle annoin mielessäni nimen Tapsu. Viksua ei näkynyt tänään, mutta Tapsun naapuri, valtava mustakarvainen bernhardilainen, jonka olen nimennyt Mustiksi, ilmaantui paikalle emäntä hänelläkin hihnan päässä. Musti suhtautuu ihanan äidillisesti Tapsuun, oli kiva katsoa, kun ne telmivät pihassa. (Toivottavasti muuten muistan tavatessa koiraystävien oikeat nimet!)

Ai, mitäkö otsikko meinaa? No, sairaanhoito-opiston sisätautiluennolla opimme aikoinaan, että on olemassa potilaita, joille sopivin diagnoosi on JPK.  Se tarkoittaa ’Joka Paikka Kipeä’. Sehän näistä maankääntöhommista meikäläiselle seuraa.

Aamusta asti ropsahdellut sade taukosi ja aurinko ilmaantui paikoilleen iltapäivällä. Se kaamea urakka on alkanut: pihamaan kääntäminen. Käsittämättömän tiheä ja tiukka juurien ja juuririhmojen verkosto syvällä nurmikon alla on pihakoivun jäämistöä. Ei ihme, että nurmikko ei erinomaisen hyvin ole voinutkaan. Toinen survoo ja kääntää ja hiki tippuu, yritän puolestani möyhentää paakkuja ja keräillä juurenpätkiä. Tässä menee vielä monta hikistä iltaa. Mitä sanoinkaan siitä muuttamisesta..