Ilta on lämmin kuin keskikesällä, vaikka äsken vasta oli vappu. Istumme pihassa saunan jälkeisessä raukeassa. Pieni tuulenhenkäys kutittelee ihoa. Kylmää kuohujuomaa Toisen lasissa, pienesti poreilevaa minun. Kaupungin syke on vaimennut lauantai-iltaan. Kotona on hyvä olla.
Emme olekaan kahden. Tuttu tinttipariskunta lennähtää pihaan. Toinen istuu tammen oksalla tarkkailemassa ympäristöä, toinen ahkeroi ruohossa, pensaiden juurilla, koivunkannon kyljessä. Juttelen linnuille hiljaa, ne ovat jo tottuneet, eivät pelkää vaikka liikummekin.
Naapuri on kolannut iltapäivän kauhakuormaajalla isoa multakasaa aidan yli oman pihaansa. Nyt homma on valmis, kuormaaja kadonnut ja puuha siirtynyt käsivoimin jatkettavaksi aidan taakse. Muistelemme omaa viime kesäistä pihaprojektiamme. Selkäni muistaa hyvinkin.
Näiden kevätviikkojen joka-aamuinen ilo on ollut avata ovi pihaan ja katsoa, mitä on tapahtumassa. Tänään leiskahti kerrottu tulppaani hehkumaan tulipunaista iloa. Eilen näytti rypäs keltaorvokkeja ujot pikku kasvonsa. Ja vuohenjuuren ihana kukka-aurinko rävähti esiin!
Iltamyöhällä televisiosta tulee jääkiekkoa. Toinen istuu varmasti katsomassa. Ehkä liityn seuraan nähdäkseni miten peli lähtee leijonajoukkueelta käyntiin uuden valmentajan ohjaksissa. Ja onhan siellä Olli, Ville ja Teemu.
kevätaamu, näkemisen hetki, versoon kätkeytyneen ilon häikäisy
Pissismummo veti päähäns vapun kunniaksi lippalakin, sen iankaikkisen mustavalkoisen. Ette vai tienneet, että kovasti tuo onkin mietintätehokas. Sen alla ajatus oikein muhii ja myllerteleiksen, kunnes napsahtaa kipakkaasti ilmoille. Tuohon lähimpään tupsukkapäähän Mummon vappuaatos useimmin osuu ja joskus uppooki.
Mummot ovat intohimoisia, päätyy Pissismummo napsauttamaan kylliksi asiaa ajateltuaan. Hähää, mitäs luulitte, etteikö muka. Lapsenkengistään vasta lennähtäneet aanailevat, että kaikenmoinen kevätriemu kuuluu vain niille. Pitäkääs vain säälinne. Mummoilla voi olla kevättä rinnoissa niin, ettei papparaiset pysy kyydissäkään. Nih. Tai päinvastonki voi tietty olla, jos ollakseen. Näkkeehän tuon eduskunnan ikämiesosastosta, että meno on mielessä ja lisävauhtia näpytellään intona piukassa, jos itellä on tiukassa.
Mummot tietää. Mistäpäs olis nuoripolvi maailmaan putkahtanu, jonsei olis harrastusta aikoinans ollu. Juu ja mikä ettei olis vieläki, tilaisuuen tullen. Nääppä mummo hymyämässä itseksens hyvillä mielin, soppii arvata että tilaisuus tuli. Yrmymummojen tilaisuus taas oli ja meni. Entisvanha rakkausrunoilija tiesi laulahtaa: ”Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks ja haaveet ne käy yhä haikeammiks..”
Asiaan. Pissismummon kevätneuvokki nuoripolvelle: Hassutelkaa vapaasti vappuna, vaan älkää ihmeessä repikö iloa irti kotoaan. Eikä ikinä väkisin.
Hautajaisista palatessa taannoin tulin pohtineeksi luterilaista uskonmallia, jota on usein ja syystäkin moitittu ilottomaksi ja nautintokielteiseksi. Kirkollisiin tilanteisiin tuntuu kuuluvan nuiva juhlallisuus ja totinen vakavuus. Mistä se kumpuaa? Uskon perustahan on evankeliumi, ilosanoma? Ja Jeesus, eikös hän ollut varsinainen anarkisti?
Vainajan saattojuhla voi olla myös kotoisa ja elämänmakuinen, kuten tapa on Lapsuusmaallani. Suku ja naapurit tulevat koolle. Kappelissa lähiomaiset itkevät avoimesti surua, lapset ääntelevät, saattoväki kahistelee penkeissään. Miehenkin käsissä kukkavihko tärähtää ja ääni, kun arkun kupeessa pitää lukea värssy. Haudalla hytistään, siinä on pysähtymisen paikka.
Muistotilaisuudessa saattoväki nauttii runsaan ruokapöydän herkkuja kursailematta ja kahvia kuppitolkulla täytekakun kera. Pöydissä kerrotaan vuolaasti kuulumisia ja muuta päällimmäistä. Kohta kaikaa virsi taas, suvun selkoäänisin lukee kymmenet adressit ja vainajaa muistellaan kyynelsilmin ja hymyillen. Halataan erotessa. Suru saa aaltoilla valtoimenaan.
Ei toisen suruun oikein voi osaa ottaakaan muuten kuin myötäeläen ja myötäillen. Eikä surua tarvitse kangistaa tekojuhlavuudella, vaikka kuolema onkin totinen paikka.
Varhaisin koivu vihertyy ujosti. Pihavaahtera ojentelee uhmakkaasti silmujaan. Unohdun seinustalle, valo punertaa kuumasti, luomet häikäistyvät. Mistä kaukaa palaan, toukka jo lentää sitruunankeltaisin siivin.
Tuuli hulmuttaa lippua, seppelenauhaa, paraatissa marssitaan. Sukuni veteraanit ovat jo iltahuutonsa kuulleet. Setä ja eno saivat vain nuoruutensa, poikamme ja tyttäremme isänmaan.
Joka kevät se jossain vaiheessa iskee: kaipaus veden ääreen. Omaa mökkiä ei meillä ole, eihän välttämättä tarvitse omistaa kaikkea, mistä voi nauttia. Vuosia vietimme perheen kesken aina yhden kesäisen viikon milloin mistäkin päin vuokratulla järven- tai merenrantamökillä. Niistä on ihania muistoja.
Taideteollisen korkeakoulun professori Merja Salo ihmetteli taannoin HS:n kolumnissaan pirttikalustoja, jotka tuntuvat kuuluvan lähtemättömästi jokaiseen suomalaiseen kesämökkiin. Professori hankkisi mieluiten kesämökkiinsä pehmustettuja korituoleja. Urbaani ihminen tuumii: miksi palata kesäksi kivikaudelle, kun mukavuudet on keksitty.
Viikko tai kaksi menee kevyesti alkeellisissakin olosuhteissa. Oma kesäpaikka saattaisi houkuttaa työelämästä vapautuneen neljän viiden kuukauden yhtämittaiseen oleiluun. Kyllä silloin jo pitäisi olla sähkö ja jonkinmoinen sisävessa. Suomen kesä on harvoin alituista auringonpaistetta. Itikoista ja ötököistä sen sijaan ei ole pulaa.
Lapsuusmaalla, hiljaisen pikku järven luodolla pesii joutsenpari. Telkät uivat järven poikki ihan liki laiturinnokassa istujaa. Kesäiltojen rauha on lumoavan täydellinen. Ja kas, veljen saunatuvassa on pirttikalusto.
Soitin äidille. Kerron nykyään aina aluksi kuka olen. Usein äiti siitä huolimatta hetken päästä puhuu minulle kuin olisin joku hänen siskoistaan. Sisarukset ovat kaikki kuolleet jo vuosia sitten, mutta ovat äidin ajatuksissa enemmän kuin omat lapset. Se tuntuu.
– Aika kulluu ja mie kulun loppuun sen mukana. Ennää ei ole muuta, ko tiä päivä, mikä on mänössä. Muisti ei kätke mittää uutta ja mitä ei muista, sitä ei ole. Väsyttää kovast. Mie hiiviskelen täss vähä aikaa kepin kans ja kohtsillää pittää käyvä leppäämää. Ei miust oo ennää mihinkää, mittää en jaksa tehhä.
Äidin elämässä jatkuva työ on ollut ihmisen arvon mitta. Tähän arvomaailmaan hän yritti kasvattaa tytärtäänkin. Puheeni kaiken elämän itseisarvosta tai vuosikymmenten työn merkityksestä ei tavoita äitiä. Hän palaa aina siihen, ettei enää jaksa. Arvottomuuden tunne ruokkii masennusta.
”Kun multa voimat vähenee, eloni ehtoo lähenee, suo että silloin uskossa pois nukun tunnon rauhassa. Sen mulle Jeesus lahjoitti ja kuolemallaan ansaitsi”. Vanhan virren säkeistö löytyy muistin kätköistä. Se tuntuu lohduttavan äitiä.
Soitan äidille, vaikka ääneni on kadonnut hänen muististaan. Onneksi hän tunnistaa vielä kasvot, kun tapaamme. Tiedän: olen vanhempieni tytär, sittenkin kun he ovat poissa. Kun olen itse poissa äidin näköpiiristä, minua ei ole? Olen vain, kun minut muistetaan? Tyttären identiteettini huojahtelee.
Torstaimummolassa oli tänään poikkeuksellista kuhinaa, kun aluelehden toimittaja ilmaantui tekemään juttua Nostalgia-projektista. Lupa oli kysytty ennakkoon eikä kukaan toimittajan läsnäoloa protestoinutkaan, mutta valokuvaajan saapuminen aiheutti paniikkia.
Hauska oli seurata ammattitoimittajan työskentelyä. Hän liittyi joukkoon mutkattomasti, esitteli itsensä ja osallistui alkuseremonioihimme, kuulumiskierrokseen ja venyttelyjumppaan, siinä missä mummotkin. Jutustelutyylillä ja ilman lehtiötä homma hoitui pitkälle. Yksi mummoista suostui vielä erikseen haastateltavaksi.
Jäin miettimään lehtikuvauksen säikkymistä. Projektin edistymisestähän tehdään koko ajan videotallenteita ja kuvaukseen on saatu lupa. Taustalla saattoi olla kokemuksia siitä, että on joskus tullut mediassa väärin kohdelluksi. Joku ei ehkä halunnut julkisuutta vanhusprojektiin osallistujana. Aluelehteä kohtaankin voi olla ennakkoluuloa.
Toimittajien työ on saanut viime aikoina kovaa kritiikkiä. Asioista kertominen on tärkeää; suuren yleisön uutisnälän ja uteliaisuuden ruokkiminen asianosaisten kustannuksella ei ole.
Tänään päättyi journalistisen kirjoittamisen kurssi Ikäihmisten yliopistossa tältä keväältä. Kolmen kuukauden ajan joka keskiviikko joukkomme oli koolla verrattoman ohjaajamme johdolla. Kirjoitimme kukin kahdeksan eri tyyppistä juttua, joita yhdessä tarkastelimme. Saimme kannustusta ja reilua palautetta sekä toisiltamme että ohjaajalta.
Mielestäni parasta oli yhteinen huumori ja innostus. Heittäydyimme rohkeasti kirjoittamaan kritiikkiä pelkäämättä. Joskus mentiin iloisesti metsään, mutta sinnehän ei jääty. Taidokkaasti ohjaaja luotsaili kirjoittamistamme. Hänen tyylinsä oli kaukana ryppyotsaisesta, vaikka meillä osanottajilla jokunen hiuksenhieno uurre otsalla mahtoi ollakin.
Kurssilaisilla oli vaihteleva määrä valmiuksia ja kokemusta kirjoittamisesta tullessaan. Jokainen toi värikkyyttä ja elämänläheisyyttä teksteissään yhteiseen jakoon. Koin, ettei keskinäisestä paremmuudesta kilpailtu, vaan kukin halusi kehittyä omissa taidoissaan. Jokaisella on vahvuutensa ja sen löytäminen on kirjoittajalle parasta vaivanpalkkaa.
Mietimme, miksi yliopisto ei mainosta tarjontaansa paremmin. Kurssit ovat usein vaarassa peruuntua vähäisen osanottajamäärän vuoksi. Suuret ikäluokat ovat jäämässä työelämästä, eivätkä ole mitään keinutuoliporukkaa. Riittäisikö Avoin yliopisto yleisnimikkeeksi, jos 60 + ikäiset eivät vielä miellä itseään ikäihmisiksi?
|
|
