Sattuipa Vapunaatto mukavasti lauantaiksi. Siinä on juhlaa tarpeeksi ikäihmiselle, että kotoisen siisteyden ja ravitsemuksen ylläpitotoimista selviää pahemmin rääkkääntymättä. Sekin on plussaa, että arkisen elon rytmi ei sekoitu pahasti. Niin on kylmäki, ettei pihaterassilla mörkökään tarkene istuskella simalasi kourassa, eikä kulahtanut muinaislakki paljo lämmitä enää näillä vuosikymmenillä.

Muinoin on serpentiiniä ripustettu lampusta roikkumaan ja puhallettu halpispalloihin hiilioksidia, mutta se oli joskus viime vuosisadalla. Mitä tapahtui? Lapset lähti, jäätiin kahdestaan, sopeuduttiin siihen, että vappuaatto oli enempi hiljainen hissukkapäivä kotona ja muut oli muualla. Eläkepäivien koitettua keksittiin matkailla, oltiin sitte itseki muualla, koko vappuaatto unohtui, kunnes tuli 2020-luku. Pandemia tapahtui, ja se viimeistään hillitsi kaikenlaista riekkumajuhlintaa, siihen loppui matkailukin meiltä. Vaan olotila tuntuu oudon onnelliselta; mitään ei puutu, vain simapullo ja Fazerin tippaleipä odottaa kevätfiilishetkeään. Poks!

Muutaman kerran vuodessa pistäydymme isovanhempien ominaisuudessa kauppakeskuksessa, josta saa melkein kaikkea, mitä lapsenlapsille syntymäpäivän tai joulun merkeissä keksii hankkia. Eikä tarvitse mennä Stadin keskustan tavarataloihin tungeksimaan.
Kauppakeskus oli herännyt henkiin! Pandemiavuosina kaupat kuihtuivat, valikoimat supistuivat ja henkilökunta oli minimissä. Ihmisiä oli myös vähemmän liikkeellä. Nyt oli tavaroita suorastaan pursuten, kahvilat ja ruokapaikatkin mukavasti täynnä arkisella päiväsydämellä.
Henkilökuntaa oli edelleen vähemmän kuin ennen pandemiaa. Mikä oli muuttunut eniten, oli hintataso. Minkä sai pandemian aikana ja sitä ennen satasella, maksaa nyt 150. Tämä on talouden laki: kaikki mikä sotkee markkinoita, nostaa hintoja.
Kotoisen vaatekaapin valikoima alkaa tuntua kovin muinaiselta, kun on hypistellyt uutta kevätmuotia. Niin se on, sanottakoon sitä vaikka sisäisen kuluttajan keväthuumaksi.

PS. Perjantaina kotoinen Prisma yllätti valtavalla satojen ilmapallojen valikoimalla, jonkalaista ei näillä main ole pandemiaa edeltävinä vappuinakaan nähty. Tätä voisi jo sanoa riehaantumiseksi!

Putous putoaa. Vaikka Christoffer on sympaattinen juontaja, vitsikkäiden hahmojen vitsikkyys alkaa olla vedellä jatketun vellin luokkaa. Olen toki ohjelmaa seurannut siksikin, kun isompien lastenlasten putoushahmojen matkimiskyky on mahtava ja mielipidettä löytyy, niin pitää mummelinkin jotain mieltä olla.

Uudeksi hauskuutusohjelmaksi koeponnisti ensin Tanhupallo, muinainen hahmokisan voittaja. Se oli varmaan liian kilttiä huumoria ajan henkeen. Voi myös olla, ettei Kiti Kokkonen halua iän kaiken esittää pullerolasta. Kova on huumoripläjäysten tarve tänä aikana, kun pandemiakin jo rupsahtaa, ja sodan kirvoittamat putinvitsit enempi harmittavat kuin naurattavat.

Niinpä Joonas, tuo innokas huumorialan yrittäjä, on kavereineen lanseerannut julkkisten kinttuja roustaavan rakkikoiraohjelman (Roasting). Mitäpä ei tekisi televisionäkyvyyden eteen hän. Pissismummo, joka tämäisenä talvena on viimein herännyt pandemiakoomasta, tarttui tietysti ilahtuneena haasteeseen. Tässä tuoreimmat kommentit ekajaksolta. – Mitä tää nyt on. Onko sota loppunut viimen? Taustanaurettu standupyleisö ja jokapaikan julkkisnaamat valtakunnan tv-huumorista ovatki puuttuneet. Onko tosi hauskaa nälviä toista ihmistä? Tuollaisesta kaverista hankkiutuisin kohtsillään kauemmaksi, joka ei erota leikinlaskua ja ilkeilyä toisistaan. Pitäkää tunkkinne.

Säänhaltijat ovat olleet kovin suosiollisia eteläisen Suomen asukkaiden kevääntulon odotuksille. Taas oli kaunis sunnuntai. Lähdimme ajelulle järven ympäri kiertyville maanteille. Seudun asukkaat olivat kaivaneet fillarinsa esiin ja painelivat vauhdikkaasti parinkymmenen kilometrin kevytväylää, joka kiertää Tuusulanjärven. Luontorakkaan ihmisen sielu ja mieli virkistyvät raikkaista tuulista, auringon kilosta, muokattujen peltoaukeiden muhevista tuoksahduksista ja lintujen äänistä. Kevään etenemisestä kertovat havainnot nostavat mielialaa, joka tässä virusvuosien ja viimeisen parin kuukauden sotauutisten painon alta pyristelee väljemmille vesille.

Ajelimme yhteen vakipaikoistamme, Halosenniemeen, kahvitermarin kera. Oli hyvä tuuri, rantasaunan terassin penkillä ei ollut ketään, siinä on monesti eväitä nautittu. Sinivuokot ja scillat kukkivat, järvi on vielä jäässä, mutta rannat lainehtivat jo sulana. Jäiden lähtö lienee lähellä. Seutukunnan suosituin vedonlyöntikohde onkin milloin jäät lähtevät. Viimeistään vappuna, veikkaan.

Survouduin ikivanhoihin kumisaappaisiini ja ilmoitin Toiselle, että harava kutsuu. Talon päädyn ruusunurmikko ja yhteiselle pihalle avautuvan sisäänkäynnin kahtapuoliset istutusalueet saivat ystävällismielisen rapsutuksen. Kokemuksen mukaan ne odottelevat haravaa malttamattomina heti, kun aurinko on haihduttanut lumikuorman rippeetkin. Toisen tehtävä on korjata kasat pois. Kaksi päivää olimme maanneet likipitäen koomassa tädin kotiinpaluusiivouksen jäljiltä. Itsekin hämmästyin: olipa kehotuntemus kuin kurja tahansa, kevätinspis kumosi sen!

Sisäpihalla ovat suloiset krookukset kukkineet jo kohta viikon, ja syreenin lehtisilmut pullistuvat vauhdikkaasti. Sitä mukaa, kun viimeiset jäät varjon puolelta sulavat, nostavat tulppaanit ja muu kevätkukkakansa versonsa. Kevät, sittenkin!

Pääsiäisen jälkeinen arki alkoi meillä uurastuksen merkeissä. Ajoimme eilen Tädin kotiosoitteeseen, jossa makuuhuoneen katon läpi valuneiden vesinorojen turmelema lattia oli uusittu, seinät kuivatettu ja maalattu sekä katto paikattu ja maalattu remonttifirman toimesta. Täti ehti olla remontin aikana puolitoista kuukautta kahdessa eri hoitokodissa. Koska juhlapäivien alla mistään ei saanut siivousapua, tartuimme puuhaan. Makuuhuoneen huonekalut pyyhittiin ja toimitettiin alkuperäisille paikoilleen, vuodevaatteet imuroitiin ja tuuletettiin, verhot ripustettiin paikoilleen ja matto lattialle. Keittiöstä pyyhittiin pölyt ja  lakaistiin lattia, kerättiin jätesäkillinen tyhjiä muovirasioita, pilaantuneita ruokia ja kuolleita ruukkukukkia. Olohuoneen puoli ja ikkunoiden pesu jäi odottamaan luvattua siivoojaa, joka toivottavasti tulee ennen kesää.

Tänään taksi toi Tädin  kotirapun eteen ja Toinen oli sovitusti vastassa. Täti tunnisti kotinsa siitä päätellen, että joku matto oli ’väärässä’ paikassa. Iltahoitaja tuli huolehtimaan lääkkeet, iltapalan ja nukkumaan käynnin. Huomisaamusta kaikki jatkuisi kuin ennenkin. Toisen ottamasta kuvasta päätellen Täti oli saanut hyvää huolenpitoa, siitä kertoivat pyöristyneet posket ja tyytyväinen ilme.

Myöhäinen kevät tulee, ei ryminällä, vaan raikkain tuulin ja auringon sulattamia lumivesiä lirisevin puroin. Pihan sulaneelta reunalta kurkistavat krookuksen versot. Harmaalokkipariskunta on vieraillut vajan katolla useaan otteeseen tarkkailemassa maisemia kaiketi pesänteko mielessään. Linnut, ne ovat kevään airuita, isot ja pienet, riemukkaasti laulavat ja eleettömästi pareittain puuhastelevat linnut.

Kokoonnuimme Kuopuksen luo perheen pääsiäislounaalle kutsuttuina. Esikoinen ei nyt päässyt kummitytärtä sylittelemään, soittajallehan juhla-aikaan töitä riittää. Meille tilaisuus oli yhtä juhlaa! Tärkeitä juttutuokioita Kuopuksen ja molempien ’miniäkultien’ kanssa ja sitä spontaania lapsiperhehulinaa, joka herättää onnen ja rakkauden tunteet valloilleen. Esikoispoikanen oli taas kasvanut ainakin viisi senttiä viime näkemästä ja katselee Mummelin päälakea kolmetoistavuotiaan korkeudelta. Koska Pikkumuru seisoo jo hetken kerrallaan omilla jaloillaan, tramppamestariksi etenevästä Murusta on tullut Mummelin ja Vaarin Isomuru, mitä nimeä hänen piti vähän äkkiseltään maistella. Ehkä hänestä kehkeytyy vielä Muruneito?

Savupönttöuunissa haudutettu lampaan paisti maistui suorastaan samettisen muhevalta aromikkaan kastikkeen kera, ja kevätparsa suli suussa. Pääsiäiskakku kahvin ja mehun kera täydensi kulinaarisen nautinnon. Parasta pääsiäisiloa oli ilman muuta rakkaiden ihmisten kanssa yhdessäolo ja karanteeneista vapautuneet halaukset.

Pitkänperjantain tunnelmaa sävytti passiomusiikki. Valoisa päivä kaikin tavoin. Katsoimme oman kirkon striimatun palveluksen. Tunnelma kirkossakin oli ihmeellisen meditatiivinen. Markus-pappi kertoi seinälle heijastetusta Mathias Grunewaldin kuuluisasta maalauksesta. Muistelin omaa järisyttävää kokemustani Colmarin museossa tuon järkyttävän maalauksen edessä, missä kuvataan Kristuksen kärsimyshetkiä ristillä. Asta-pappi jaksotti esirukouksen tavallista pitemmin hiljaisuusjaksoin, josta syntyi ihmeellinen rauha. Mustiin puettu alttari, jolla vain krusifiksi, yksi kynttilä ja viisi punaista ruusua Kristuksen haavoja kuvaamassa jäi sieluun jälkikuvaksi.

Lauantaikin oli valoisa päivä. Ajoimme hautausmaalle, kävelimme siellä, emme tavallisia reittejä tutuille haudoille, vaan kävimme tutustumassa uuteen sirottelumetsikköön yhdessä. Ehkä sinne saattavat aikanaan luonnon syliin sen, mitä meistä jää, tuhkana tuuleen, jonkin lähekkäin kasvavan koivun ja männyn tuntumaan.

Palmusunnuntain aurinko loistaa vielä arkenakin! Päivälevon ja kahvin jälkeen käymme tunnin kävelyllä. Istumme tuokion koulun kulman penkillä, kun puhelimeni kilahtaa. Kuoroystävä soittaa, istuskelee auringossa parvekkeellaan ja toivottelee hyvää pääsiäisviikkoa. Mukava juttuhetki. Haluan tarpoa metsäpolunkin, viimeksi se oli aivan jäässä, mutta nyt jo pehmennyt. Puiden rauha tyynnyttää kulkijan mielen. Illansuussa sytytän ikonipöydälleni tuohuksen ja laulan kärsimysvirsiä, hiljaa hyräillen. Illalla kuulen mustarastaan huilunkirkkaan kevätlaulun.

Toisena aamuna lähdemme kävelylle jo ennen puolta päivää. Poikkeamme lähikaupassa, kuljeskelemme pieniä sivukatuja, joille ei ole tullut poikettua vuosikymmeneen. Mikään ei ole muuttunut. Tämänpäiväinen metsäpolku on jo sula, ottaa lempeästi myötäillen askeleet vastaan. Eskariryhmä näkyy touhuavan päiväkodin pihalla, kun palaamme kotikatua omalle ovelle. Toinen rikkoo jäätä pation reunalta, ottaa vajasta pari tuolia aurinkoseinustalle. Krookuksen ensi versot pilkistävät kukkamaan reunalta. Lueskelen Laura Malmivaaran romaania Vaiti. Tuohus syttyy tänäänkin, luen päivän tekstit ja hyräilen pari virttä. Sotauutisointi ahdistaa ja tulee uniin. Herra armahda heitä – ja meitä!

Keskiviikkona käymme kaupasta pääsiäisruuat, haemme leipomosta rahkapiirakkaa sekä kirjastosta luettavaa. Tuon rapun pieleen pieniä narsissiruukkuja ja maljakkoon keltaisia tulppaaneja. Väsyttää, toteamme, että täysin kunnossa emme vielä ole karanteenin jälkeen. Jätetään suosiolla tänään ulkoilu väliin. Illansuussa vietän taas tuohushetkeä. Se tuntuu hyvältä, rauhoittaa ja voimaannuttaa. Huomenna on kiirastorstai.  

Räntänaamainen päivä. Eilen pamahti harvinainen huhtikuun ukkonen siellä täällä. Säät elävät elämäänsä, putinit sotivat sotiansa ja ihmiset pinnistelevät päivästä toiseen elämänsä reunaehtojen armoilla.

Istahdimme kuuntelemaan radiokirkkoa. Nauhoitus sekin taas oli, vaikkei sentään vuosien takainen siitä päätellen, että esirukouksessa muistettiin Ukrainan kansaa sodan keskellä. Palveluksen kokonaisuus muistutti sekahedelmäsoppaa: tavanomaiset messuosiot tulivat milloin missäkin järjestyksessä. Teemana olikin musiikkimessu: huilua, kannelta, urkuja; virpomalauluja, psalmikantillaatio, virsiä. Onneksi hengettömästi kilahtelevaa pianoa ei ollut mukana. Sananselityksestä jäi mieleen ajatus Jumalasta, joka heittäytyi ihmiseksi jakaakseen ihmisen kärsimyksen ja kuoleman. Tämä ajatus jatkuu mielessäni sodan tuhovoimien keskellä sinnittelevien ihmisveljien ja sisarten, lasten ja eläinten pelon, kärsimyksen ja paniikin jakavan Jumalan läsnäolon tarjoamaksi lohduksi.

Otin esiin talletut kauneimmat virpomavitsat pandemiantakaisilta vuosilta. Sydämessä on tallella vuosi vuodelta kasvavien virpojaimme laulu…