Palmusunnuntain aurinko loistaa vielä arkenakin! Päivälevon ja kahvin jälkeen käymme tunnin kävelyllä. Istumme tuokion koulun kulman penkillä, kun puhelimeni kilahtaa. Kuoroystävä soittaa, istuskelee auringossa parvekkeellaan ja toivottelee hyvää pääsiäisviikkoa. Mukava juttuhetki. Haluan tarpoa metsäpolunkin, viimeksi se oli aivan jäässä, mutta nyt jo pehmennyt. Puiden rauha tyynnyttää kulkijan mielen. Illansuussa sytytän ikonipöydälleni tuohuksen ja laulan kärsimysvirsiä, hiljaa hyräillen. Illalla kuulen mustarastaan huilunkirkkaan kevätlaulun.

Toisena aamuna lähdemme kävelylle jo ennen puolta päivää. Poikkeamme lähikaupassa, kuljeskelemme pieniä sivukatuja, joille ei ole tullut poikettua vuosikymmeneen. Mikään ei ole muuttunut. Tämänpäiväinen metsäpolku on jo sula, ottaa lempeästi myötäillen askeleet vastaan. Eskariryhmä näkyy touhuavan päiväkodin pihalla, kun palaamme kotikatua omalle ovelle. Toinen rikkoo jäätä pation reunalta, ottaa vajasta pari tuolia aurinkoseinustalle. Krookuksen ensi versot pilkistävät kukkamaan reunalta. Lueskelen Laura Malmivaaran romaania Vaiti. Tuohus syttyy tänäänkin, luen päivän tekstit ja hyräilen pari virttä. Sotauutisointi ahdistaa ja tulee uniin. Herra armahda heitä – ja meitä!

Keskiviikkona käymme kaupasta pääsiäisruuat, haemme leipomosta rahkapiirakkaa sekä kirjastosta luettavaa. Tuon rapun pieleen pieniä narsissiruukkuja ja maljakkoon keltaisia tulppaaneja. Väsyttää, toteamme, että täysin kunnossa emme vielä ole karanteenin jälkeen. Jätetään suosiolla tänään ulkoilu väliin. Illansuussa vietän taas tuohushetkeä. Se tuntuu hyvältä, rauhoittaa ja voimaannuttaa. Huomenna on kiirastorstai.