Olen päätynyt systeemiin: hankin runoteoksista valittuja ja koottuja kotihyllyyn ja lainaan uutuuskokoelmat kirjastosta. Systeemi on tilankäytöllisesti edullinen ja kustannustehokas. Kymmenen tai kymmenien vuosien perspektiivi paljastaa kiinnostavasti myös runoilijan kehityskaaren. Klassikkoteosten pariin on mukava palata aina kun tuntuu siltä. Uutuuksia lainaten taas seuloutuvat mielenkiintoiset runoilijat seurantaan.
Viimeksi olen lukenut Pentti Saaritsan ja Lars Huldénin koottuja. Saaritsan Pohjakosketus sisältää kirjailijan itse valitsemia runoja 17 kokoelmasta 30 vuoden ajalta. Kirja on julkaistu menneen vuosituhannen viime metreillä, joten kolmen viimeisimmän kokoelman runot eivät ole valinnassa mukana. Huldénin kootut, Erään marjamatkan seikkaperäinen kuvaus, sisältää runoja peräti viidenkymmenen vuoden ajalta. Kirjailijat liittyvät toisiinsa sikälikin, että Saaritsa on suomentanut Huldénin runot.
”Niin kauan kuin soi tämä Voces intimae / minulla on siis koti. Aski, jossa pari tikkua jäljellä / on minulle hopeasytytintä omempi. / Taksi on aina tarpeeksi yksityinen auto. / Ostaminen ei kuulu kotikunnailleni. / Pukuni on ensimmäinen johon mahdun, / kengät ensimmäiset tarjotut. / Tumppi ja luopuminen / mieluummin kuin merenvahapiippu. / Huonetta en rakenna mutta vuokran / maksan kuin huomaamattani. / Sillä koti on: / voces intimae. ”
(Saaritsa, Tritonus 1976)
Pentti Saaritsa on yhteiskunnallisesti orientoitunut runoilija. Kiinnostuin hänen runoistaan 1970-luvulla. Maailma sykkii ja soi Saaritsan runoissa, mutta ne avaavat myös yksityistä mielen maisemaa ja tuntoja herkästi. Viehätyin runoissa vilahtelevista viittauksista, jotka paljastavat syvällisen musiikki-ihmisen ja yksinkertaisen elämäntavan ihanteet. Runoilija on maailmanmatkaajana tallentanut tuokiokuvia 1970-luvun Sarajevosta ja Kataloniasta, Afrikasta, latinalaisesta Amerikasta. Saaritsa on myös palkittu, nimenomaan Pablo Nerudan runojen käännöksistä.
”Hän on päivän leikeistä väsynyt. / Hän päättää ruveta nukkumaan. / Hän painaa pään veljensä reittä vasten / ja veli painaa pään hänen reidelleen. / Vain muutama pikku liikahdus / ja mukavin asento on löytynyt. / Hän vetää päällensä sanomalehden / ja veljen päälle toisen: / lauantai päivän El Tiempo -lehden, / paksun ja lämpimän. / Sitten hän sulkee silmänsä, / tunnustelee vielä että veli on siinä, / ja veli, viisivuotias, unessa jo/ haparoi pienellä kädellään, / varmistaa vielä että veli on siinä. / Sitten ovat molemmat unessa jo. / Se kaikki kävi heiltä niin tottuneesti. – -”
(Saaritsa, Muistoja Bogotásta kokoelmassa Mitä näenkään 1979)
*
Lars Huldénin runot tuntuvat ensi lukemalta helppolukuisilta ja ehkä kesyiltäkin. Tarkempi perehtyminen avaa runoista sisäkerroksiin piiloutuneita merkityksiä ja löytyy mukavan professorimaista, kuivaa huumoria. Runot ovat usein eeppisiä, tarkastelevat vinoista kulmista elämän ilmiöitä ja zoomaavat yllättäviin yksityiskohtiin. Mitä pitemmälle luin sitä enemmän pidin. Tulin ajatelleeksi, että runoilijalla kuten laulajalla, on äänessään oma sointi ja tunnistettavat vivahteet. Huldénin ’äänen’ kuvittelee tunnistavansa ja yllättyy yhä uudelleen.
”Minun elämäni kului Reykjavikissa. / Kahdennestakymmenennestä ikävuodestani / kolmanteenyhdeksättä / minä kirjoitin joka päivä runon / Esja-vuoresta. / Se joka lukee kokoelman saa havaita / että vuori on kaltaisensa. / Niinhän se on. / Niinhän se on kaiken laita. / Kyyneljuovat Esjan kyljillä / – ihmiskunnan kootut itkut. / Ah ei. Ihmiskunnan itkun määrä on suurempi. / Paljon suurempi. ”
(Huldén, Matkarunoja 1976)
*
”Kaikki oli paljon paremmin ennen. / Kesätkin olivat parempia / maalla. / Lehmät kulkivat laitumella / ja sontivat. / Sonnassa mässäilivät sontiaiset. / Leudosssa illassa kuuli kun ne surisivat / lentäessään läjältä toiselle, / nämä suvi-illan runoilijat. ”
(Huldén, Sommardikter, 2005)
– No, kaikella kans se joutuu ihmisen laps leipäns tienaamaan, tuumaili Pissismummo tokeennuttuaan sääntömääräisestä vierailustaan suuhygienistin nojatuolissa. Miten hammasrivin plakinpoistoaskare voi olla kenenkään toivelistalla, sitä ei moni ymmärrä.
Tuoli oli mukava, ei sillä, vaan ei siinä osaa asiakas rennoksi heittäytyä, vaikka taustamusiikki kuinka korvaa hivelee. Nääs hammastarhatyöläinen ei hivele, pikemminkin karskuttaa ja nirskuttaa, kaivelee ja jyystää niin että veri vain ikenistä parskuu. Mahtaa olla vampyyrimäinen näky, onneksi itte ei näe.
Oivoi, kyllä tuli Mummolle ikävä helläkätistä ja empaattista tohtoriaan, joka ennen muinoin tämänkin puuhan hoiti muun tähdellisen kalustonkorjailun ohessa. Meni nimittäin tämä hän muuttamaan kätösensä toiselle paikkakunnalle, luuliko sieltä parempaa korjattavaa löytyvän, peijakas.
Kolmen vartin puuha oli ikävä, hinnakas eikä miksikään iloksi kenellekään. Pitääkö tämmöistä Mummon sietää? Ja kahdesti vuodessa muka, jos aikoo omat hampaansa pitää. Aikoopa hyvinkin, mutta kerta vuodessa saa kyllä riittää.
Ennen hedelmää on kukka – nuppu oksassa, oksa puussa, puu juurillaan maassa, maa…
Äiti on edelleen sairaalassa. Yövyin tällä kertaa käydessäni äidin asunnossa. Palvelutalossa oli hiljaista, kun kaksi neljästä vakituisesta asukkaasta on sairaalassa. Äitienpäiväruusut loistivat kauniisti yhä, ehkä niitä on käyty hoitamassa. Ikkunan takana oli omenapuu kukassa.
Mietin surullisena, tunteeko äiti elämänsä loppuun asti olonsa vieraaksi ja yksinäiseksi. Tututkaan tavarat eivät tee kotia, kun tutut ihmiset, oma piha ja ikkunasta näkyvät naapuritalot puuttuvat. Muistin katoaminen alkoi, kun isä kuoli. Muutto kotoa palvelutaloon vei viimeisenkin tuen muistilta.
Sairaalavuoteella äiti näytti riipaisevan pieneltä. Kun ilmaannuin siihen, hänen kasvonsa valostuivat aidosti ja puhkesivat hymyyn. – Sie tulit! Miun tyttöin! Se tuntui tosi hyvältä. Äiti osaa myös esittää herttaista, tämä ei ollut sitä. Olen oppinut tunnistamaan näitä vivahteita.
– Ol se hyvä, ko myö viel nähtii, äiti sanoi hyvästellessä. Poski oli pehmeä ja lämmin. Junan kiitäessä kotia kohti ajattelin omenapuun kukkia, valkeita kuin äidin hiukset.
Arki valuu käsistä jonnekin, on kuin ei olisi mukana. Ajatuksissani huomaan palaavani tuon tuostakin äidin luo sairaalaan. Nyt pitää vain suostua käymään pieniä päivän matkoja. Odottaa, toivoa.
Otin haran ja kävin perennapenkissä. Ihanaa uutta kasvua kaikissa viime syksyn istutuksissa! Hennonpunervat tulppaanit ovat avautumassa. Aidan vierustalla syreenin kukkatertut ovat isolla nupulla.
On paljon mistä kiittää ja iloita, kuitenkin.
Sunnuntaihesarin kolumnisti Annamari Sipilä tarttui räväkästi Kätilöliiton asiantuntijoiden aloittamaan synnytyskeskusteluun. Synnytyskipujen lääkintä on puhuttanut ammattiväkeä sekä äitejä vuosikymmenet. Nyt ihmetellään, eikä syyttä, kun jo viidennes ensisynnyttäjistä saa esikoisensa keisarinleikkauksella. Onko syntymästä tulossa oikeustoimi?
”Jos keisarinleikkaukset leimautuvat turhiksi ja niihin turvautuvat naiset itsekkäiksi, on lähdetty vaaralliselle tielle. Seuraava askel on evätä yhä useammalta naiselta oikeus keisarinleikkaukseen. Ja turha kuvitella, että tilalle tarjotaan lisää tukea, terapiaa ja kivunlievitystä synnytyspelosta kärsiville. – – Tulevat synnyttäjät, älkää antako madonnaidyllien ja juhlapuheiden hämätä. Synnyttäminen on kovaa talouspolitiikkaa. kyse on teidän omien verorahojenne käytöstä.” – Näin Annamari Sipilä.
Naisen elämään alkuaan luonnollisena kuulunut elämän jatkamisen tehtävä on tässä maailmanajassa ja länsimaisessa kulttuurissa muuttunut. Raskaus ja äitiys saatetaan kokea häiriötekijäksi, joka sotkee naisen ammatillisen urakehityksen. Käsitys oman ruumiin koskemattomuudesta horjuu. Vastuu pelottaa, siinä sekin, millaiseen maailmaan lapsensa tuo.
Raskaus ja synnytys koskettaa useimpia naisia jossain elämän vaiheessa. Raskaus voi yllättää epämiellyttävästi tai olla toivottu. Raskaaksi tuleminen saattaa olla vaikeaa, pettymyksiä tulee ja toivo hiipuu. Lapsettomuus voi olla kipeä kohtalo naiselle, joka haluaa äidiksi. Onnellisesti odottavallekin tieto on lisännyt tuskaa; ensisynnyttäjällä on mielessä monia pelkoja ja epävarmuutta.
Pelko ennen kokemattoman edessä on luonnollista ja normaalia. Pelkoon ei kuole, kuten ei synnytyskipuunkaan. Kivutonta syntymääkään ei ole, sillä kipuaistimuksella on synnytyksessä oma tärkeä tehtävänsä. Ammattitaitoiset hoitohenkilöt ovat synnyttäjän turvatakuu, valmennettu isä tai apuemo henkinen tuki.
Medikalisaatio, luonnonmukaisen lääketieteellistäminen, koskee sekä syntymää että kuolemaa. On tilanteita, joissa äidin ja syntyvän lapsen terveyden takia on välttämätöntä tehdä keisarinleikkaus, silloin se myös tehdään. Synnytyskipuja on myös mahdollista lievittää lapsen tilannetta vaarantamatta. Lääketieteen avusta voi olla vain kiitollinen.
”..ei kukaan voi välttää kipua ja elämän virrassa vain lipua…” laulavat teräsbetonimiehet, jotka ratsastavat omia teitään. Kuka kirjoittaisi laulun rohkeista naisista, jotka synnyttävät ja lapsista, jotka saavat syntyä.
Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen siunattuna elämässä ja kuolemassa
Viimeksi kun soitin, äiti hengitti vaikeasti ja valitti kipua selässä. Tänään puhelimeen ei vastattu. Sain tietää, että äiti oli aamulla viety lääkäriin ja otettu saman tien osastolle.
Pakkaan laukkua lähteäkseni aamujunalla sinne. Viestitän niille, joiden kanssa olen jotain sopinut, kerron pojilleni mikä on tilanne. Nyt mennään matalalla ja pienesti.
Luonnonkatastrofien järkyttämässä Aasiassa etsitään mahdollisuuksia jatkaa elämää hävityksen ja kuoleman keskellä. Vähän tässä nyt on sanoja, huokauksia vain.
Mietin vapaaehtoistyön keskuksen kautta tietoon tullutta ystävän tarvetta. Iäkäs rouva on yksinäistynyt kotiinsa ja kaipaa kipeästi vuorovaikutusta. Hissittömän kerrostalon yläkerroksesta on rollaattorin kanssa hankala lähteä minnekään, vaikka alaovelta haettaisiinkin.
Ajattelen, että uudelle ystäväsuhteelle tarvitaan tilaa, sen pitää sopia siihen elämänkuvioon, mikä itsellä on. Kokemukseni on myös, että jos arjessa on liian paljon samaa, se alkaa rutinoitua, käydä työstä. Minulla on yhä äiti lapsuusmaalla ja projektiryhmän mummelit täällä joka viikko.
Muistan kiitollisena Helliä, jonka ystävä sain olla aina hänen kuolemaansa asti. Vanhusystävä on kuin lapsikin, kun hänet kerran ottaa sydämeensä, hän on siellä loppuun asti. Ystävää ei jätetä.
Helluntaikirkossa oli hyvä tunnelma. Penkkien päihin oli sommiteltu sievät vihreävalkoiset kimput. Ristikulkue, kuusi kynttilää, alttarin punainen antependium, liturgin kasukka ja pappien stolat muistuttivat juhlapäivästä. Aamuauringon valo leikki somasti reliefin laskoksilla.
Esipaimenetar piti selkokielisen ja syvällisen saarnan Pyhästä Hengestä. Urkujen sointia ja virsilaulua raikasti ja juhlavoitti trumpetti. Väkeä oli toistasataa, nuoria perheitä lapsineen ja isoäiti-ikäisiä tavallista enemmän kirkkokansan joukossa. Seurakunta elää.
Kaikille naisille äitiydestä riippumatta annettiin ruusu kirkosta lähtiessä. Yllätyin haikeansävyisistä fiiliksistä kotiin palatessa. Tajusin tunteen liittyvän kahdenkymmenen kevään työmatkoihin. Kirkkokatua reunustavat kukkia ryöppyävät spireat ja valkohuntuisena hulmuava tuomipuu, kotikatua kevätvihreät koivut. Raikkaina kevätaamuina työmatkapyöräily oli juhlaa.
Mietin, tuleekohan minusta vähitellen noin-kerran-kuussa-kirkkovieras. Jos tulee, siitä tietää etten osallistu tavan vuoksi. Kuuntelen sieluni ikävää.
|
|
