Henkilökohtaisia mainoksia tipahtelee näinä aikoina tiuhaan Pissismummon ja Poikakaverinkin postilaatikkoon. Mummo ihmetteleiksen, miten niin monella tässäkin kaupungissa on kova hinku päättäjäksi, vaikka tietäähän tuon, että paikkoja on rajallinen määrä. Sitä paitsi tympeä on päättäjän virka, alituista istumista iltamyöhäiseen puheenpölötystä kuuntelemassa. Päättämisen puuhan positiivinen puoli on tilille rapsahtava kokouspalkkio, mutta toisekseen vastaantuleva kuntalainen syleksii perään ja eessä sekä takana päin moitiskelee kehnoiksi uutteroinnin tuloksia.
Pissismummolla on ollut kelpo äänestettävä kauniinvärisessä puolueessa ja on vieläkin. Kun niin kovasti informeerattiin paikallisen aviisin vaalikonetta, tuumi Mummo, että jos kysäisisi koneelta ken olisi päättäjäksi parhain. Vaan mitäs. Läjäpäin avoimia kysymyksiä oli tarjota vaalikoneella. Ittekkös tässä pitää ratkoa kaikki kaupungin ongelmat, nurisi Mummo, mihin puolestapäättäjiä enää ollenkaan tarvitaan. No, äläs, Pissismummo napsi pallukat kohdalleen ja tärkeyspisteet kaupan päälle. Ja kone valita raksutteli ehdokasta.
Mutta mitäs taaskin. Eihän tuo pystynyt päättämään ehdokkaastakaan, mokoma äänilottohärveli. Tarjosi kymmenen uppo-outoa nimeä, että valitse itte näistä. Ja kaikki olivat vääränvärisistä porukoista! Mummo reklamoi Poikakaverille, että vaalikone on värisokea eikä pysty päättämään mistään, mitä semmoisella tekee. – Ei pysty eikä mitään, tuumi Poikakaverikin.
Pissimummo hoksaantui kaivelemaan koneen uumenista entis-oivallisen äänestettävänsä näkemyksiä vaalikonetta vaivaaviin ongelmiin. Noo, piirun pari heittivät näkemykset siellä täällä Mummon valinnoista, mutta ei kuulunut tuo onneton koneen mielestä kymmenen parhaan joukkoon. – Kovin on kone turhantarkka nirppanokka, puhisi Mummo, – tietäähän tuon sokea reettakin, että tuommoinen mahtuu virhemarkinaaliin.
Miessukupuolen ominaisuuksista syntyy naisten kesken paljon puhetta. Miehet itse kuvittelevat, että puhe on siitä, miten vastustamattoman charmantteja ja kyvykkäitä he ovat. Naiset eivät kuvittele.
Kun puhe kääntyy miehiin – ja sehän kääntyy – naisia alkaa naurattaa tai itkettää. Miehet ovat niin hellyttäviä, niin raivostuttavia, niin ennalta arvattavissa, niin kerta kaikkiaan vastustamattomasti .. miehiä.
Miehet puhuvat keskenään myhäillen autoista, politiikasta ja naisista. Saunailloissa ja kaljapullo kourassa miehet saattavat ryhtyä tunteellisiksi, silloin he puhuvat vain naisista.
Jos vaimot ovat seurueessa, miehet jättävät puhumisen heille, varmuuden vuoksi.
Joskus miehet epäilevät olevansa naisten mielestä tylsiä. Siksi he ryhtyvät kukkoilemaan, kun naisia on paikalla. Keskenään miehet harvoin kukkoilevat, paitsi ehkä päissään. Naiset kaakattavat kilpaa, jos yksikin kukko on paikalla. Ja vaikka ei olisi.
Naiset eivät ajattele seksiä, he unelmoivat. Olipa naisilla seksiä tai ei, unelmia on. Miehet eivät unelmoi, he toimivat. Jos miehet eivät toimi tai edes ajattele seksiä, naiset eivät tiedä mitä ajatella.
Naiset luulevat, että miehet tarvitsevat heitä. Jos mies ei ymmärrä tarvita naista, hänessä on jotain vikaa naisen mielestä. Jos nainen ei ymmärrä miten paljon mies häntä tarvitsee, naisessa on jotain vikaa miehen mielestä.
Nykyään naiset ovat alkaneet ajatella ja toimia miesten tavoin. Miehet eivät enää tiedä mitä ajatella. Jos miehet voisivat olla miehiä ja naiset naisia, myös suhteessa toisiinsa, maailma olisi ehkä selkeämpi paikka elää. Tai sitten ei.
Kaupunkimme ammattikorkeakoulun sosiaalialan oppilaiden ryhmä oli järjestänyt tiloihinsa ohjelmaa vanhusten viikon merkeissä. Avoin kutsu oli esitetty tahoille, jotka ovat ikäihmisten kanssa tekemisissä. Vapaaehtoistyön keskuksen Nostalgia-projektin torstaimummelit vietiin vanhusten viikolla siis ’jutteluvirastoon’.
Eipä ollut monikaan mummeleista ennen käynyt tuossa hulppeassa talossa, jonka toisessa siivessä on kaupungin suuri kulttuurisali ja toisessa ammattikorkeakoulun tiloja. Meidät ohjattiin toisen kerroksen luokkaan, josta avautui upea näkymä kaupungin kauneimmalle aukiolle. Tila oli rakenneltu viihtyisäksi ja heti alkajaisiksi tarjottiin kunnon pullakahvit.
Pöydissä oli monistettuna lasten lausahduksia, tyyliin: ”Mummolassa on joskus hengenvaarallista käydä, kun siellä voi tulla rutistetuksi melkein hengiltä” – tai ”Mummo on muuten ihan mukava, kun se vain ei aina tarjoaisi samaa siskonmakkarasoppaa”. Torstaimummeleita nauratti, mikä oli tarkoituskin.
Sivupöydälle oli valikoitu vanhuuteen liittyvää kirjallisuutta. Hyvä oivallus oli ottaa mukaan muun muassa TV:n historiasta kertova kuvitettu opus, jossa kerrottiin alkuvuosista lähtien tärkeimmät uutisotsikot sekä suosikkiohjelmat. Mummelit muistelivat milloin heille oli televisio hankittu ja mitä alkuaikojen ohjelmista oli jäänyt mieleen.
Taidokas nuori musiikinharrastaja esitti klarinettimusiikkia ja nuoret houkuttelivat mummeleita laulamaan kanssaan Satumaata ja Emmaa. Oli organisoitu myös pieni tietokilpailu, jonka kysymyksiin annettiin ABC-vaihtoehdot. Kätevää, että saattoi arvata, jos ei tiennyt. Kysymykset olivat sopivan vaikeita, tuntui mukavalta, ettei vanhojen tietämystä aliarvioitu. Aika mukavasti pisteitä keräsivät mummelit.
Mukavasti siinä hurahti mummeleilta poikkeuksellinen aamupäivä. Opiskelijat olivat kyllä nähneet kovasti vaivaa ohjelman vuoksi, mutta kyllä juttelu jäi kävijöiden itsensä varaan. Sosiaalisia taitoja ei opi kuin harjoittelemalla ja siihen oli hyvä tilaisuus. Ensi kerralla!
Mietin väistymisen viisautta; puu luovuttaa lehtensä tehdäkseen tilaa silmuille
Eräänä aamuna Pissismummo tuli havainneeksi, että yhden lauseen sorvaaminen saattaa kestää jopa kolme minuuttia. Tästähän ei voi tulla muuhun johtopäätökseen kuin että minuutit ovat ihmeen lyhyitä nykyään. Ei ole ihme, että Mummon päivät ovat yhtä mittaa ja ykskaks illassa eikä aikaansaannosta näy.
Tarvitseeko ikäihmisen ylimalkaan tehdä kuin yhtä askaretta kerrallaan. Ai miten niin, pitääkö tätä nyt vielä perustella! No, kaamea sotkuhan siitä syntyy, kun iäkkö aloittaa puuhan, muistaa kohta toisen eilen keskeytyneen, joka on saatettava loppuun mitä pikimmin. Siinä askaroidessaan hän havaitsee kolmannen vaativan kiireellisiä toimenpiteitä. No nälkähän siinä alkaa näivertää ja jääkaapin ovella on käytävä meditoimassa. Syötyä odottaa tiski ja sohva kutsuu. Nih. Tuliko tämä nyt selväksi: montako on askaretta levällään!
No, asiaan. Tiesittekö, että on olemassa harvinaiseksi käynyt ihmislaji, jolla on huushollissaan mankeli, tuo yksinkertainen muinaisvehje, jolla saa töpselin seinään lykättyään kelata lakanaa ja pöytäliinaa sun muuta tarviketta. Ja niin on sileetä kuin vauvan pylly, mistä nyt mieleen tulikin moinen vertaus mummolle (hihii). Kyllä kelpaa nukuskella sekä ittens että yövieraan mankelinsileissä lakanoissa.
Mummo siis ryhtyi mankeloimaan tässä aamuna muutamana. Puuha on sikäli kaksivaiheinen, että kelausta kestää noin kolmisen minuuttia ja sitten viikataan kelalta peruutettu silkosensileä vaatehuoneen hyllylle ja vaihdetaan mankeliin seuraava. Mummo tuumi mankelin ääressä seisoskelun olevan tylsää. Mitä kiivaammin kela rullasi sitä hitaammin kuluivat minuutit. Voisikohan tässä välissä… muistuikin mieleen muuan kirjoitustehtävä, joka piti huomenissa olla valmis.
Puolen tunnin päästä, kun Mummo oli päässyt kirjoituspuuhassa hyvään alkuun, hän muisti äkisti mankelin, joka pyöri uutterasti toisaalla ja ryntäsi paikalle. Kyllä oli übersileetä lakanaa, mutta oli vehjekin jo kuumentunut huolestuttavasti. Mummo palasi jutun pariin, teksti edistyi, mutta mankelointipuuha oli jäähyllä.
Sitten Pissismummo keksaisi miten saisi sujumaan kaksi työtä yhtaikaa. Kirjoitusapparaatin viereen hän otti keittiöstä hälyttimen, jonka voi säätää soimaan kolmen minuutin perästä. Niin jatkuivat molemmat puuhat eikä mankeli kuumentunut liikaa. Ajatus vain keskeytyi aina sen verran, että Mummo ei ehtinyt sorvata kuin yhden lauseen kun hälytys jo taas ilmoitti minuuttien kuluneen.
– Eipä ole kolmen minuutin lauseissa paljon tolkkua, tuumi Pissismummo tutkittuaan juttuaan myöhemmin. Jos joku sattuisi tietämään vuorotyön, joka sopisi kolmen minuutin pätkissä mankelinhurinan säestyksellä puuhattavaksi, niin kertoisi Mummolle, pliis.
”Kuka käsittää tämän maailman rakennusta? Ei ihmislapsi, joka on typerä ja tyhmä kuin määkivä jäärä. Mutta parasta ottaa päivä tultuansa, sallia sen mennä mentyänsä, käyköön sitten puuhun tai mäntyyn. Täällä ollaan vaan. ”
…lausahti Timo Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä
Pääkaupunkiin menevä aamujuna oli tavalliseen tapaan täysi, seisojia riitti käytäville ja eteisiin. Vastapäätä istuva nuorimies antoi paikan vanhalle herralle, joka istuutui tyytyväisenä kiitellen. – Onneksi olkoon, sanoi seisomaan jäänyt ikätoveri.
Keskustelu herrojen välillä jatkui. – Matkalle menossa? – Juu, kahdeksi viikoksi Sanghain lähistölle, meillä on rouvan kanssa siellä mukava huoneisto odottamassa, ei tarvitse hotelleissa kärvistellä.. – Eikö se ole aika rankka matka, kahden viikon takia, viisumit hankittava ja kaikki? – No, onhan se, tavallaan. Yhdeksän tunnin suora lento ja siitä automatka vielä. Mutta on siellä niin mielenkiintoista, että se kannattaa.
Varttitunnin junamatkan aikana herrat käsittelivät asiantuntevasti Pekingin Olympialaiset, Kiinan ihmisoikeudet, kulttuurivallankumouksen, Tian-an-menin opiskelijan tragedian, länsimaistumiskehityksen ja kaupallisen mahdin nousun. Kiinan muurilla oli käyty sekä Kielletyssä kaupungissa ja muilla keisarillisilla muistopaikoilla. R-junan vieriessä pääteasemalle herrat olivat jo puhumassa edellisiltaisesta Hitler-elokuvasta ja toisen maailmansodan loppunäytöksistä.
Vanha herra yritti kolme kertaa ennen kuin pääsi ylös junan penkiltä. Liikkuminen saattaa olla kankeaa, mutta pyrkimys voittaa kitkan eikä ajatus sammaloidu. Hyvää matkaa!
Muistolehdossa, isän leposijalta palatessa
Lähdimme yhdessä käymään lapsuusmaillemme, Toinen ja minä. Ajelimme huikean kauniissa syysvärisessä maisemassa. Kullankeltaiset sänkipellot yhtyivät tummanvihreän ja keltaisen kirjavaan metsänrajaan milloin lähempänä milloin kauempana tiestä. Musteensiniset ja helmenharmaat pilvet päästivät pitkiksi toveiksi auringon kultaamaan lehtipuut, toisin ajoin taas sadekuuro huuhtoi maisemaa ja tiellä kulkijoita.
Viivähdimme menomatkalla Toisen kotikaupungissa hänen vanhempiensa haudalla ja palatessa lempiravintolassamme myöhäisellä sunnuntailounaalla. Satakunta kilometriä tuonnempana on minun Lapsuusmaani; veli ja vaimonsa kylällä vanhaa kotia kahdestaan asumassa, kummipojan perhe pikkuisineen kuntakeskuksessa omassa talossaan. Ja vanhainkodissa Äiti.
Hoivaosastolla on kolme pappaa ja viisi hopeahiuksista mummelia, enemmän tai vähemmän muistamattomia kaikki. Juttelen hoitajien ja jokaisen asukkaan kanssa äidin luona käydessäni. Viidesti päivässä asukkaat kutsutaan yhteiseen ruokailutilaan syömään tai kahville. Siinä on rollaattoreita ruuhkaksi asti, kun kaikki saapuvat ajokkeineen paikalle. Hoitaja huomioi ruokaa jakaessaan ystävällisesti jokaisen. Aamupäivähoitajat huolehtivat puhtaudesta, iltahoitaja auttelee nukkumaan.
Vaikka Äiti ei itse osaa kertoa missä on, hän tuntuu tyytyväiseltä, koska on vihdoinkin oikeassa paikassa. Kun oli juteltu ja muisteltu ja halattu, kysyin vieläkö kipeää olkapäätä särkee. – Ei se ennää niin kivistä, ko sie sitä silittelit, sanoo Äiti ja nauraa. On hyvä lähteä, kun Äiti jää toisten joukkoon ja kaikki hopeahiuksiset vilkuttavat hyvästiksi. Pian taas tapaamme, jos Luoja suo.
Näinä aikoina sopii ottaa kantaa ja olla mieltä monesta. Jos USA:n pankkikriisi ei hetkauta, koulusurmien kaikki käänteet on jo kaluttu ja Tanja Saarelan uusimmat lausahdukset eivät voisi vähempää kiinnostaa, onhan tässä vielä homoparien siunaamisesta syytetty pappi Liisa Tuovinen ja päätoimittaja Johanna Korhosen potkut Alma Median toimesta.
Tuomiokapituli ei pappiaan tuominnut, mutta eihän juttu siihen jää, kirkollisissa piireissä löytyy aina joku, joka kokee ylhäältä saatuna tehtävänä jatkaa valitusta moisesta jumalattomuudesta. Lapin Kansaa ei taida moni etelän ihminen lukea, mutta oudoksua sopii etelässäkin, kun media-alan ammattilainen ensin valitaan päätoimittajan tehtävään ja sitten irtisanotaan ennen kuin on ehtinyt edes aloittaa.
Näinkö arka asia julkistettu suhde samaa sukupuolta olevaan henkilöön yhä on? Fundamentalistisen näkemyksen mukaan normista poikkeavaa parisuhdetta ei kirkon piirissä voi siunata – sen vielä joten kuten ymmärtää, raamattua kun voidaan perustellusti tulkita monella tavalla – mutta papin syyttämistä siunaamisesta on vaikea tajuta. Mitä vahinkoa siinä tapahtui ja kenelle?
Lehden päätoimittajan parisuhteen laatu eivätkä puolison luottamustoimet taida olla ihan laillinen potkujen peruste. Onko väitetty väärä lausuma haastattelussa laillinen peruste irtisanoa, jos se koskee asianomaisen puolison poliittisia luottamustoimia, jotka eivät siis ole laillinen este? Ehkä olisi ollut viisaampaa antaa uuden päätoimittajan ja työnantajaosapuolten keskinäisen luottamuksen rakentua rauhassa. Vaan vahinko on jo tapahtunut ja oikeudenkäynti tuskin tuo irtisanotulle työpaikkaa takaisin tai kohentaa Alma Median imagokolhun jälkiä. Päätoimittajan paikka kyllä putsaantui vauhdilla edeltäjästä, mutta uutta ei ole.
Sivullisena voin vain olla sen puolella, jota koen väärin kohdeltavan.
|
|
