Euroopan rauha on vuoden 2014 Krimin niemimaan valtauksesta ollut uhattuna Venäjän taholta. Oligarkkiensa tukemana Vladimir Putin järjesteli perustuslain muutoksella itselleen elinaikaisen presidenttiyden, joka käytännössä teki hänestä itsevaltiaan. Ukrainan separatistiset itäosat miehitettiin hiljaisin operaatioin, Ukrainan itsenäisyys kyseenalaistettiin valheellisin historiantulkinnoin ja uhkailemalla sodalla. Käytiin surkea näytelmä diplomaattisista neuvotteluista Euroopan, Yhdysvaltojen ja Naton  kanssa pohjana täysin epärealistinen vaatimuslista, jossa Venäjä halusi määritellä Venäjän rajanaapurit etupiirikseen kuin paluuna Neuvostoliiton suurvalta-aikaan. Ukrainan lähialueet Valkovenäjä mukaan lukien täytettiin massiivisin sotakaluston ja sotilaiden siirroin jo ns. neuvottelujen aikana. Kun vaatimuslistaan ei suostuttu, Putin ilmoitti Venäjän tunnustavan Ukrainan separatistialueiden itsenäisyyden ja marssitti sotajoukot tekaistun avunpyynnön nojalla Ukrainan alueelle. Saman tien aloitettiin hyökkäys Valkovenäjän kautta ja Ukrainan itärajan yli kohteena Kiovaa. Suomalaiset hätkähtivät röyhkeää manööveriä, jota vielä ryyditettiin suorilla sotilaallisilla uhkauksilla, jotka toimeenpantaisiin, mikäli Suomi ja Ruotsi liittyisivät Natoon. Nyt on menossa sodan viides päivä, ja koko manööveri on osoittautunut Putinille luultua hankalammaksi Ukrainan sitkeän vastarinnan vuoksi. Kun Venäjän joukot eivät voineetkaan marssia suoraan tavoitteeseen, alkoi uusi uhkailu ydinaseen käytöstä.

Kuten presidentti Niinistö sanoi: ”Naamiot on riisuttu, nyt nähdään vain sodan kylmät kasvot.” 

Perheessämme on erilaisissa elämän käännekohdissa laulettu Dietrich Bonhoefferin sanoittamaa virttä numero 600, jonka suomennos on Anna-Maija Raittilan ja sävel virsikirjassamme Erkki Melartinin. Tekstin synty ajoittuu vuoteen 1944, vuosiluku kertoo historiaa tuntevalle minkäkaltaisessa ahdingossa runo on syntynyt. Sodan aallot leiskuivat Euroopassa tuolloinkin. Voisi kuvitella, että ihminen vainon ja vaikeuksien pyörteissä pettyisi Jumalaan, joka ei tunnu kuulevan eikä auttavan. Mutta mikä ihmeellinen rauha virrestä välittyykään.

Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan olemme kaikki hiljaa kätketyt. Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan, yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.
Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman, niin että uuden virren sävelillä kuulemme kansasi jo laulavan.
Hyvyyden voiman uskollinen suoja piirittää meitä kuinka käyneekin. Illasta aamuun kanssamme on Luoja. Häneltä saamme huomispäivänkin.

Meille on tässä virressä sanoma, joka kantaa yli sodan ja kuoleman kauhujen. Olisiko nyt aika taas laulaa paljon kärsineen, mutta uskonsa ja toivonsa säilyttäneen miehen testamentti sodan keskeltä sodan keskelle.

*Saksalainen pappi ja teologi D.B. toimi natsismin vastarintaliikkeessä, joutui vangituksi ja teloitetuksi Flossenburgin keskitysleirissä 39 vuotiaana. Alkuperäistä tekstiä on suomennoksen yhteydessä muokattu virreksi.

Istuimme kolmistaan ruokapöydässä jonakin arkisena kotiäitivuosieni päivänä kauan sitten. Elettiin 70-80-luvun taitteen vuosia. Esikoinen oli ehkä viisi, kuopus kaksi. Syötiin siinä, tunnelma oli kiireetön ja onnellinen. Esikoinen näytti miettivän tiiviisti jotain, lusikka oli pysähtynyt lautaselle. Syvän huokauksen perästä kuului: ”Tää on sitä elämää”.

Mitä elämä on? Viisivuotias tajusi sen omalla tavallaan. Hän heräsi, kun oli nukkunut tarpeekseen, pomppasi sängystään, vilisti vessaan ja siitä jatkui eilisen illan nukkumaanmenoajan keskeyttämä leikki. Isi oli mennyt työhönsä, äiti askaroi keittiössä. Kohta pikkuveli pyrki leikkiin mukaan. Aamupuuro odotti. Sitten tuumittiin äidin kanssa millainen on sää ja mitä puetaan puistoleikkejä varten. Sieltä tuli parin tunnin päästä punaposkinen, leikeistä väsynyt ja nälkäinen pikkumies, pestiin kädet ja yhdessä kokoonnuttiin aterialle. Ruuan jälkeen odottaisi lukuhetki äidin ja pikkuveljen kanssa, kunnes päiväuni voittaisi vesselit.

Nyt lukiessani päiväkirjamuistiinpanojani tuolta ajalta, tulee hiukan haikea olo. Minulla oli kaikki – koti, puoliso ja ihana perhe. Tietysti oli monenlaisia päiviä, lapset sairastelivat, kiukkusivat, sattui vahinkoja. Itsellä oli huonompia ja parempia päiviä, aikuisen seuran, myös omien harrastusten ikävää. Oli taloudellisesti tiukkaa, silti ei mitään oleellista puuttunut.

Nyt ikääntyvän avioparin koronan hiljentämää arkea eläessä, kaipaan eniten lastenlasten tuomaa energiaa, iloista melskettä ja leikkihetkiä. Myös juttelutuokioita omien aikuisten poikain ja heidän rakkaidensa sekä omien ikätoveriystävien kanssa ikävöi taas. Katson keittiön ikkunasta näkyvät lumiset puut, valoisan taivaan, lintulaudan vieraat. Kävelen pianon luo ja laulan. Tassuttelen kolmanteen huoneeseen, jossa on kirjoitusrauha. Kun kaipaan lepoa vetäydyn omaan huoneeseeni lukemaan. Useaan kertaan päivässä istahdamme yhteiselle aterialle, kuljemme huoneissa, katsomme yhdessä uutisia ja mieleistä sarjaohjelmaa. – Tämä on tätä elämää.

Tässä yhtenä aamuna aamuhoitaja lähetti kuvan Tätivanhuksemme makuuhuoneesta. Nurkkaa pitkin katosta valunut vesinoro oli päätynyt jo lammikoksi lattialle. Ylimmän kerroksen asunnossa se merkitsee kattovuotoa. Toinen soitti saman tien isännöitsijäntoimistoon. Lupasivat miehen paikalle. Seuraavaksi soitto kaupungin veteraaniasiain hoitajalle, viesti jäi vastaajaan. Jonkin ajan päästä sieltä soitettiin ja tilanteesta kuultuaan jo aiemmin tädin asioissa tutuksi tullut virkailija antoi puhelinnumeron ja nimen kaupungin vanhusten kotihoitoasioista vastaavalle viranomaiselle ja lupasi ennakkoon tiedottaa tilanteesta. Vuodon tarkastajalta saatiin arvio, että ainakin kuukausi menee kuivatuksessa ja remontoinnissa vielä lisää. Tädille on pakko saada hoitopaikka kuivatuksen ja remontin ajaksi. Todettiin, että veteraaneille ilmaiset kahden viikon kuntoutusjaksot eivät nyt riittäisi ratkaisuksi tähän pulmaan. Toinen soitti saamaansa kaupungin numeroon. Ystävällinen henkilö lupasi selvittää mistä järjestyisi pitempiaikainen tilapäishoivan paikka tädille. Eilen saatiin tieto: yksi ainoa paikka löytyi. Sovittiin ajasta, jolloin taksi tulee tätiä noutamaan. Toinen meni paikalle. Kotihoitaja pakkasi vaatetta mukaan ja saattoi tädin taksiin. Perillä kuulemma ollaan vastassa. Toinen sai tiedon, että vuoto on jo alemman kerroksen asunnossakin. Toinen tyhjensi pilaantuvat ruuat jääkaapista.

Tämäkin vielä, mietimme. Muistisairas täti itkee uppo-oudossa hoitopaikassa, hänen rauhallinen arkensa on rikki, kotia revitään, kuivatetaan ja paikataan. Huokaan Jumalalle: ottaisit hänet talteen taivaan kotiin.

Suomen muodostelmaluistelujoukkueet ovat maailman huippua. Rockettes, Team Unique, Marigold ovat menestyneet. Yksilötasolla silloin tällöin on myös taitoluistelijoita, jotka ovat sijoittuneet kuuden parhaan joukkoon arvokisoissa. Tällä kertaa ei yksilötasolla ole pärjätty Pekingissä, mutta jäätanssiparimme Julia ja Mats on matkalla menestykseen, jos tätä vauhtia kehittyvät.

Näinä aikoina on ollut hyvä tilaisuus tehdä havaintoja jääkiekkopeleistä. Kymmenet vuodet Suomen miesten Leijonajoukkueen yksilö- ja joukkuepelitaitoja seuranneena voi sanoa, että lätkä on meikäläisten mentaliteettiin soveltuva laji. Meillä on myös ollut onni löytää viime vuosien menestystä siivittänyt valmentaja arvopeleihin, tuo ihana hymytön yrmy nimeltä Jukka Jalonen, jolla on homma hallussa ja pakissa keinot tilannetta kuin tilannetta varten.

Miten naisten maajoukkue yleensä on saatu kasaan, ihmettelen. Vaatii runsaasti kokeneita ja taitavia pelaajia, joista voi valita parhaat, kun olympiamitalien tai maailmanmestaruuden metsästyksestä on kyse. Miesten peliin verrattuna naiset pelaavat pehmeämmin, ja pelin rytmi on tasaisempi. Parhaiden naisjoukkueiden, USAn ja Kanadan pelissä ero miesten pelityyliin on kyllä vähäisempi, taklataan reippaammin ja pelitaidotkin ovat kehittyneemmät. Voittajan ilo on yhtä raisua kuin miehilläkin, mutta ehkä häviäjän puolella nähdään enemmän kyyneleitä.

Tänään oli tarjolla yhtä jännitysjuhlaa, kun miesleijonat niittasi Sveitsin 5-1 ja selvitti tiensä pronssiotteluun Slovakiaa vastaan. Pelijännitys ei yhtään ollut ’pehmeämpi’ naisleijonien pronssiottelussa Sveitsiä vastaan, joka päättyi meidän tytöille komeasti 5-0.

Vaikka

en ole varsinainen urheilufanaatikko, on olemassa tiettyjä sortimentteja sitä lajia, joiden tapahtumia seuraan. Ainoa intohimoon asti yltävä joukkuelaji on jääkiekko ja yksilölajeista taitoluistelu, erityisesti jäätanssi. Itse Olympiakisat tapahtumana ei nosta mitään väristyksiä. Okei, onhan se kiva, kun suomalainen menestyy kisoissa, kun se nykyään on enempi harvinaista. Maamme ja Porilainen sykähdyttävät aina. Olen huomannut, että aiemmin urheilutapahtumia tiiviistikin seurannut Toinen ei enää myöskään jaksa seurata kaikkea. Hän sentään katsoo YLEn urheiluruudun, minä en usein sitäkään.

Silti

Suomen poikien ja tyttöjen lätkäjoukkueiden menestys kiinnostaa pelinä. Tänäänkin katsottiin tiiviisti, kun Leijonat pelasi arkkivihollista Ruotsia vastaan pääsystä jatkoon. Itse voitto ei oikeastaan ollut se, miksi siitä jäi täyteläinen kokemusjälki. Kolmen erän lopputiivistelmä: 1.erä lämmittelyä (0-0) – 2.erä surkuhupaista kohellusta pelissä ja istuskelua jäähyaitiossa (1-3) – 3.erä alettiin pelata ’oikeesti’ (3-3) ja jatkoajalla se pankin räjäytys Leijonajoukkueelle (4-3). Psykologinen lataus ja pelitapahtumien luoma jännite oli vertaansa vailla. Saatiin tuulettaa!

…tätivanhuksemme kulkee yhä muutamia kertoja päivässä kotonaan makuuhuoneen, keittiön ja vessan kolmiorataa seinistä ja ovenpielistä tukea hapuillen. Rolla olisi käden ulottuvilla, mutta ei hän sitä. Valkeat hapset ovat hajallaan hartioilla ja irtohiuksia löytyy kaikkialta. Käsiä ei jaksa pitää ylöspäin kammatakseen eikä hoitajilla ole aikaa muuhun kuin tavalliseen nopeaan proseduuriin: lääkkeet, ruokaa ja juotavaa eteen ja toisinaan pesulle. Säärten silkkipaperinohut iho rasvataan joka päivä. Tiedämme sen siitä, mitä he kuittaavat käynnistään raporttivihkoon. Menee useita viikkoja, että hoitajina käy kahdesti tai kolmasti päivässä vaihtuva joukko vaillinaista suomea puhuvia. Hyvä jos edes silloin tällöin käy joku suomalainen, joka ymmärtää, jos täti haluaa jotain kertoa, ja jonka puhetta huonosti kuuleva täti ymmärtää.

Täti on saanut kolme koronarokotetta ja influenssapiikin. Hoitajilla on aina maskit ja suojahanskat. Olemme ehkä ainoita ihmisiä, joiden täti näinä aikoina näkee hymyilevän. Tänään kun kävimme kahvikorin kanssa häntä tapaamassa, hän sanoi monta kertaa: voi, miten ihanan lämpimät kädet teillä on. Tädin kädet ovat kovin kylmät.

Tädin hiljaisten vuosien ja päivien jono lyhenee. Emme tiedä ehtiikö hän sadanteen vuoteensa. Osasiko hän, Sortavalassa syntynyt ja kasvanut, sotien jälkeisen aikuisen elämänsä etelä-Suomessa työtään tehnyt ja rauhalliset eläkevuotensa elänyt, aavistaa, miten pieneksi ja tapahtumattomaksi elämä voi kutistua ennen kuin päättyy.

Palasin Lapuan tuomiokirkon kauniisiin ja puhutteleviin kuviin kuin kotiin, vaikka olen vain kerran kirkossa sisällä ollut muinoin, kun veimme seurakuntaväkeä pohjalaisen körttiläisyyden ja evankelisuuden ydinpaikoille. Hiippakunta sai Matti Salomäestä uuden, hiippakuntansa oloisen piispan edellisen siirtyessä eläkkeelle. Piispan virkaan asettamisen juhlamessu oli kaunis, hyvin suunniteltu ja eleettömästi toteutunut tilaisuus. Toimittajien sanat ja selkeästi luetut raamatun tekstit ja rukoukset, tarkkaan mietitty ja hyvätasoinen musiikki loivat juhlatunnelman. Jokin erityinen karisma, välittyi kaikesta television kauttakin mukana ollen. – Mietin mikä tuon tunnelman sai aikaan. Tampereen Matti Repo, Turun Mari Leppänen ja Kuopion Jari Jolkkonen kauniissa kirkossa, kauneissa piispan asuissaan, ilman kirkolliseen ylätyyliin jäykistelyä ja haudanvakavuutta. Ehkä eniten kohtaavan katseen lämpö toi tuikahduksen toivoa koronan koomasta heräilevän kirkon seurakuntiin.

Yle-Areenasta löytyy kolmiosainen vankiladraamasarja. Äidinkielen opettaja (Sean Bean) on ajautunut alkoholiriippuvuuteen ja ajaa humalassa nuoren pojan kuoliaaksi. Tajutessaan tilanteensa, hän pakenee paikalta. Kotona hän kertoo vaimolleen asian ja vaimo pakottaa hänet ilmoittautumaan poliisille, minkä mies tekeekin. Vankila ei ole sivistyneelle ja pohjimmiltaan hyväntahtoiselle yhtään helppo paikka, kaikenlainen kaupankäynti, väkivalta ja kiristys rehottavat. Tunnollisen ja arvostetun vanginvartijankin (Stephen Graham) moraali joutuu koetukselle, kun toisessa vankilassa olevaa omaa poikaa uhataan. – Ei mitään mieltä ylentävää katsottavaa, mutta herättää paljon ajatuksia. Mitä tekisin itse noissa tilanteissa? Ei tee mieli tuomita, kun ymmärtää henkilöiden taustoja. Niin vähästäkin voi olla elämän suunta kiinni. Vankilatuomion kärsimistäkin raskaampi voi olla oman syyllisyyden taakka.

Hiihtoloman ja laskiaisen lumet puhalsi Valtteri jo etuajassa tänne eteläänkin. Kylläpä on nietosta piha kukkuroillaan. Talon miehet ovat olleet ahkerina koko viikonlopun lingoten ja kolaten ja vielä arkiviikkokin lähti alkuun soljumaan lumitöiden merkeissä. Kaupungin aurauskalusto on ollut ylitöissä eikä kaikissa kaupunginosissa sivukatuja ole ehditty samaan tahtiin saada auki kuin pääväylät ja raitit. Pienillä punaposkisilla kaupunkilaisilla on nyt kasoja kylliksi mäenlaskuun ja vaikka mihin talvisiin leikkeihin.

Etuajassa on moni jo purkanut omin luvin koronarajoituksiakin hallituksen ja AVIen virallisia päätöksiä odotellessa. Aina ei tiedä mistä kohtaa se kärsivällisyys keneltäkin loppuu. Matkoja tilataan, talvi- ja hiihtolomareissut kutkuttelevat. Kukapa ei alituiseen kotosalla oleiluunkin kyllästyisi. Sukset esille ja äksöniä kehiin! Ja sieltähän se rajoitusten purkukin viimein napsahti, kun helmikuun puolelle päästään. Katsotaan kuin meitin käy.