Pirjo Rissanen; Sielunsisaret; Gummerus 2007
Kahlasin reilun viisisataa sivua sujuvasti kuvailtuja erotarinoita, eri-ikäisten naisten sielunelämää, ystävyyksiä, arkea ja unelmia. Rissanen näkyy julkaisseen ainakin yksitoista ’naisille suunnattua’ romaania. Kirjan nimen perusteella äkkilainattu opus oli pettymys: en edes tunnistanut kirjan naisten suhteita sielunsisaruudeksi. Moni lukija saattaa toisaalta hyvinkin viihtyä henkilöiden ulkonäköä, asusteita, etelänmatkoja ja entisiä rakastajia kuvailevan tekstin parissa. (Kirjakaupan uutuuspöytä pursusi juuri tulleita uusia Rissasia, joten kauppa ilmeisesti käy.) Muistutan itseäni taas: kirjaa valitessa kannattaisi silmäillä edes takakansiteksti, ettei hukkaisi aikaansa.
Marketta Rentola; Marenkiooppera; Tammi 1986
Toimittaja-ammattilaisen varma käsiala näkyy tässä kirjassa. Lauseet ja kappaleet ovat lyhyitä, kieli sujuvaa, terhakkaa, ilmeikästä. Kirjoittaja kertoo kolmen naisen ja heidän miestensä tarinaa kaleidoskooppimaisin välähdyksin. Kirjoitusaikakauden piirteet ovat tunnistettavissa tuolloin vauhdikkainta aikuisuuttaan eläneelle: menoa on ja meininkiä, ihmisiä vilisee ja tapahtuu paljon. Kirjan jännite tuntuu loppuvan kesken, jotain jää puuttumaan mitä romaanilta odottaisi. Kuvailtujen ihmisten maailma saattaa olla monelle lukijalle ihan tuttu, minä vain en oikein saanut mistään kiinni.
Hanna abu Hanna; Pilven varjo; suom. Kaarlo Yrttiaho; SLS 2007
Kirjoittaja on Suomessa asuvan tunnetun kirjoittajan ja toimittajan Umayya abu Hannan isä. Palestiinalaiskristityn, kirjailijan, opettajan ja tutkijan omaelämäkerta on sukellus toiseen aikaan, toiseen maailmaan, vieraaseen ja kuitenkin tuttuun. Olen tullut käyneeksi 1970 monilla seuduilla, jotka ovat olleet kirjailijan kasvuvuosien kotimaata. Palestiinalaisten asuinseudut ovat olleet alituisen muutoksen kourissa, sotien ja veristen kahakoiden myllerryksessä vuosikymmenestä toiseen. Tuntui ihmeelliseltä lukea 1900-luvun alkupuolen rauhaisesta elämästä palestiinalaiskylissä: kadotettua kauneutta, tarun lumoa, väkevää kulttuurista omanarvontuntoa. Kiehtova kirja, jota paikoin hieman töksähtelevä suomennos ei tunnu haittaavan.
Jouko Sirola; Mitään pelättävää ei ole; Teos 2006
Sirola on oivallinen novellisti, kirjoittanut romaaninsakin eräänlaiseksi novellisarjaksi, joka kuvaa parisuhdejatkumoa eri vaiheissaan. Romaanissa pohditaan rakkauden olemusta: onnen tähdenlentoja, suhteen vääjäämätöntä muuttumista, omistamista ja vapautta, isyyttä ja äitiyttä, naisena ja miehenä olemista lapsen kautta. Sirola puhuu nelikymppisen miehen äänellä ja miehen tunteista myös matemaattisin kuvin ja onnistuu siinä hienosti. Pidin erityisen onnistuneena tyylin, sisällön ja muodon muodostamaa kokonaisuutta. Antoisa lukukokemus!
Marjatta Säkkinen; Tunturit kukkivat; SRK 2006
Kirjan esittelyssä olisi pitänyt kertoa lukijalle, että kyseessä on Lars Levi Laestadiuksen elämästä kertova minä-muodossa kirjoitettu romaani. Lukiessa nousi väistämättä ajatus, että laajasti pohjoisessa yhä vaikuttava herätysliike on tarvinnut perustajansa ja oppi-isänsä elämäntarinasta kansantajuisen, naisen näkökulmiakin esiin tuovan version. Tunnustan, että toivoin enemmän kuin sain; kirja ei jaksanut ylläpitää mielenkiintoani ja meni selailuksi.
Helena Kallio; Ennen kuin sielu puutuu; Teos, 2006
Teatterin sisämaailma lienee useimmille katsomossa hyvinkin viihtyvälle outoudessaan kiehtova. Kiinnostuin kirjasta tapahtumaympäristön vuoksi, muistin kirjan olleen myös esillä tv-1:n Voimalassa viime syksynä. Nelikymppinen kirjoittaja on itse näyttelijä, ohjaaja, käsikirjoittaja ja teatterintutkija, julkaissut runoja ja novelleja, niistä palkittukin. Esikoisromaani on huikea tarina nuoren näyttelijän tuskallisesta matkasta roolien kautta omaan sisimpäänsä, pelkojen ja tuskan hallitsemaan historiaansa. Kanssakulkijana on rakastettu, joka painii oman elämänsä luopumisen kivuissa. Romaanin vahvuus on rikas ja hienolla tavalla äärimmäisen avoin tunnesanasto, rakkauden kokemisen ja persoonallisten kasvukipujen kuvaus. Alku tuntui tahmailevan ja olin vähällä luovuttaa, mutta sitten tapahtui ihme, jännite syntyi, kasvoi ja Naston tarina tempasi vastustamattomasti mukaansa. Saatoin laskea kirjan käsistäni vasta aamuyön tunneilla päästyäni loppuun. En edes muista milloin viimeksi on käynyt näin. Maaliskuun lukukokemusteni helmi!
Puhelinkeskustelut äidin kanssa jättävät nykyään kipeänraskaan olon. Joudun ponnistelemaan löytääkseni jotakin muistisäiettä pitkin kohtaan, jossa äiti tunnistaisi minut tyttärekseen. Usein hän luulee minua sisarekseen muistamatta, että kaikki sisarukset ovat kuolleet. Viimeksi hän ihmetteli, miksei isäni tule häntä katsomaan. Isänkin kuolemasta on seitsemän vuotta.
Äiti oli kaatunut palvelutaloasunnossaan. Yöllä? Kertoi itse selviytyneensä raahautumalla sängyn luo ja siitä ylös vuoteeseen. Kun tarkistin tilannetta hoitajilta, siellä vastasi lomasijainen: ”Äitinne nyt on hiukan muistamaton, muuten hänellä on kaikki ihan normaalisti.” Ehkä hän yritti olla rauhoittava, mutta kuulosti vähättelevältä. Mikä lienee dementiapotilaiden hoitajille normaalia, ei ole sitä minulle. Yritän ymmärtää, että heillä ei ole perspektiiviä äidin entiseen elämään, silti minua riepoo.
Äiti ajelehtii ajattomuudessa. Elämä on sekavaa unta ja kipeitä heräämisiä. Joskus tuntuu, että vain ohuet muistiriekaleet pitävät häntä enää tässä todellisuudessa.
Kuiskaan tuuleen, tuuli kantaa kuiskauksen ja sen kuulee joku, joka käy samaa matkaa tai on samalla taajuudella omalla matkallaan. – Näin aloitin viimeisen työvuoden tunnelmia kirjanneen blogini Kolmannen Huoneen Kynnyksellä, keväällä 2005.
Maaliskuussa 2006, palattuani tehohoidon kautta sairaalasta kotiin, kirjoitin:
Jos kellot soisivat, tuntuisi enemmän sunnuntailta. / Luminen maa on märkä, en tohdi koskea. / Lintujen liike pihassa, pälviä. / Olet siinä kun katson. / Me olemme kevät. / Kuitenkin.
Eläkevuosiblogiksi muuttuneessa Kolmannessa Huoneessa kirjoitin keväällä 2007, lähtöjuhlan vuosipäivänä:
kevät käy vähiin, heleys / tummuu päivä toisensa / perään häipyy / hengästyneenä kulman taa / tuulta, silmillä hiukset / kuuntelen / loittonevaa, lähenevää
Ja tänään, 2008:
Elämä täyttyy, ei vajene. Kuulostelen, viipyilen, olen läsnä ja vetäydyn. Hengitän hiljaisuuksia, näen unet. Valo lävistää ruudut, leikkaa tanssin pyörteen, vangitsee hetken, jona kaikki muuttuu. Pehmeyttä, lujuutta, lähtöjen kitkaa, paluun riemua.
Äiti ja Lapsi, kasvavat kumpikin omaan tehtäväänsä
..että on naistenpäivä. Jaa’a. Pissismummon päänsisuskalustossa alkaa myllertää punkkarihenkinen anarkia. Kenen keksintö tämä nyt taas on? Mummo on ihan ylänuppiinsa kyllästynyt viettämään kaikenmoisia nimikkopäiviä, jotka koskevat vain osaa ihmisistä. Kuuluu olevan kysymys tasa-arvosta. Juu, Mummo on aina epäillytkin, että tasa-arvo koskee vain naisia. Missä on miestenpäivä, missä? Jos nyt ruvetaan tässä sukupuolittamaan ihmiskuntaa eipä riitä enää naisten- ja miestenpäiväkään. Jo vain pitäisi olla bi-, tri- jne.-seksuaalien ikioma päivä, androgyynien, transujen, homojen ja lesbojen päivä. Entäs ihan tavallisten tyttöjen ja poikien, ukkojen ja mummojen päivä? Ei kuulkaa taitais päivät riittää näillä nykytrendeillä.
Noo, eipä tässä muuta, Poikakaveri näkyy tulevan kotio ruusupuskan kanssa. – Oi, ihanaa, kiitos, ei sun olis tarvinnu.
Tuo legendaarinen tagi jostain junaradan varrelta on jäänyt mielen syövereihin pulpahtaakseen sieltä juuri tänä aamuna. Olin apuna torstaimummeleiden retkikäynnillä makeistehtaalla Vantaan Vaaralassa.
Tulimme tietämään tunnetun konserninimen taustalla olevien tehtailijasukujen kunnianarvoisan menneisyyden, yrityksen kehityskaaren sekä nykylaajuuden. Suosituimmilla tuotemerkeilläkin on jo satavuotinen historia. Suomen ja Ruotsin lisäksi mm. Baltian maissa ja Puolassa koneet ryskivät yötä päivää täytettä makeannälkään.
Kotikeittiöissä väsätyt joulumakeisviritykset kalpenevat tämän tehtailun rinnalla: yksistään johtavan suklaamerkin valmistukseen käytetään joka päivä kolme säiliöautollista tuoretta maitoa ja kaksi rekallista nestemäistä sokeria. Kaakaomassaa tarvitaan hillittömät määrät. Tehtaan porteista rullaa rekkaa sisään ja rekkaa ulos kaiken päivää.
Esittelijäneitonen – kuin suklaanamu itsekin ruskeine silmineen ja tummine hiuksineen – kertoi äitinsä olleen koko ikänsä tehtaassa työssä, itse olleensa päivähoidossa tehtaan omassa lastentarhassa ja myöhemmin päätyneensä työhön saman katon alle. – En siis ole kovin pitkälle päässyt elämässäni, nuori ihminen tuumi hymyillen.
Tehtaan työntekijöistä pidetään hyvää huolta, on taukojumppaa, terveystarkastuksia, tunnin välein vaihtuvat työtehtävät yksitoikkoisuuden välttämiseksi ja luontaisetuna vapaa valmiiden tuotteiden maisteluoikeus. Karkeista ja suklaasta tosin katoaa parissa viikossa hohto; makeaa ei todellakaan pysty määräänsä enempää syömään.
Esittelykierroksella jaettiin maistiaisia mielin määrin. Mummelit olivat viisaita, moni jätti tarjouksen väliin tai sujautti namun taskuun. Kahvin kanssa syötiin lopuksi voileivät. Saimme toki pienet tuliaispussukat mukaammekin.
Sanotaan edelleenkin mitä sanotaan, kun halutaan hyvää.
Juna matelee laituriin myöhässä, puikin ruuhkassa hallin poikki ja yli Kaivokadun. Makkaratalon kauppakujalla makaa farkkuhousuinen mies rähmällään liikahtamatta. Viereen pysähtynyt nuori nainen kumartuu avuttomasti katsomaan. Häpeän helpotustani, kun näen kaksi vartijaa tulossa paikalle. Lasiovi heilahtaa, toinen kuuluu sanovan puhelimeen: joo, täällä on tilanne just päällä.
No pitipäs, nimittäin Pissismummon tälläytyä katsastamaan euroviisuehdokkaat, vaikka sen nyt on tietävinään jo mummoikään: ne äänestää sinne taas jonkun onnettoman kummituksen, joka on hirveennäkönen murisija. Ei silti, hirviöporukallapa voitettiin. Mummon mielestä homma menee yleensä silleen, että joko esityskappale on surkea mutta esittäjä kelpoisa tai toisin päin.
Ja mitäkäs oli taas tarjolla muuta kuin sitä samaa. Oli hehkeä tyttöbändi melskaamassa, kimalletta ja meikkiä stailattu oikein viiiimesen päälle. Oli uusiohenkilö mustissaan ja kirkuvassa meikissä, ympärillään häärivät valkeissa. Oli söpöileviä nuorimiehiä, jotka aiheuttivat koleaa puistatusta Pissismummon sisuksissa. Poikabändejä oli yrittämässä oikein kaksin kappalein ja olipa entiskarismaa tärisevä elämäntaiteilijakin päässyt lipsahtamaan joukkoon pliisuimmalla iskelmällä ikinä.
Pissismummo riehaantui viimeiseksi laulaneesta viehkosta tyttärestä, jonka tulkinta hienosta kappaleesta osoitti niin väärentämätöntä muusikkoutta, että ilmiselvästi oli väärässä seurassa näissä bileissä. Laulun tekijä tiesi sen toki itsekin, kun oli kirjoittanut laulunsa päättymään: hän tietää kyllä miten tässä käy. Ja niinpä kävikin.
No niin, Pissismummo joutuu tässä tunnustamaan olleensa kyllä ihan suuaukisen mykistynyt voittoisasta lavashowsta Missä miehet ratsastaa. Tuolla testosteronimäärällä olisi voittanut Mummon puolelleen ihan ilman taustan tulisuihkujakin.
Ihmiskunnan tähden,
niin myös luonnon muun,
kutsut kärsimykseen,
liität taisteluun.
Niin me ylistämme,
niin voi elämämme
tarkoitustaan täyttää.
(Vk. 417:3 )
Kirkolliskokous on uusittu vaan onko uusiutunut. Kokoonpano näyttää olevan kovin korkeatasoinen; kolmasosa edustajista on pappeja ja piispat itseoikeutetusti; on johtajia ja päälliköitä, lääkäreitä ja tuomareita, opettajia ja tutkijoita, joukossa muutama insinööri ja upseerikin. Ansioituneita (ja ikääntyneitä) neuvoksia on monta sorttia. Emäntä Liisa Pura ja kaivinkoneenkuljettaja Mauno Jouppi edustavat tavallisia seurakuntalaisia arvokkaassa seurassa. Nuorempien sukupolvien ainokainen edustaja on päässyt uutiseksi.
Helsingin hiippakunnan kahdestatoista ja Lapuan kymmenestä edustajasta peräti kaksi on naisia, Espoon hiippakunnan yhdeksästä yksi. Tässä seurassa Mikkelin ja Porvoon hiippakunnat suorastaan loistavat: kummassakin puolet valituista on naisia.
Mitä ihmettä tästä pitäisi ajatella. Päätyykö kirkko elämään omassa kuplassaan? Olisiko kirkonkin hengitettävä aikansa ilmaa, vaikka pärskien?
|
|
