Kirkolliskokous on uusittu vaan onko uusiutunut. Kokoonpano näyttää olevan kovin korkeatasoinen; kolmasosa edustajista on pappeja ja piispat itseoikeutetusti; on johtajia ja päälliköitä, lääkäreitä ja tuomareita, opettajia ja tutkijoita, joukossa muutama insinööri ja upseerikin. Ansioituneita (ja ikääntyneitä) neuvoksia on monta sorttia. Emäntä Liisa Pura ja kaivinkoneenkuljettaja Mauno Jouppi edustavat tavallisia seurakuntalaisia arvokkaassa seurassa. Nuorempien sukupolvien ainokainen edustaja on päässyt uutiseksi.
Helsingin hiippakunnan kahdestatoista ja Lapuan kymmenestä edustajasta peräti kaksi on naisia, Espoon hiippakunnan yhdeksästä yksi. Tässä seurassa Mikkelin ja Porvoon hiippakunnat suorastaan loistavat: kummassakin puolet valituista on naisia.
Mitä ihmettä tästä pitäisi ajatella. Päätyykö kirkko elämään omassa kuplassaan? Olisiko kirkonkin hengitettävä aikansa ilmaa, vaikka pärskien?
Toinen tuli töistään taannoin tavallista myöhemmin. Aamulla juna oli kuitannut taas yhden, joka tahtoi pois elämästään. Kuljettajan päivä jatkui ikävissä merkeissä, hän ei saisi näkyä mielestään vähään aikaan. Poliisi kävi paikalla lähinnä toteamassa tapahtuneen. Työhön menijät myöhästyivät ja märehtivät mielessään kuka mitäkin.
Kun ihminen surmaa itsensä, kysymyksessä on paitsi henkilökohtainen ratkaisu myös sosiaalinen manifesti. Niin yksin ei maailmassa ole kukaan, etteikö itsetuho koske jollain tavalla muitakin. Läheisille teko tuottaa suurta kärsimystä. Joskus sivulliset joutuvat tahtomattaan todistajiksi. Poliisi ja hautausurakoitsija suorittavat karmeimman työtehtävistään.
Vaikka tuhoisa ratkaisu on itsensä surmaajan oma, läheiset saattavat pohtia pitkään miksi eivät huomanneet merkkejä ajoissa, miksi apua ei osattu tai kyetty antamaan. Kipeää on joutua kysymään itseltä miksi rakkauteni ei riittänyt. Paitsi itseään, läheiset saattavat syyttää viranomaisia, joilta ehkä oli haettu apua. Miksi katastrofia ei kukaan voinut estää?
Hoitosysteemit eivät ole aukottomia. Suicidiyritykset jäävät edelleenkin päivystysklinikoiden työpaineessa marginaaliin: ei ehditä paneutua taustoihin, jälkihoito ontuu. Yritys voi olla aito vetoomus, mutta myös tietoinen demonstraatio. Vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä selvittää mistä on kysymys. Tarvitaan joku, joka oikeasti välittää.
Itsemurhaan päätyvä on tilastollisesti useimmin nuori mies. Naisten ja iäkkäiden osuus on lievästi nousussa. Yksittäinen syy ei itsemurhaa selitä, taustalla saattaa olla äkkipikaisuutta, pettymyksiä, päihteiden käyttöä, itseen käännettyä aggressiota, hoitamatonta masennusta. Elämän reunaehdot tuntuvat sietämättömän kovilta, tekee mieli luovuttaa.
Elämä on myös kovaa ajoittain. Lapsia ja nuoria ei pitäisi liikaa suojella pettymyksiltä eikä jättää yksin, kun niitä tulee. Vaikeuksissa selviytymisen mallit ovat paras perintö nuorelle.
Luterilaisessa seurakuntaelämässä puhutaan mielellään paastonaikana seitsemästä vapaasta viikosta, jolloin kukin voi paastota itselleen sopivasti jostakin aikaa vievästä, epäterveellisestä tai riippuvuutta aiheuttavasta tottumuksesta, esimerkiksi lihasta, alkoholista, tupakasta, kahvista, tv:n katselusta. Arkisen kieltäymyksen ajatellaan tukevan uskonkilvoitusta.
Ortodokseilla suuri paasto merkitsee perinteisesti paitsi syömiseen liittyvien rajoitusten noudattamista myös ripittäytymistä ja osallistumista katumusrukouksiin. Paasto on sekä ruumiillista että hengellistä. Kieltäymys ja katumus kohottaa mielen ylösnousemusiloon ja pääsiäisen juhlayönä herkut maistuvat hartaimminkin paastonneille.
Olen muutaman kerran toteuttanut rankan nestepaaston, joka vie kolmisen viikkoa valmisteluineen ja palautumisineen. Paasto ottaa ajatuksissa ja aineenvaihdunnan hoitamisen käytännöissä paljon tilaa, hengelliset pohdinnat saattavat jäädä taka-alalle, vaikka mieli kirkastuukin paaston edetessä. Alakuntoisena ja kiireisenä ei kannata yrittää paastoa.
Löysin taannoin uutta tutkimustietoa, jonka mukaan paasto ei ole niin terveellistä kuin on luultu. Nestepaasto sekoittaa elimistön puolustusmekanismit ja aineenvaihdunnan. Olisi ehkä sittenkin parasta pitkin matkaa säilyttää kohtuus ravinnossa, elämäntavoissa, hengellisessä harjoituksessa.
Nautinnosta kieltäytyminen luo euforista itsensä hallitsemisen tunnetta, josta ei ole kaukana myöskään ansioajattelu, paremmuuden kokemus. (Sama ideaalitavoite lienee ns. tipattomalla tammikuulla.)
Paaston jälkeenhän voi taas palata tottumuksiinsa. Vai?
Keväinen sää kutsui mieluisimmalle lenkilleni, joka käy metsäpolkua, pujahtaa omakotialueen sivuitse radan ali peltoaukealle. Kotiin päin tulen radat ylittävää siltaa, kevytväylää ja lopuksi taas metsäpolkua.
Kas, persoonallisella tavalla haaroittunut mänty kallion juurta kulkevan hiekkatien laidasta oli kadonnut. Vain kanto ja muutama pölkky oli jäljellä melkein kolme vuosikymmentä lenkkipolulleni kuuluneesta puusta, jota tervehdin reitilläni kuin ystävää. Miksi nyt?
Peltoaukeaa uhkaa kaupungin uusittu kaava: asuntoalue halutaan junaradan ja moottoritien väliin, vanhan kartanon ikiaikaiselle viljelysmaalle, joka on pohjavesialuetta ja joka nytkin syyskyntöjen jäljiltä kaunein auranviilloin odottaa muokkausta ja kylvöpuuhia. Huhtikuussa tulevat kiurut laulamaan peltojen ylle. Vielä tänä keväänä niillä on tuttu pesäreviirinsä.
Tyhjänä joutomaana ollut alue radan toisella puolella hätkähdytti jo sillalta katsoen. Rekkarallin ja talotehtaiden laatikkoleikin tuloksena parissa viikossa noussut uusi asuntoalue näkyy kauas puuttomassa maisemassa. Kohta muuttavat perheet tavaransa, elämänsä ja unelmansa uuteen kotiin, jonka pikkuruisilla pihoilla tuskin vuosiin näkyy mitään vihreää.
Muutos on ikuista, kauneus katoaa urbaanien unelmien tieltä.
Mitään näin kaunista en ole aikoihin nähnyt, ajattelin sulkiessani television lauantaiyön hiljaisuudessa. Että voi solahtaa näin kerralla ja kokonaan elokuvaan, eläytyä niin, että lähes unohtaa hengittää. Ei yhtään nimekästä näyttelijää, ei myyviä tehosteita, ei hätkähdyttäviä juonenkäänteitä. Vain musiikki, liike ja taitajan visio. – Carlos Saura: Iberia
Arvet kuuluvat elämän kokonaisuuteen
Viisi vuotta äidin hylkäämänä ja rikoksista tuomitun väkivaltaisen narkkari-isän hyväksikäyttämänä. Vuosia vuokratalon luukussa suljettujen säleverhojen takana elettyä elämää. Häädön jälkeen talviöitä metsätien poskessa pressun alla. Joulu tavaratalon parkkipaikalla jääkylmässä autossa. Homeisessa asuntovaunussa jätteiden ja rojun seassa. Kymmeniä poliisihälytyksiä ja tilanteen selvityspyyntöjä sosiaaliviranomaisille. Järkyttyneiden ja huolestuneiden naapureiden ja opettajien ilmoituksia, kyselyjä, avunpyyntöjä perhehuolto-osastolle. Viisi vuotta lapsen helvettiä hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa kukaan aikuinen ei lasta auta.
Tämä on mahdollista.
*Järkyttävä raportti uusitaan TV-ykkösellä maanantaina 23:35.
Kirjoita julkaistavaksi -kurssi alkoi avoimen yliopiston hulppeissa tiloissa Bulevardilla. Edullinen kurssihinta ja napakka kurssiohjelma pätevässä ohjauksessa; olisi luullut, että tupa on täynnä innokkaita nuoria eläkeläisiä pääkaupunkiseudulta, vaan voimalla seitsemän naisen mennään, lukkarina kokenut ammattilainen Marketta Rentola.
Ensi töikseen kurssittaja pani meidät pareittain haastattelemaan toisiamme. Viidessä minuutissa esiin raapaistu informaatio kerrottiin vuorotellen julki. Porukalla tarkasteltiin, mikä esitellyssä oli kiinnostavaa. Kokenut ohjaaja kuuli oitis kohinan seasta oleellisen, kun me muut vasta etsiskelimme uusia aaltopituuksia.
Virkavuosinani jouduin kerran ja toisenkin paikallislehden haastattelun kohteeksi jossain työhön liittyvässä asiassa. Monenlaista toimittajaa siinä tapasi. Yksi untuvikko jäi mieleen, hänellä oli hyviä kysymyksiä, hän osasi kuunnella, oivalsi tarkoitukseni ja valmis juttukin oli hyvä. Onkohan toimittajuus synnynnäistä?
Oikeastaan nautin rymistelyvauhdista vaihteeksi. En kuvittele, että minusta tulisi kahdessa kuukaudessa toimittajaa, mutta sisäinen karhuni taisi herätä talviuniltaan.
Kanavalla Anu Silfverberg valitteli ettei ehdi katsoa kaikkea kiinnostavaa eikä televisio-ohjelmista saa tietoa tarpeeksi. Jopas heräsi myötäkiukku, ei ehtimisestä – aikaahan on – vaan tiedotuksen alkeellisuudesta.
Aikakauslehden välistä tipahtaa joka viikko TV-maailma. Ohjelmatiedot eivät aina pidä paikkaansa, uusintoja ei kerrota, tuntuu sattumanvaraiselta mitä ohjelmia esitellään ja miten. Kiinnostavia ohjelmia lipsahtaa ohi, kun kerrotaan vain otsikko, ei sanaakaan sisällöstä. Täydentävää tietoa saa päivälehdistä, jos jaksaa kahlata kaiken kahdesta kolmesta lähteestä.
Tallentava digiboksi on oiva keksintö, se sopii maikkarin ja nelosen ohjelmille, joista voi kätevästi kelata tarpeettomien mainosten yli ja lyhentää katseluaikaa. Sinänsä tehokas ohjelmien mainonta kaikilla kanavilla näkyy menevän överiksi, samalla pätkällä piinataan viikkotolkulla joka välissä.
Entäs nykykatsojan kirosana: pimeä uusinta. Iäkkökatsoja joutuu yhtä mittaa toteamaan: tämän olen jo nähnytkin. Eikä se johdu alituisesta katsomisesta, vaan siitä, että valikoituja leffoja ja kehuttuja sarjoja pyöritetään uudestaan ja taas. Aplodeerata täytyy, kun joku uusi laatusarja tai ennen esittämätön elokuva ilmaantuu. Mitä tämmöinen arpajaismeininki on?
Kannattaisiko tiedottaa yksityiskohtaisemmin, profiloida ohjelmatyypit ja katsojaryhmät niinkuin esimerkiksi Pikku Kakkonen, Kotikatsomo tai Kino Klassikko. Monella toistuvalla ohjelmalla on tappavan tylsä nimi, joka ei kerro sisällöstä mitään. On rappua ja reppua, prismaa ja priimaa, zoomia, talkia, pistettä ja mottia. Selkeyttä tietoihin!
En edes halua sisäistää markkinoitua trendikatsomistyyliä: surffataan kanavilla, katsotaan pätkä sieltä ja toinen tuolta. Haluan valita mitä katson ja tietää mitä voin valita.
Ajankohtaisen keskusteluohjelman, Voimalan, vahvuus lienee pelottomuus tarttua vaikeisiin aiheisiin. Ohjelman anti riippuu ratkaisevasti koolle kutsuttujen kyvystä osallistua keskusteluun omin ajatuksin ja taidosta kuunnella toisiaan. Juontajat eivät provosoi eivätkä tenttaa, pikemminkin ihmettelevät. Taso vaihtelee, mutta työskentelyote tuntuu toimivalta.
Uskottomuusteemaa pohtimaan ei oltu saatu kuin yksi mies, Petri Kotwica, Mustan jään ohjaaja, joka perusteli näkökulmaansa elokuvallisin argumentein. Neljän lapsen äidin tarina oli aika karmea henkilökohtaisena tragediana, mutta myös siksi, ettei hän ole ainoa, joka on tullut jätetyksi lapsi kohdussa ja toiset pienet helmoissa. Jos on tapahtuakseen niin tapahtuu, mutta ajoitukset ovat joskus helvetillisiä.
Koska pettävä osapuoli usein on mies, olisi helppo naisena mennä jätetyn naisen puolelle. Todellisuudessa uskottomuus parisuhteessa ei ole mustavalkoinen asetelma. Ilmiön eri puolia tutkineet teologi Maria Buchert ja toimittaja Tellervo Uljas toivat keskusteluun mielenkiintoisia näkökulmia, joissa osapuolia syyllistämättä tarkasteltiin uskottomuuteen johtaneita tekijöitä tutkimushaastattelujen valossa.
Mikä oikeastaan on uskottomuutta, sitä ei juuri pohdittu eikä liioin kolmannen osapuolen näkökulmaa. Mielenkiintoinen oli ajatus romanttisen rakkauskäsityksen ja rakastumisen yliarvostuksesta luottamuksen ja sitoutumisen kustannuksella. Luulenpa, että moni sivusuhde sammuisi aikanaan, jollei kolmas osapuoli alkaisi vaatia osaansa olettamastaan onnesta.
Tottahan sekin on, että toiset meistä ovat peruslaadultaan uskollisempia suhteissaan kuin toiset. Tarvitsematta olla naiivikaan, kannattaa luottaa sekä toiseen että omiin tuntemuksiinsa siitä, missä suhteessa mennään. Parisuhde ei mitään alituista riemujuhlaa ole kellään, pitää kestää ajoittain sekä omaa että toisen turhautumista. Suhdetta pitää myös huoltaa ja päivittää. Eikä pitäisi rakentaa elämäänsä täysin toisen varaan, siinä on romahdusvaara.
|
|
