Torstaimummelit ovat pitkin viime syksyä kertoneet karmeita tositarinoita siitä, millaista kohtelua he ovat saaneet terveyskeskuksessa. Valitus jatkuu aina uusin variaatioin. Olisi jo todella tarpeen saada edes yksi hyvä kokemus lieventämään synkkää näkymää.
Tässä ei puhuta siitä, miten hankalia vanhuspotilaat voivat olla ja usein ovatkin, kuten minkä ikäiset tahansa. Puhutaan siitä, miten vanhuspotilaita kohdellaan. Miksi he tulevat päivystyksestä tai lääkäriltä itku kurkussa kotiin saamatta mitään apua? – Mitäs te tänne tulette, ei teitä mikään vaivaa, menkää kotiinne siitä..
Kaupungissamme on periaatteessa hyvin järjestetty avohoito. Hoitajat ovat ystävällisiä ja kotona selviytymistä tuetaan mahdollisimman pitkään. Todellisuudessa tuki saattaa olla puolen tunnin käynti kahdessa viikossa, lääkkeet jaetaan dosettiin ja vointia kysytään. Käytännön apua mihinkään kodinhoidolliseen ei saa, jos ei eläke riitä maksuihin. – Joskus huutelen hoitajan perään, veisitkö roskapussin, kun on niin vaikea ulkona liikkua..
Turvapuhelinjärjestelmä toimii ja sitä tarjotaan mieluusti kotona asuvalle. Monisairaalla yksin asuvalla vanhuksella on vaikea yö ja hän soittaa hädissään ranneketta. Aikaa kuluu. Lopulta kaksi ronskia miestä ilmaantuu paikalle, mittaavat verenpaineen ja murisevat äkäisinä mennessään: turhaan soittelet, eihän tällä mitään hätää ole..
Jonakin torstaina otin kotihoitoon yhteyttä huonovointisen vanhuksen luvalla. – Kyllä, hänen tilanteensa on meillä tiedossa. Niin. Aivan. Lääkärin päivät ovat niin täynnä kuin olla voi. Eiköhän se pian järjesty. Jos oikein paha tilanne on, niin päivystykseen.. – En minä sinne päivystykseen lähde. Makuuttavat pari tuntia ja laittavat kotiin. Ei se mitään auta. Pitää vain kärsiä..
Pitääkö?
Illalla veli soitti ja sovittiin ajaksi puolenpäivän jälkeen. Kerron äidille vasta aamulla, kun on syöty ja olen itse ollut puolen tunnin kävelyllä ulkona. Sitten äiti kysyykin yhä uudelleen ja taaskin mihin saunaan mennään, kuka tulee viemään ja jokos saunakamppeet on kerätty koriin.
Kotipihalla äiti viimein tajuaa. – Ai, tänneks myö tultii, täälähä mie oon olt ennen. Ei ole paljo mittää muutettu, mut miun kukat on hävinneet ikkunalta. Tään liinan mie oon ihe virkant sillo ko kie viel näin. Vapiseva, siro käsi silittää pöytäliinaa kodissa, joka oli hänen viime kesään asti.
Kotisauna ottaa vastaan vanhuksen lämpimin, pehmeästi hyväilevin löylyin. Tämän parempaa paikkaa ei äidin maailmassa olekaan. Vesi sihahtaa kiukaalle ja puusaunan kostea lämpö henkäilee hämärävalossa. Äiti haluaa ehdottomasti olla niin kauan, että iho pisaroi. Toivon, että sydän kestää.
Pesen äidin päästä varpaisiin ja hän huokailee mielihyvästä. Täällä hän on joskus pienenä ollessani minua pessyt, ajattelen. Se sauna on ollut samalla paikalla talon kellarissa, vain monesti uusittu niitten aikojen jälkeen. Nyt on kokonainen saunaosasto suihku- ja pukutiloineen ja tähtitaivasvaloineen.
Äiti väsyy, huojahtelee. Kynnykset ovat korkeita, rappuja on monta. Mennään hitaasti käsikynkkää, keppi äidin kolmantena jalkana. Käärin äidin vuoteeseensa lepäämään. Tuskin äiti jaksaa kotisaunaan enää tämän jälkeen. Ennen lähtöä juodaan kahvit veljen puolella. Ilta jo hämärtyy, on palattava.
Pissismummon aamukahvi oli lipsahtamaisillaan taannoin siihen rööriin, jota yleensä sanotaan jostain syystä vääräksi kurkuksi. Mitäs siitä seuraa muuta kuin pärskintää ja kakistelua. Aamun lehti kun tarjoili yksityiskohtaisia tilityksiä Arkadian mäen tahmatassujen kootuista klähminnöistä.
Jo vain nousi Mummon harmajahapsikas pystyyn. Hyvä, ettei Mummo vallan nyrkkiäkin heristellyt. Ähäh, älkääpäs – ei heristellyt hän edustusmiesten harrastelijamaiselle nipistelylle tai paljastavalle vitsailulle – säälittäväähän tuo on. Ei siis sille, vaan naisväen lusmuilulle. No, mitä siinä nyt on lammasteltu, eikö ole ollut kanttia antaa takaisin. Palleista kiinni pahimpia kourijoita ja kahvikuppia ups vain paidanrinnuksille.
Siinä vain leperrellään että voi voi kun on niin vaikea tähän puuttua ja miehet äimistelevät, että mitä ihmettä taas, ei voi ymmärtää. Juu, ei voikaan, ei sitten millään. Ettäs aikuiset miehet kehtaavatten. Entäs tämä tipulauma, joka piilossa piipittää. Ja Mummo kun on luullut edustushenkilöiden säällisesti hommiaan hoitavan kunnians kukkulalla. Jo vain!
Pimeys väistyy aikanaan, sarastus herättelee toivon
Elämme aikaa, jolloin on trendikästä tunnustautua agnostikoksi, suhtautua epäillen kaikkeen yliaistilliseen, järkiperäisesti ja tieteellisesti selittämättömään. Ateistien, aktiivisten jumalankieltäjien ääni voimistuu ja uskonnottomuus on päivän sana. On hyvä tarkastella mihin itse uskoo.
Uskon yhteisöihin, ihmisiin yhdessä. Paljon siteerattu ajatus Yksin oot sinä ihminen pitää paikkansa vain yksilön hetkellisenä kokemuksena. Elämän upeus on siinä, että lajikumppaneita on paljon ja meissä kaikissa on yhteisöllisyyden siemen. Ihminen voi aidosti kuulua moniin yhteisöihin aina syntymäperheestä lähtien. Olemme sekä yksilöitä että heimo.
Uskon Jumalaan, ihmisen käsityskyvyn ylittävään henkiseen hyvyyteen ja viisauteen. Uskonsa kautta ihminen voi liittyä hyvyyden voimavirtoihin, jotka vaikuttavat sekä hänen omassa elämässään että yhteisöissä, joihin hän liittyy. Ihminen on tarkoitettu kehittymään henkisesti ja edistämään yhteisöllistä hyvää maailmassa.
Uskon, että maailmassa vaikuttaa myös hyvyyden vastavoima, pahuus. Usein tuntuu tänä aikana, että pahuus on voitolla. Ihmisen yksilöllinen, tiedollinen ja yhteisöllinen kehitys luo hybristä, omavoimaisuutta. Hyvän ja pahan taistelua käydään sekä yksilöissä että yhteisöissä. Jokainen joutuu valitsemaan puolensa ja pyrkimyksensä suunnan.
Uskon, että hauraana ja rajallisenakin elämä on kaunis. Miten vaikeaa joskus saattaakin olla, elämä kantaa siihen luottavaa. Vaikka erehdyn, epäonnistun ja toimin väärin, on mahdollisuus korjata, jatkaa. Ihmisen tieto ja ymmärrys on rajallista. Täydellistä totuutta ja ehdotonta varmuutta emme saa. Elämä jää uskon, toivon ja rakkauden varaan.
Blogiystävät ovat haastaneet ajattelemaan ekologisia, niinpä aikaansa odottanut henkilökohtaisen valveutuneisuustilanteen tutkailu seuraa tässä. Kiitos terveellisestä muistutuksesta Arrulle ja Liisalle!
Uutisissa kerrottiin, että hallitus kaavailee rakennusmääräysten tiukentamista energian säästötavoitteeseen pääsemiseksi. Olemme asuneet kaukolämpötalossa pian kaksikymmentä vuotta. Säätimet pattereissa pitävät huolta, että sisälämpö pysyy 20:n tietämillä. Takkaa poltetaan silloin tällöin tunnelman vuoksi, mutta samalla siinä palavat hävitettävät paperit.
Toinen meistä kulkee yhä työmatkansa junaa vaihtaen. Minä kävin kaksikymmentä vuotta töissä pyörällä kesät talvet. Nykyään meillä on erittäin vähän kuluttava auto, jota käytämme kauppa-asioilla liikkuessa ja lomamatkoilla. Onneksemme asumme radanvarsikaupungissa, julkisillakin pääsee hyvin.
Olisin henkilökohtaisesti valmis lajittelemaan roskat nykyistäkin tarkemmin, jos muustakin kuin lehtien, biojätteen, pattereiden ja lasin keräyksestä huolehdittaisiin kaupungin keräyspisteissä. Lähikeräyspisteistä on poistettu mm. maito- ja mehutölkkien laatikot, kaupunki valittaa, että ihmiset tuovat sinne sekajätettä. Ostoksilla käytämme omia tai pyydän paperikassin.
Meillä ei ole kakkos- tai kolmosasuntoja tai -autoja. Olemme viime vuosina luopuneet melko tarkkaan lentomatkoista. Rajoitus on tullut minulle alun perin terveyssyistä, mutta tätä nykyä perusteena on ekologia: lentokoneiden saastuttavat päästöt ovat huippuluokkaa ja lentely vain lisääntyy.
Väitän, että eläkeläiset ja opiskelijat kuluttavat yleisesti ottaen vähiten ja ovat tarkimpia henkilökohtaisissa ekoratkaisuissaan. Vanha mies uutisten katuhaastattelussa oli toisaalta oikeassa: viiden ja puolen miljoonan suomalaisen teot ovat ripaus kiinalaisten, intialaisten ja amerikkalaisten rinnalla. Vaikka teollisuus ja liikenne ovatkin ekologisesti tuhoisimmat, silti myös yksilön on kannettava vastuunsa.
Ekologinen ajatteluni ja toimintani perustuu tietoisuuteen ja elämäntapavalintoihin. En mieti niinkään päiväkohtaisia yksittäistekoja, enemmänkin valintoja isoissa ja usein toistuvissa asioissa.
Olin Iäkkörouvain läsnäolleen jäsenistön kera stadissa elokuvateatterin päivänäytännössä. Historiasta kiinnostunut jäsen oli varustautunut viisaasti korvatulpilla; sotaisassa elokuvassa pauketta riittikin.
En ole kovin hyvä katsomaan kamaluuksia, niinpä muutamassa pahimmassa kohdassa suljin silmät kunnes ampuminen loppui. Tukku kuraan kaatumisia ja veriroiskeita jäi näkemättä, mitä en pidä kovin suurena taiteellisena menetyksenä.
Elokuvan tarina kertoi sotavaiheen raastavimmasta puolesta – tilanteesta, joka pakotti veljekset, sisarukset, rakastavaiset, miehen ja vaimon eri puolille rajaa sekä raja-asemaa johtavan kapteenin epäinhimilliseen erottelijan tehtävään. Raja erotti juuri itsenäisyyden saaneen Suomen ja Venäjänmaan, mutta aukesi aatteellisena railona myös maanmiesten ja -naisten väliin.
Kaiken uhan ja epäilyn, tappamisen ja hävityksen keskellä elokuva onnistui myös kertomaan vahvalla tavalla rakkaudesta ja ystävyydestä, armahtavaisuudesta ja tulevaisuususkosta sekä kohtaloonsa tyytymisestä väistämättömän edessä.
Mitä nyt ajatellaankin vuoden 1918 tapahtumista, Rajalla -elokuva kertoo inhimillisyydestä tavalla, joka koskettaa syvästi tänäänkin.
Merja Virolainen; Kontaktia halutaan; Tammi 2007
Tätä edellisen runokirjan innostamana lainasin Virolaisen uusimman. Mitä hulvattoman villisti loiskivaa verbaalista myrskyä yhdessä ja samassa vesilasissa! Pidän saavutuksena, että luin tämän kirjan loppuun.
Kyllikki Forssell, Raila Kinnunen; Suurella näyttämöllä; WSOY 2007
Toivoin joululahjaksi tämän kirjan. Loistelias, räiskyvän iloitteleva tarina teatterimaailman grand ladysta. Kirjan painoasu on sisältönsä kanssa sopusoinnussa: tavanomaisesta poikkeava koko, runsas ja upea kuvitus, paperi parasta laatua. Olen ikäni voinut seurata Kyllikki Forssellin näyttelijänuraa enkä ole voinut välttyä myöskään hänestä tehtyjen lehtijuttujen, teatterikritiikkien ja henkilöhaastattelujen tulvalta, niinpä kirja ei sisältänyt varsinaisesti uutta hänen elämänvaiheistaan. Olen silti sitä mieltä, että kyseessä on oloissamme niin merkittävän näyttelijänuran tehnyt persoonallisuus, että tämä kirja oli tehtävä. Voitokkaita roolitöitä, ehtymätön vitaalisuus ja iästä riippumaton sensuelli karisma saman naisen hahmossa on kunnioitettavaa. Mieleeni on jäänyt ehkä parhaiten Kyllikki Forssellin unohtumaton tulkinta Dario Fo’n Donnasta. Se oli varsinaista eläytymiskyvyn juhlaa.
Henning Mankell; Italialaiset kengät; Otava 2006
Italialaiset kengät on ensimmäinen koskaan lukemani Mankellin kirja. Wallander-elokuvia on kyllä tullut katsottua televisiosta. Tämä ei ole dekkari, Mankell näkyy kirjoittaneen paljon muutakin, josta voisi tämän perusteella kiinnostua. Kirjoittaja rakentaa tarinaan yllättäviä, ronskejakin käänteitä. Vaikka kerronnan tyyli sinänsä on tasaista, siinä on syvyyskohtia, jotka säilyttävät lukijan mielenkiinnon alusta loppuun. Tapahtumat liikkuvat ajoittain mahdollisen ja mahdottoman rajoilla, uskottavuuden tuntu säilyy nipin napin. Kuolema on kirjan pääteema, ei kuitenkaan synkällä tavalla. Ei hassumpi lukea.
Sauli Niinistö; Hiljaisten historia; Teos 2007
Hämmästyneenä luin tätä kirjaa. Niinistö tulee esiin pahvikuvansa takaa, eduskunnan ja hallituksen komeista kulisseista, puolueensa poliittisilta katedereilta. Jos nyt ei ihan hiljaisena miehenä itse, niin ainakin paljon vuosien takaista julkiskuvaansa hiljaisempana. Poliitikoille ja julkkiksille niin tyypillinen itsekehu puuttuu. Kirjan luettuani voin ymmärtää äänivyöryn presidentinvaaleissa sekä viime eduskuntavaaleissa: Sauli Niinistö on sympaattinen mies. Hän myös kirjoittaa hyvin. Ajatus ehkä ajoittain kiertelee, mutta ei tyhjiä koukeroita ollenkaan. Tarkkoja havaintoja, eläytymiskykyä, vaatimatonta karismaa löytyy. Viimeistä lukua, jossa hän kertoo tsunamikokemustaan, lukee suorastaan henkeä pidätellen.
Olen iloinen, että tulin lukeneeksi tämän ja samalla häpeän ennakkoluulojani. Julkisuus on ansa: usein tulee muodostaneeksi kuvan ihmisestä sen perusteella, mitä näkee ja kuulee muiden sanovan. Kannattaisi kuunnella henkilöä itseään, jos ei ole mahdollisuus persoonallisesti tuntea.
Miia Vatka; Suomalaisten salatut elämät; SKS 2005
Kirjallisuudentutkija Miia Vatkaa on päiväkirja-aihe riivannut aina gradusta alkaen. Tämä teos on päiväkirjojen ominaispiirteiden tarkastelua, yleiskatsaus päiväkirjagenreen suomalaisittain. Tekstissä viitataan Saima Harmajaan, ’50-luvun tyttöihin’ sekä nettipäiväkirjoihin. Tunnetuimmista ulkomaisista Anne Frankin päiväkirja tulee mainituksi. Tutkimuksessa pohditaan myös päiväkirjaromaanin ja autenttisen päiväkirjatekstin eroja.
Kun olen itse kirjoittanut päiväkirjaa 12-vuotiaasta asti ja yhäkin, kiinnosti tietää, miten yleisiä muistiinpanot omasta elämästä aikuisiässä ovat. Kyllä materiaalia on, sekä tutkimusta varten aiemmin kerättyä päiväkirja-aineistoa että Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosta löytyvää. Oma kirjoittamiseni on alkanut saman tapaisesti, mutta poikkeaa nykyään valtavirrasta. Yksi pulma on kaikille kirjoittajille yhteinen: mitä tehdä/tapahtuu oman elämän ja ajatusten dokumenteille kirjoittajan jälkeen.
Jossakin on talvi – hyvä muistaa tammikuun vesisateessa; jossakin on ilo – hyvä muistaa, kun sydäntä puristaa
Torstaimummolassa purettiin tänään viime kerralla tehtyjä ’aarrekarttoja’. Kukin oli siis liimaillut umpimähkäisesti lehdistä leikkelemiään kuvia isolle piirustusarkille. Tekovaihe viime torstaina oli sekin mielenkiintoinen, mutta tänään kukin raotteli kuvista kertoessaan eilistä, huomista ja tätä päiväänsä.
Katselin ’karttaani’, jonka tein silloin hyvin nopeasti välillä toisia autellen. Keskialueella on kolminaisuusikoni, kirjapino, ilmapallo, kaunis teekuppi ja tanssiva pari, vasemmalla meri ja majakkasaari, oikealla metsäinen vuorimaisema ja vielä kesäinen kuva juhlivasta väestä rannalla.
Jollakin mummeleista arkilla oli vain muutama pieni kuva kuin kertomassa niistä harvoista asioista, jotka elämässä enää ovat tärkeitä. Toisessa paperissa oli pelkkää unelmaa, mahdollisimman kaukaista omasta arkitodellisuudesta. Eräs arkki oli ruokakuvia täynnä ja toisen alakulmassa oli hautausmaa.
Olen tehnyt eri vaiheissani vastaavia aarrekarttoja ja tallettanut ne. Jonakin päivänä otan ne kaikki esille ja katson miten aika on elämäni kuvaa muuttanut.
|
|
