Johan ehdin kuvitella hissukseen hiipivämme ihmisten ilmoille, kun flunssasta tokenen. Vaan kuinkas kävikään. Paraneminen on iän mukaisesti hitaanlaista, Toinenkin oli vetämätön. Piti perua osallistumiset ja jäädä potemaan. Perhe vähän painosti, että testi pitäisi tehdä, tehtiin sitten lauantaina. Ja kas, Toisella oli koronavirus. Miten se nyt niin voi olla, että minulla on kurjemmat flunssaoireet, mutta toisella pahempi virus. No, karanteenissa kökötetään, kun ei oikein saatu selvää, milloin toisen oireet alkoivat, hän kun on yskinyt kaiken talvea. Minä olen mielestäni sairastanut tässä tavallista flunssaa, koronan kotitestikin näytti negatiivista, mutta koska Toinen kävi varmistuksessa terveyskeskuksen testissä, sain tietysti koronavilkusta hälytyksen, että altistus on. Toimintaohje kertoi, että jos ei ole vaikeita oireita, ei tarvitse tulla testiin. Varmaan täytyy karanteenipäivien täytyttyä tehdä vielä kotitesti, että tietää onko ohi vai ei.

Olen tässä aikani kuluksi tutkinut kaikki thl:n koronainfot, tsekannut omaolo.fi oireet ja koronabotin. Mielestäni infoa on ähkyksi asti ja ohjeet osittain ristiriitaisiakin. Kun hoito kerran on oireenmukaista, niin samapa tuo, mikä virus on kyseessä.

Viime viikolla oli jo mukavaa ohjelmaa sopivasti, kirjaston ja kaupan lisäksi, kun ystäväpariskunta kävi arkipäiväkahveilla, oli kuoron harjoitus ja vielä miniäkulta kahden pikku tyttönsä kera käymässä. Taisin käydä pari juttua kaupungilla ilman kasvosuojusta. – Ja kas, sunnuntai-iltana jo oli semmoinen fiilis, että flunssahan tästä nyt enää puuttuikin. Näillä elämän eväillä ja riskeillä sekään ei ole mikään pikku juttu. Nyt olen jo kolmen totaalisen makoilupäivän jälkeen jaksanut vähän lukea ja katsoa uutta kotimaista Transport-sarjaa pari jaksoa Areenasta. Pahinta on kuiva yskä ja aivastelu, joka kurittaa hengityksen apulihaksia rintakehällä. Toinen on hoitanut asioita, kun ei toistaiseksi ole yhtä heikossa hapessa.

Edellinen vanha kunnon flunssa tuli pidettyä helmikuussa 2020 juuri ennen kuin Suomi meni kiinni. Kevättalvellahan flunssavirusta yleensä on tarjolla. Epäilen, että koronavuosien ahkera kasvosuojusten käyttö myös herkistää muillekin kiertolaisille sitten, kun suojan käyttöä vähennetään. Lisäriskinä vielä ikä ja perustaudit. Tämä on hyvä muistutus koronaviruksestakin, saadut rokotuksethan eivät ilman suojatoimia tartuntaa estä. Flunssavirus on yhtä tarttuvainen kuin koronaviruskin ja niittää huonokuntoisen helposti petipotilaaksi.  Vanhoja konsteja parempia ei kukaan ole keksinyt, siispä hoitona riittää lämmin mustaviinimarjamehu ja hunaja. Katselin koronan kotitestipakkausta, en saanut siitä tolkkua. Mitäpä se hyvejää, sanoisi Kainuun ukko, vaikka oisikin sitä sorttia, ei siihen sen kummempaa hoitoa ole kuin perusflunssaankaan.

Runot

Heli Laaksonen, Aleksandrs Caks Poimit sydämeni kirjahyllystä Kynälä 2021

Heli Laaksonen kiinnostui latvialaisesta klassikkorunoilijasta Aleksandrs Caksista (1901-1950) etsiessään suomeksi käännettävää latvialaista runoutta. ”Lakerikenkäinen matruusi” tempaisi hänet heti mukaansa ja syntyi idea runodialogista, jossa kahden runoilijan tekstit keskustelevat keskenään. Laaksonen kirjoittaa, kuten tiedämme, lounaismurteella runonsa, hän myös maalaa ja tästä kaikesta on tämä runoteos tehty. – Hienolla tavalla persoonallinen vuoropuhelu kahden runoilijan tekstien välillä.

*

Romaanit

Emilia Kukkala Kaiken jälkeen Into 2021

Journalisti, YTM, tietokirjailija ryhtyy kokeilemaan romaania. Päähenkilö on autoonsa fiksoitunut liikkeelläolija, joka ei ole kyennyt asettumaan elämässään oikein minnekään – kunnes päättää lähteä etsimään irtiottoa elämästään lapsuutensa maisemaan, mummonsa tyhjäksi jääneeseen mökkiin jonnekin Kainuuseen. Vauhtia haetaan kuitenkin Itämeren etelärannoilta ja Baltian teiltä. – Kerronta on sujuvaa, ihmissuhteet irrallisia. Päähenkilön haahuilu ei niin kiinnosta, kielikin on raskaasti kiroilevaa, mutta loppua kohti tarina solahtaa uomaansa ja saavuttaa jonkin tason, jossa lukija saa kosketuksen päähenkilön kokemusmaailmaan.

*

Hiro Arikawa Matkakissan muistelmat suom. Raisa Porrasmaa S&S 2019

Tokiolaisen kirjailijan teos on ollut Japanissa yleisömenestys. Kirja kertoo kissahullun pojan tarinan, jossa kerrotaan myös pojan ystäväpiiristä ja heidän suhteestaan lemmikkieläimiin. Pääosassa ovat kuitenkin kissa Haichi ja Nana. – En ole kissaihmisiä, vaikka kokemusta on sekä kissoista että erityisesti koirista, mutta ennen kaikkea japanilainen kirjallisuus on lähellä sydäntä. Tarina on todella viehättävä ja suorastaan sydämeen käyvä. Jos pidät kissoista, tämä on ehdottomasti luettava – ja muutenkin.

*

Petri Tamminen Musta vyö Otava 2019

– Petri Tamminen on lempparikirjailijoitani. Lauseet ovat selkeitä, ajatus kirkas, turha maalailu ja koukerointi puuttuu täysin. Kun romaanin aiheena on mies ja isän kuoleman suru sekä oman kuoleman pelko, on tavallaan yllättävääkin, ettei siihen tarvita vihan ja katkeruuden kierteitä. Ja sekin, ettei koko elämänkertaa, isän eikä pojan, tarvitse vyöryttää samaan kasaan. Kysymys on miehen aikuistumisesta.

*

Raija Oranen Valkea talo jokivarressa Teos 2017 (2.painos)

– Lukuromaani, tunnettu ja kokenut tekijä, monien lukema, ehkä tykättykin. En vain saanut mistään kiinni tässä tarinassa. Ihmiset sekä kertomisen kuivakkuus maistuivat totaalisen paperisilta. Kaikki se, minkä kirjailija toi tarinan tapahtuma-ajasta näytille, on minulle liiankin tuttua. Siistiä, ammattikirjoittajan työtä – ja niin hengetöntä.

*

Eira Pättikangas Edessä uusi kevät Karisto 2009

Pohjalaiskirjailija, jolla on murresanasto hallussaan, kirjoittaa Suomen sotavuosien ajalta väkevää tarinaa sisarusten elämästä, mitä sota ja sodan jälkeinen tilanne maassa vaikuttaa nuoriin. Seudulla on sotavankeja, on evakkoperheitä, on pula kaikesta, mistä nuori voisi alkaa omaa elämäänsä rakentaa – ja siihen vielä tulee huoli sulhasesta, joka joutuu sotaan. – Olen aivan ihastunut romaanin pohjalaismurteeseen, jota kirjailija runsaasti viljelee. Vilahtelee siellä täällä myös itselle tuttua karjalaismurrettakin evakkoperheiden sanailussa. Hienoa voida tutustua sotarintaman takaisen elämän koviin ehtoihin nykyisessä tilanteessa, jossa Euroopan kyljessä soditaan.

*

Heidi Köngäs Siivet kantapäissä Otava 2021

Heidi Köngäs on paneutunut Tulenkantajien keskushenkilön Olavi Paavolaisen ja ’Marjaksi’ nimetyn päähenkilön välisen työ- ja rakkaussuhteen kiemuroihin. Ajan kulttuurihenkilöitä vilahtelee tarinassa, mutta eniten kirja kertoo erityisestä naisesta, joka rakastuu erityisiin miehiin. Tavallinen perhe-elämä ei ole heitä varten, vaatii paljon elää elämänsä aistillisuuden ehdoilla. – Köngäs kirjoittaa vahvaa tekstiä, jonka keskiössä on aistillisuudessaan ylivertainen nainen ja hänen sukulaissielunsa. Sukupuolet eivät ole ennenkään olleet selkeästi määriteltävissä. Kuka lopulta on mies, kuka nainen, vai onko heissä, meissä, ne molemmat uinuvina mahdollisuuksina, jotka puhkeavat loistoon, kun aika on otollinen?

*

Juha Itkonen Kaikki oli heidän Otava 2021

Juha Itkonen on osoittautunut erittäin luotettavaksi ja tasokkaaksi kirjailijaksi, niinpä tietää odottaa jotain hyvää. Aiheena ovat tässä romaanissa monen sukupolven miehet, isät ja pojat, miten kukin ajassaan ja tavallaan ratkoo suhteita, mitä eväitä pojat isiltään saavat tai eivät saa. Lähtökohtana on draamakirjailija ja ohjaaja Ilmari Pohjalaisen elämäntunnot hänen muokatessaan draamaksi omaa isäsuhdettaan. – Romaani valottaa erikseen suvun isien ja poikien kehitystä ja elämänkulkua. Romaanin naiset ovat sivuhenkilöitä perheessä, myös poikiensa elämässä, mutta eivät suinkaan merkityksettömiä. Fokus pysyy kuitenkin koko ajan isä-poika-jatkumossa. Itkonen heittää myös kiinnostavan ajatusleikin maailman tilanteen kehityksestä tulevaisuudessa. Suosittelen isille ja pojille tämän kirjan lukemista. Avartaa myös naisten näkökulmia miehiin ja poikiinsa.

*

Maarit Verronen Orionin vyö Aviador 2022

’Verrosmaisesti’ erikoinen tarina yhteiskunnan eri kerroksista, orjuuden eri muodoista ja vapaaehtoisen auttamisen valoisista sekä synkistä puolista. – Verrosen tarinat ovat aina omissa sfääreissään, nytkin, kirjaimellisesti. Kummallisuus ja oudot käänteet eivät tunnu sinänsä pääasialta vaan jokin, mikä saa ihmisen suostumaan vapaaehtoisesti hyväksikäyttöön. Sitäkin on hyvä miettiä.

*

Katja Kärki Eeled Bazar 2021

Kärki debytoi kirjailijan uransa 2019 romaanilla Jumalan huone, jossa jo moni-ilmeinen ja vahva kieli tuli esiin. Pohjoisia mytologioita äitien ja tyttärien tarinassa hyödynnetään hienosti ja kiehtovasti. Monikkoperhekuvio on harvoin käytetty näin vapaasti ja avoimesti. – Katja Kärjen äitien ja tyttärien maailma panee miettimään. Monia mahdollisuuksia elää on, jos on uskallusta.

¤ ¤ ¤

Hämmästyttävän valoisa, aurinkoinen päivä, mitä rintamaa ikinä sääennusteet tänne povailivatkin. Eilinen tuuli ne sadepilvet vei. Istuin aamulla kuuntelemaan radiokirkkoa. Aina kuullusta ei jää mitään erityistä mieleen, mutta tunnelman aistii ja se joskus hoitaa enemmän kuin sanat. Tällä kertaa saarnaaja puhui vapaasti, kertoi juttujakin eikä lukenut paperista. Se tuntui kodikkaalta.

Lounaan syötyämme ja Toisen vetäydyttyä päivälevolleen lehden kera, soitin vanhalle ystävälle, joka on ollut pitkään mielessä. Miten iloisen hellästi hän lausuikaan nimeni, siitä tiesin, että hän oli myös muistanut minua. Ja miten ilahduin kuullessani hänen voivan hyvin ja olevan tapansa mukaan hyvällä mielellä, muisti tallella ja mieli virkeänä. Kaikki 90-vuotiaat eivät jumiudu! Yhtä ja toista kyllä oli tällä välin hänelle tapahtunut, syöpä leikattu ja hoidettu, sydän pysähtynyt, elvytetty ja tahdistettu. Näitähän iän myötä monelle tapahtuu. Toivuttuaan hän palasi oman tutun eläkeläisyhdistyksensä käsityökerhoon, jonne menee viihtyisästä palvelutaloasunnostaan taksilla. ”Lapset ovat jo eläkkeellä ja lastenlasten lapsia on yhdeksän”, hän sanoo, ”mikäs tässä elämässä olisi parempaa”, näin sanoo onnellinen mummo.

Kahden riskiryhmäläisen kotielämä on ollut näinä päivinä tasan kaksi vuotta melko eristynyttä ja hiljaista. Maaliskuun puolivälissä 2020 loppuivat matkustelu, ystävätapaamiset ja kulttuuriharrastukset kuin seinään. Kesät elettiin vähän vapaammin, tapailtiin harvakseltaan ulkosalla lastenlapsia. Rokotukset otettiin heti kun saatiin. Otin kohta tavaksi soittaa tuntemilleni yksin asuville vanhuksille, kuka vain tuli kulloinkin mieleen. Matala mieliala oli yleistä, moni sanoi ajatelleensa ja kaivanneensa ystävätapaamisia, mutta ei saanut aikaan edes soittaa. Kiitos TeliaDot-systeemin, puhelut eivät paljon maksa, videopuhelutkaan.  

Kun pandemiarajoitukset poistettiin, elämämme on jatkunut silti varovaisena, sordinolla. Emme ole tarvinneet toistaiseksi koronatestiä tehdä. Suojatoimet pidetään yllä kaupoissa. Toinen meistä on tarkempi terveyssyistään ja otan hänet huomioon myös omissa liikkumisissani. Ensin palasin kuoroon, sillä laulaminen on iloni. Ystävän kanssa tapaamme kahvitella aina kun tuntuu siltä. Seuraan edelleen tiiviisti kaikkea pandemiainfoa eikä meillä ole ylioptimistisia odotuksia viruksen nujertumisesta. Se on varioitumalla tehnyt itsestään kuolemattoman, joten sen kanssa toistaiseksi eletään.

Lastenlapsia on ollut ikävä koko ajan, mutta ihana miniämme on oma-aloitteisesti hoitanut ikävää pienillä videoklipeillä tyttösten touhuista. Olemme alkaneet viettää yhteisiä perjantai-iltapäiviä, kun kolmivuotias ei ole päiväkodissa. Esikoisen koulukkailla on harrastuksineen niin paljon ohjelmaa, että harvemmin ehdimme heitä tavata. Joskus muistelen haikeana niitä aikoja, kun he olivat pieniä. Mutta kyllä on aina sykähdyttävää kuulla ja lyhyin tapaamisin iloita heidän kasvustaan ja kehityksestään. Teinipojan kanssa keskustelimme viimeksi viime sunnuntaina heillä Ukrainan sotatilanteesta. Hän sanoi, että oppilaat puhuvat keskenään paljon, mutta ainoastaan historian opettaja on yhdellä tunnilla puhunut sodan taustoista. Toivottavasti vanhemmat antavat aikaa lastensa kysymyksille.

Samaan aikaan kuin täällä on loistanut viikkokausia kirkas kevätaurinko, Euroopan kyljessä on riehunut sota. Poliitikot pohtivat, päättäjät valmistelevat päätöksiään, neuvottelijat neuvottelevat – ja sota jatkuu. Miten kauan Syyriassa sodittiin? Onko siitä maasta mitään jäljellä? Tyhjenevätkö maailman pakolaisleirit koskaan?

Panen toivoni heihin, jotka osoittavat sitkeästi mieltään sotaa vastaan kaikkialla maailmassa, hakkeroivat valhemediaa, yrittävät välittää oikeaa tietoa, ottavat vastaan pakolaisia, toimittavat hätäapua henkensä uhalla, tuovat aseita maataan puolustaville, rukoilevat kirkoissaan ja keräävät varoja auttaville järjestöille. Älkää antako periksi, me äänettömät ja valtaa vailla olevat tuemme teitä ja heitä.

Koronavirustartuntojen viikonlopun lukemat huitelevat yli kahdentuhannen. Rajoitukset ovat jo historiaa. Kevättalvella ovat myös tavanomaiset flunssavirukset liikkeellä ahkeraan, mutta kuka niistä enää välittää, kun on tämä sotakin Euroopassa ja isommat asiat kyseessä.

On hanget korkeat yhäkin ja nietokset. Mikä päivälämmöllä sulaa, se yöpakkasilla kovettuu taas. Niin kevät keikuttaa. On sellaisiakin maaliskuita nähty, että räystäistä vesi valuu ja huhtikuussa on päällä lämpöaalto, joka puhkoo silmut. Nyt ei ihan niin vauhdilla kevät tule.

Mutta aurinko! Valo! Pitkän pimeän ja mielimatalan jälkeen on niin suloista, kun aamulla avaa ikkunan ja sieltä kuuluu talitintin kevätlaulu, ja kaihtimien takaa tulvivat auringon säteet huoneisiin. Kirkkaus häikäisee! Tulee kevät ja tulee kesä – toivon vuodenajat.

Kaksi viikkoa kauhua ja tuhoa on vierinyt historiaan odotellessa, että jotain tapahtuisi, mikä pysäyttäisi mielettömyydessään ja järkyttävyydessään monen kestokynnyksen ylittäneen sodan. Ukrainassa naiset ja lapset pakenevat, miehet yrittävät puolustaa kotimaataan. Ympärillä Euroopan rauhan aikaan jo asettuneet maat ovat shokissa, avuttomuus huutaa taivaisiin asti. Eikö rauhalla ei ole keinoja sotaa vastaan? Miten voi olla, että kukaan ei kykene tekemään mitään?

Jokainen yritys on tärkeä, yritys puhua, yritys sopia tulitauosta, yritys vedota, yritys tukea maataan ja vapauttaan puolustavia ukrainalaisia. Eikö juuri meidän historiamme perusteella pitäisi ymmärtää miltä tuntuu olla yksinään sodan armoilla? Sitäkö tässä odotellaan, että sotahullujen suuruudenunelmat täyttyvät viimeistä piirtoa myöten. Ja veri virtaa.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan paljastaa – kuten sota aina tekee – vastuullisen ihmisen todelliset kasvot. Pitkään pyöriskeli Vladimir Putin viekkaasti hymyillen maailman poliittisten johtajien joukoissa yhteisillä foorumeilla. Ei hänen kasvoiltaan loistanut älyn säihke eikä ystävyys niinäkään aikoina. Mutta nyt näkyy alastomana vallasta juopuneen julmuus.

Euroopan ja länsimaiden vastuulliset ovat nyt yhtenään koolla, suuret salit ja pitkät käytävät ovat sakeanaan puhetta ja kas, kaikki ovat yhtäkkiä samaa mieltä! Jopa muutaman itsepäisen maan valtiaat, jotka ovat jullikoineet muita vastaan. Sota surmaa ja herättää uinailijat, tappaa turhan naivismin ja saa hitaimpiinkin vauhtia.

YLE on pitänyt kiitettävästi suomalaisia ajan tasalla asiantuntijakommentaattoreineen ja rohkeine toimittajineen Venäjällä (Erkka), EU:ssa (Richard) ja Ukrainassa (Antti). Poliitikkojen laskelmoidut ja varovaiset puheet ovat jääneet mutinoiksi, kun Mika Aaltola esimerkiksi on ladellut suorasanaista ja pelkäämätöntä tutkittuun tietoon perustuvaa ja asioita syvällisesti seuranneen ihmisen puhetta.

Vastuullisten päättäjien kasvoilta on näkynyt tapahtumisen kiivaus ja puheen paljous silmien väsymyksenä. Nyt on aika pyytää heille kaikille paitsi malttia ja viisautta, myös kanttia rohkeisiin päätöksiin, kun hetki on oikea.  

Paula Nivukoski; Nopeasti piirretyt pilvet Otava 2019 Mainingin varjo Otava 2020

Isokyröläinen esikoiskirjailija (s.1985) kirjoitti isoäitinsä tarinan pohjalta vahvan sukuromaanin, jossa pohjalaisen tilan vanhin tytär saa isältään tämän kuolinvuoteella elämäntehtäväksi pitää tila suvun hallussa. Tyttärellä on kaksikin kosijaa, joista hän valitsee naapuritilan nuoremman pojan. Tämä osoittautuu levottomaksi ja alkaa Liisan kanssa kaksi lasta saatuaan suunnitella Amerikkaan lähtöä. Liisa ei halua lähteä ja niin avioparin tiet erkanevat. Isäntä lupaa tulla jouluksi kotiin, mutta kirjeet harvenevat eikä miestä kuulu takaisin. Liisan on tehtävä vaikeita päätöksiä yksin. – Mainingin varjo on tarina erään papin perheestä vanhimman tyttären näkökulmasta. Tyttären lapsuus on ankaran ja tylyn isän varjostama ja myös hauraan ja taiteellisen äidin kannattelu vie tyttären voimia. Romaani on kirjoitettu vuorotekniikalla tyttären lapsuusmuistoista ja aikuiselämästä rakastetun kanssa saaristomeren karulla luodolla.

– Nivukosken eloisalla pohjalaismurteella ryydittämä kertomisen tapa esikoisromaanissa on kerrassaan mainio ja tarina etenee juohevasti pohjalaista elämänmenoa kuvaillen. Myös Liisa-tyttären kamppailu itsensä kanssa tulee hienosti ja väkevästi kuvattua. – Toinen romaani keskittyy kuvailemaan tytön ajatuksia ja vähän kerrassaan todellisuudesta irtoavia tunnelmia yksin saaressa. Toinen romaani olisi kaivannut enemmän reaalielämän kuvausta loputtomien ajatusvyyhtien sijaan.

*
Hanna Hauru; Viimeinen vuosi LIKE 2021

Oululainen kirjailija (s. 1978) oli Finlandiapalkintoehdokkaana v. 2017 kirjallaan Jääkansi. Viimeinen vuosi on tarina kirjailijamiehestä, joka elää erakkona, nälkääkin nähden. Ainoa tulonlähde on kirjoittaminen. Koska kirjoja ei saa valmiiksi tarpeeksi usein, aikakauslehdille tarjotuista novelleista saa jotain tuloa hengenpitimiksi. ”Haurun kaltaiset harvinaisuudet keskuudessamme ovat aitoja tarinankertojia.” (Parnasso) – Tämän kirjailijan muutkin teokset aion etsiä kirjastosta. Hänellä on pohjoista vimmaa sekä tarinassaan että kielessään, jolla kirjoittaa. Jos kirjailija on nainen, joka kirjoittaa erakkona elävän miehen tarinan, on lähes mahdotonta uskoa, miten aidosti miehenä kirjoittajan voi lukija kokea. Se onnistuu harvoilta. Lukija tuntee olevansa todellisen lahjakkuuden äärellä.
*
Ida Pimenoff; Kutsu minut WSOY 2021

Valokuvataiteilija (s. 1977) on julkaissut esikoisromaaninsa useamman taidekirjan jälkeen. Sukunsa isättömät pojat ja tytöt, hylätyt vaimot ja yksinäiset äidit käyvät isättä kasvaneen päähenkilönaisen mielen läpi haavoja repien. Vaietut sukutarinat puhutaan lopulta auki ja oman tarinan kivuliaisuus saa selityksen. – Tarina on tumma ja raskas – ehkä myös siksi, että vaivalla hankittua itseymmärrystä psykologisoidaan sivukaupalla. Näitä tarinoita elävässä elämässä on paljon ja siksi niitä on puhuttava auki yhä uusin tavoin ja uusin sanoin. Ymmärrys kasvaa ja sen mukana myötätunto.
*
Jouni Mikael Inkala; Jumalalle pyhitetty susi Siltala 2021

Runoilijan muistelmiksi nimetty teos, joka valottaa Jouni Inkalan tietä sukunsa jäsenestä runoilijaksi. Runoja aiemmista julkaisuista sekä uudempia on liitetty sukutarinoiden kanssa keskustelemaan. – Kokonaisuus on kaunis ja kertoo mistä runoilijapoika on tehty ja millaiseksi mieheksi kehitys hänet toi. Hieno teos!
*

Emma Puikkonen; Musta peili WSOY 2021

Puikkosen uusin teos ei oikeastaan ole romaani perinteisessä mielessä, pikemminkin fragmentaarinen kolmen henkilön eri vuosisadoiltakin juontuvista kohtaloista koottu kooste, joita yhdistää lopulta paljastuva säie. Naisten tarinat saavat miettimään maailman tilannetta nyt ja joskus aiemmin. Miten hitaita ovat kehityksen nopeatkin askeleet joissakin asioissa ja miten pitkällä kuvatussa dystopiassa jo olemme. – Puikkosen kieli ja tyyli on sujuvaa, mutta jotenkin en saanut alkuun kiinni henkilöistä ja heitä yhdistävät tekijätkin jäivät mielessäni repaleiksi.

*

Lifländer Tiina Hyvä yö Atena 2021

Kirjailija on Imatralla 1976 syntynyt, sittemmin helsinkiläistynyt. Romaanin tapahtumaympäristö on vanhusten hoitolaitos, jossa valvotaan osan yötä yksin. Hoitajalla on paha unettomuus, johon hän ei saa työpaikan lääkäriltä enää lääkkeitä, joten hän ratkaisee ongelmansa keräämällä hoidettavan vanhuksen unilääkkeet omaan käyttöön iltatyövuorollaan ja hiljentämällä sitten levottomana huutelevan vanhuksen oudoin keinoin. – Tarina on surullinen, ahdistava eikä pääty hyvin. Kauhistuttavaa, sillä ei ainoastaan voisi olla – vaan joskus on jossain ollutkin totta.

*

Heli Hulmi; Luopumisharjoituksia Pääjalkainen 2018

1958 syntynyt kirjoittajakouluttaja ja kirjallisuusterapian ohjaaja on kirjoittanut tarinan kolmesta lapsuusystävästä, jotka aikuiselämä sinkosi kauas toisistaan. Tarinaan liittyy myös mies, johon ainakin kaksi naisista on ollut läheisemminkin suhteessa. Naiset kohtaavat retrospektiivisessa valokuvanäyttelyssä, johon taiteilijamies on heidät kutsunut. Itse taiteilija on vahvasti läsnä teoksissaan, mutta myös yllättävässä viestissä kuolemastaan. – Luopumisharjoituksia on kansikuvineen vahvasti kirjoittajansa oloinen teos, jossa soi lapsuusystävien erilaisen elämän samansointinen sävel kolmisointuna. Kirja välittää elämän kauneutta, kokemusta ja viisautta.

*

Sirpa Kähkönen Vihreä sali Otava 2021

Kirjailijaliiton puheenjohtajan oma julkaisukategoria, Kuopio-sarja, on osoittanut tekijänsä mestarilliseksi kertojaksi. Henkilökuvaus on vertaansa vailla elävyydessään, yhteiskunnalliset teemat ja kriisiaikojen elävä kuvaus luovat aina täyteläistä taustaa ihmisten elämään. Tuorein teos, Vihreä sali, jatkaa kauniisti samaa linjaa. – On sanottava, että Kähkösen taito on mestariluokkaa kuvasipa hän nuorta tai vanhaa, miestä tai naista, olipa tapahtumamiljöö suomalainen kaupunki tai venäläinen ja suvereenisti hän liikuttaa ihmisiään ajassa jos toisessakin ja kuljettaa muistoissa. Romaanin lopussa kuolevan vanhuksen viimeiset hetket ovat kenties kauneinta, mitä koskaan on tullut vastaan tästä aiheesta.