Paikallislehtemme on Veetinpäivänä esitellyt uutteraa nimipäiväsankaria. Kaksivuotias taapero on esimerkillinen ympäristöaktiivi: äiti joutuu ottamaan pussin mukaan aina Veetin kanssa ulos lähtiessään, sillä pikkumies poimii huomaamansa roskat ja haluaa toimittaa ne roskikseen.
Kaupunki on palkinnut Veetin muovisella polkutraktorilla, jossa on lava roskia varten. Samalla lehti kertoo kaupunkilaisille talkoopäivistä eri kaupunginosissa ja kutsuu perheitä mukaan ympäristön kevätsiivoukseen.
Tätä voisi kutsua jo harvinaisen positiiviseksi viestinnäksi.
kevätaamun ihme: ilo puhkeaa kohmeesta
Sunnuntain (30.3.-08) Hesarin Vieraskynässä Anja Lehtonen arvioi sosiaali- ja terveysministeriön julkaisemaa uutta ikäihmisten palvelujen laatusuositusta. Lehtonen tarkastelee työkseen kuntien palveluja lääninhallitustasolta. Hän tuntee poliittisten suositusten ja kuntien niukkojen resurssien ristiriidan. Laatusuositukset ovat teoriaa, tarvitaan myös realiteetit huomioivaa näkökulmaa.
Lääninsosiaalitarkastaja Lehtonen moittii kuntien vanhustenhoitoa sairaus- ja laitoshoitokeskeiseksi. Toivomukset ja suositukset jäävät poliittisen puhearsenaalin höysteeksi ja tosielämä monissa kurjistuvissa kunnissa on karua. ”Vanhustenhuollon reaalitodellisuus on muovaamassa neljännestä iästä pelottavan elämänvaiheen”, sanoo Lehtonen.
Nykysuositusten mukaan ikäihmisten kuuluu huolehtia terveydestään ja toimintakyvystään ja ehkäistä tapaturmia ja kansantauteihin sairastumista itse aktiivisesti. Voimavaralähtöisyys toimiikin fyysisesti, psyykkisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kyvykkään väestönosan kohdalla. Unohtuivatko suosittelijoilta ne, joiden voimavarat ovat vähäiset?
Äitini eteläkarjalaisessa kotikunnassa tilanne on monelle maalaiskunnalle tyypillinen: väki vähenee nuoremmasta päästä ja ikäpyramidi huojahtelee pelottavan yläpainotteisena. Vanhusten palvelutalot, vanhainkoti ja terveyskeskuksen vuodeosastot käyvät ylikierroksilla. Kotona selviämisen tukemiseen ei ole henkilökuntaa, kaikki tarvitaan laitosten pyörittämiseen.
Palvelutalon asukas saa kyllä välttämättömän: syömiseen, puhtauteen ja lääkintään liittyvän avun. Henkilökunta on mitoitettu tämän mukaan. Vanhusten ulkoilu ja yhteys muihin on omaisten varassa, jos heitä on. Entä jos omaisia ei ole tai asuvat kaukana? Vanhusten hupenevat voimavarat eivät riitä henkisten virikkeiden ylläpitämiseen.
Lisäresurssien huhuilu kuntiin ei ole talouspoliittista realismia. Ainoiden lasten huolitaakkaa ja lapsettomien vanhuuden autiutta lievittämään tullaan vielä tarvitsemaan meitä kaikkia.
Tiistaiaamun uutispommi, Ilkka Kanervan ero ulkoministerin tehtävästä, on ollut täydellinen herkkupala medialle. Tekstiviestijupakan kuumentama viikko on inspiroinut myös jälkiviisastelun kansalaisten kahvihuoneissa. Mitäs minäkin sanoin ja milloin jo arvasinkin: näinhän siinä käy.
Pitkin ministerin piinaviikkoa olen miettinyt median valtaa nykyisessä yhteiskunnassa. Tilaisuuden tullen tartutaan mihin tahansa mistä saadaan häly nostettua, kaikki tietysti sananvapauden nimissä. Julkisuuden sapelihampaisiin murskautuu yhden jos toisenkin poliitikon unelma merkityksellisestä urasta.
Ihmetellään miksi poliittiset puolueet eivät löydä vastuullisiin tehtäviin kyvykästä väkeä. Poliitikot eivät enää ole vapaata riistaa vain Hymyn ja Seiskan sensaatiopaljastuksiin tai iltalehdistön lööppinälkään. Veikko Vennamon lanseeraama rötösherrajahti jatkuu nyt jo valtamediassa.
Ei ole tarpeen puolustaa Kanervan, Vanhasen, Lindénin, Jäätteenmäen tai kenenkään muunkaan ministerin töpeksimistä yksityisen ja yleisen edun rajamaastossa. Mutta vallan polut ovat median miinoittamat; vaatii todellista taitoa ja itsekuria pysytellä kaidalla keskitiellä. Aina löytyy joku tyhjäpää, joka herrojen eevaksi tai eevojen herraksi heittäytyy maineen himossa tai rahan.
Ennen oli katekismuksen kymmenen käskyä ja vanha kansanviisaus, nykyään median armoton moraalioppi: ”ei ole mitään salattua, mikä ei tule paljastetuksi” ja ”mikä yön pimeydessä kuiskitaan se päivänvalossa huudetaan katoilta”.
Internet, tuttavallisemmin netti, tuo tuhannen turhuuden markkinatori tarjoaa ajantasaista asiatietoakin enemmän kuin ihminen elämänsä aikana ehtii tarvitsemaan. Linkki tästä tuonne, tuosta sinne ja sieltä ties minne, parilla kolmella näpsäyksellä voit sukeltaa kaikkialle haarautuvien tiedonpolkujen viidakkoon. Vaan viidakossa vaara vaanii pientä kulkijaa.
Uutiset tiesivät kertoa, että kymmenen tuhatta ihmistä on menettänyt rahansa sijoituksissa, joita uskottavaksi meikattu nettifirma markkinoi huipputuottavina. Tarvitsi vain operoida sijoitussumma ilmoitetulle tilille ja värvätä mukaan jokunen muu hyväuskoinen. Rahapyramidin huipulta tuotto valuisi moninkertaisena sijoittajan syliin. Vaan kuinkas kävikään.
Linkin takaa ei löytynyt kohta huomenna ketään eikä mitään. Joku istuu pyramidin huipulla jossakin ja nauraa kolkosti. Ketä syyttäisi, kenelle ilkeäisi valittaa huijatuksi tullut? Köyhemmät ja mielestään fiksummat päivittelevät ja hymähtelevät jo muutoinkin: mikä ihme saa ihmisen unohtamaan tervejärkisen epäluulon helppoa rahantuloa kohtaan.
Pyramideja syntyy kuin sateella sieniä. Pelijännitys koukuttaa, tiedetään. Miksi ihmiset muuten lottoaisivat, veikkaisivat, pelaisivat nettipokeria ja venäläistä rulettia rahoillaan, kun voiton todennäköisyys on häviävän pieni ellei olematon? Sen sijaan, että sijoitettaisiin elämän laatuun ja yhteiseksi hyväksi, halutaan aina vain lisää omaan kekoon. Nolo loppu ei ahnetta pelota.
Sunnuntaihesarin Kieli-ikkunassa Liisa Nuutinen tarkasteli jokunen viikko sitten pakinointisävyyn kuukkelin, Vuoden 2007 linnun, inhimillisiä ominaisuuksia. Kuukkelia luonnehditaan uteliaaksi ja sosiaaliseksi linnuksi, joka saattaa lyöttäytyä metsässä vaeltajan seuraan kuten toimistokuukkeli työtoverinsa huoneen ovipieleen juttuamaan niitä näitä.
Pienten paikkakuntien väestössä on aina kourallinen ihmisiä, jotka tapaa mihin ikinä sattuu menemäänkin. Usein tällainen joka paikan kuukkeli on myöhäisessä keski-iässä oleva henkilö, jota ei kotona odota kukaan ja joka ei oikein hyvin viihdy vain itsensä seurassa. Hänet tapaa kaupassa, torilla, kirjastossa, kävelykadulla ja ylimalkaan kaikissa paikkakunnan yleisissä riennoissa.
Kuukkeli-ilmiö on sympaattisella tavalla huvittava eikä seurallisuus rasita iäkkötovereita, mutta kiireisemmälle ihmiselle saattaa joskus tulla halu muuttua näkymättömäksi havaitessaan henkilön näkymähorisontissaan. Iäkkökuukkeli on yleensä hyväntahtoinen ja iloinen ihminen, jonka mielestä sosiaalinen näkyvyys ja kuuluvuus on elämän merkki. Ja niinhän se onkin.
Kevät, minussakin vanhat lehdet maatuvat uuden ilon kasvaa
*
aurinkopuisto
kirsikankukkalunta
kaivattu kevät
*
näin kevyttäkö
ilman tavaroita
tulla perille
*
Tuhkimon hetki
prinssin käsivarsilla
linnan salissa
pihaportailla vihmoo
taivas kylmää sadetta
*
makkara-annos
kristallien loisteessa
lautasellani
korkeaa ja matalaa
sitähän elämä on
*
kirkon kuorissa
kullatuissa holveissa
kauneinta lapsi
ja pajunkissaoksat
*
Vasta kolmantena matkapäivänä suunnistimme Innere Stadtiin, vanhaan kaupunkiin. Sää oli vaihteeksi mitä parhain. Stefansplatzille noustessamme jouduimme lipuntarkastukseen juuri kun olin ihmetellyt, etteivät paikalliset näyttäneet koskaan ostavan lippua metroon. Wien-korttimme kirvoittivat tarkastajan yrmeälle naamalle kohteliaan hymyn.
Stephansdom, Tapaninkirkko on keskiaikainen katedraali, joka jokaisen wieninkävijän kaiketi on nähtävä. Hulppean kokoinen oli, tornikin 137 metriä. Ylhäältä olisi nähnyt tiemmä Alpeille asti ja lattian alla olisi varmaan ollut keisarillisia hautoja ihmeteltävänä. Sytytin kaksi kynttilää ja kuljeskelimme katedraalissa umpimähkäisiä havaintoja tehden. Täälläkin oli alttaritaulu verhottu violettiin paastonajan merkiksi.
Suunnistimme kohti Stadtparkia, jossa odotti tunnetuksi tullut Johann Strauss juniorin kullattu muistomerkki. Puisto oli todella viehättävä vesiaiheineen ja kukkivine puineen. Straussin lisäksi puistoon olivat muistomerkkinsä saaneet säveltäjät Schubert, Bruckner, Lehár ja Stolz sekä taidemaalareista Schindler, Makart ja von Amerling. Aurinkoisena päivänä puisto näyttäytyi parhaimmillaan: mangoldia, kultasadepensaat ja kirsikkapuut kukassa, itkupajut herkästi vihertäen.
Tuulista kanavarantaa kävelimme hitaasti takaisin keskustan ostoskatujen suuntaan. Päivän kulinaariseksi nautinnoksi muodostui Café Mozartin wienerschnitzel, ohut, rapeaksi kuorrutettu vasikanlihaleike. ’Sir ja Madame’ – täälläkin! – yltyivät herkuttelemaan tilaamalla dubbel-espresson ja palan sachertorttua suloisen kermavaahtokasan kera jälkiruoaksi. Ach, schön!
Budapestissa eräänä toisena keväänä ihastuimme operettitaiteeseen, jolla on nimenomaan Keski-Euroopassa pitkät perinteet. Wienin Volksopernissa esitettiin Franz Lehárin Hymynmaata, jota päätimme mennä katsomaan. Yleisöä naurattivat operetin alussa sanailevat papparaiset, joiden huumori ei oikein muinaisella lukiosaksallamme auennut. Sen sijaan kiinalaisprinssin ja Lisan, eurooppalaisneidon rakkaustarinan paikalliset laulajat tulkitsivat oikein viihdyttävästi ja operettia rakastava wieniläisyleisö palkitsi esityksen runsain aplodein.
Wien on ihastuttava kaupunki, jolle on helppo menettää sydämensä. Nyt oli kevät hitaalla, sää vaihteli sateisesta, tuulisesta ja kylmästä aurinkoiseen ja viileään. Paljon kiinnostavaa näkemistä jäi odottamaan toista tilaisuutta: Belvedere ja Hofburg, Talviratsastuskoulu ja Hundertwasservillage. Puistoja, kirkkoja, kahviloita, musiikkia – parasta mitä toivoa saattaa – ja mieluiten koettuna keväällä, huhti-toukokuussa.
*PS. Eipä kotiin paluummekaan yllätyksittä sujunut: Toisen matkalaukkuun oli ilmaantunut lommo, joka jumitti numerolukon niin, että se saatiin auki vasta laukkukorjaamossa. Näitäkin sattuu, kuulemma. Taidamme olla onnekkaita, kun ’näitä’ ei ole ennen meille sattunut. Matkaajaystävä suosittelikin jälkiviisaasti kahden laukun ristiinpakkausta lentomatkoille. Tämän kokemuksen jälkeen ehkä olisimme keksineet sen itsekin.
Jos olikin sunnuntai Wienin 1,6 miljoonan asukkaan suurkaupungissa ihmeen hiljainen ja rauhallinen, maanantaiaamuna kaupungilta kuului jo ihan erilainen kuhina. Huoneemme ikkunat olivat puiston puolella ja joka aamu mustarastas, sielulintumme vihelteli meidät hereille uuteen päivään.
Hotellin pieni aamiaishuone oli tyylikkään yksinkertainen, pöydät aidoin kukin ja valkoisin liinoin katetut, tarjoilu kohteliasta ja nopeaa. – Bitte schön, kuului joka käänteessä. Asiakaskunta näytti olevan varsin kansainvälistä. Paikallinen aamiaissämpylä, semmel, osoittautui herkulliseksi ja kahvi kuuman maidon kera maistui suorastaan kotoisalta.
Harvoin ihminen ilahtuu laukkunsa näkemisestä niin kuin kerran kadotettuaan. Aamiaiselta tullessa näin tuttua punaista pilkahtavan vastaanoton puolella. Toinen tutki liuskoja ja totesi laukun matkailleen itsenäisesti Liettuan suunnalla sillä välin, kun minä odottelin sitä synkkenevin aatoksin turhaan Helsinki-Wien-lennolta tulopäivänä.
Keisarillisista palatseista valitsimme Schönbrunnin. Päivästä sukeutui pilvinen ja ajoittain sateinen. Kiertelimme omaan tahtiin linnan rokokoosaleissa selostuksista piittaamatta vain ihaillen kauneutta, jonka keisarinnat Maria Theresa ja Elisabeth (Sissi) olivat kesäpalatsiin luoneet. Eikähän me voitu vastustaa kiusausta pyörähtää pari wienervalssikiehkuraa salissa, josta Eurovision uudenvuoden konserttien balettiryhmien tanssia on monesti saatu ihailla.
Schönbrunnin puisto oli elämys. Sateenvarjottomina kastuimme hiukan, kävelimme silti ylös Gloriettelle ja takaisin metsäpolkuja ja puistokäytäviä. Voi vain kuvitella millaista siellä on toukokuisena aurinkopäivänä, kun kaikki upeat istutukset ovat kukassa, puut lehdissä ja patsaat paljastettu suojapusseistaan. Metsikössä kohtasimme pareittain liikkuvia variksia, kujertelevia kyyhkysiä, mustarastaita, peipposia ja mustaturkkisia oravia.
Päivän hauskimmat hetket koimme linnanpihan kahvilassa puistopromenadin jälkeen. Arvokkaasti mustiin pukeutunut tarjoilijaherra valkoisissa käsineissään puhutteli meitä ’Sir, Madame’, kantoi eteemme korkealla tarjottimella annokset suosittua unkarilaista Debreziner-makkaraa semmel-sämpylän, piparjuuriraasteen ja maustekurkun kera. Toinen tykästyi itävaltalaiseen vaaleaan ja pehmeään vehnäolueeseen, minä sain haluamaani kuivaa valkoviiniä. Mozart-liköörillä maustettu kahvi ja leivos kruunasivat herkutteluhetken ylellisessä ympäristössä.
Olen keräillyt matkoilta muistoksi kauniita pääsiäismunia, nytkin löytyi linnan pihan pääsiäiskojuista yksi hennon lila helmikoristeinen, joka tahtoi mukaan. Paljon kauniita käsintehtyjä pääsiäiskoristeita sekä -herkkuja oli myytävänä. Hivenen viluisina palasimme hotelliin vaihtamaan kuivaa ylle. Kävelyt tuntuivat jo jaloissa. Päivän päätteeksi pistäydyimme siis vain lähistölle makedonialaispaikkaan syömään muhevat lihavartaat.
Ateriahetkeen kilahti Esikoisen synttärionnittelu isänsä puhelimeen. Meitä nauratti oletus korkeakulttuurisesta matkapäivästä; totisesti ’Sir ja Madame’ istuivat päivällä kristallikruunujen alla ja illalla kulmakuppilassa, missä nurkissa roikkuivat hämähäkinseitit ja lampunvarjostimista puuttui paloja. Ruoka oli silti oikein maukasta ja ystävällinen isäntä tarjosi eteläeurooppalaiseen tyyliin vielä lasilliset grappaa palan painikkeeksi.
(jatkuu)
|
|
