Veli soitti illalla, oli taas kerran hälytetty Äidin luokse vanhainkodin hoivaosastolle. Muistamaton Äiti oli levoton, riehaantunut tekemään lähtöä, kerännyt valokuvat hyllystä ja pikkutavarat kassiinsa ja köyttänyt vaatenyssäkän rollaattoriin. – Mie lähen nyt kottii, jos ei tule hakijaa, mie kävelen sitte. Hoitajalta loppuivat keinot. Veli tuli ja rauhoitteli Äitiä puoli tuntia. Sitten sai panna valokuvat ja vaatteet takaisin paikoilleen. Onneksi Veli on siellä lähellä, onneksi hän saa Äidin tyyntymään.
Yhdessä huokaamme: miten kauan ne hoitajat jaksavat tätä? Kauhealta tuntuisi, jos Äiti vielä jouduttaisiin siirtämään lukittujen ovien osastolle, hiljaiseksi lääkittyjen muumioiden joukkoon.
Edellisviikon Voimalassa (TV-1) ja tämän päivän Hesarissa Timo Hännikäinen antoi kasvot seksuaalisessa deprivaatiossa elävälle nuorelle miehelle mainostaen aiheesta kirjoittamaansa pamflettia. Hännikäinen ei tietenkään ole ainoa laatuaan, vaikka moni ei hae julkisuutta tilittämällä puutettaan. Pamfletin herättämä julkisuus onkin jo auttanut Hännikäistä pääsemään piinastaan. Ettei mediakohu pure!
TV-ohjelmassa oli toinenkin tabujään särkijä, nainen, joka tunnusti elävänsä onnellisessa liitossa itseään kymmenen vuotta nuoremman miehen kanssa. Kakkosen Inhimillisessä tekijässä haastateltiin myös jokin aika sitten sympaattista julkkisparia, Aira Samulinia ja Ekku Peltomäkeä, joiden suhde myös tuntuu toimivan 20 vuoden ikäerosta huolimatta. Vanhenevien miesten halu nuorten naisten kumppaniksi sen sijaan ei ole tabu, vaan näyttäytyy mediassa kaikinpuolisen kyvykkyyden manifestina.
Naisen ja miehen eroottinen ja seksuaalinen elämänkaari tiedetään erilaiseksi. Nainen on eroottisesti parhaimmillaan neljänkympin paikkeilla, kun biologinen lisääntymisvaihe alkaa olla ohi. Samoihin aikoihin miehen potenssikäyrä alkaa laskea ja tarvitaan yhä voimakkaampia virikkeitä. Seksuaalinen halu rauhoittuu jonkin verran menopaussin myötä, mutta eroottinen ilo voi säilyä persoonasta riippuen pitkälle vanhuuteen.
Voimalan keskustelussa ei puhuttu itse valitusta selibaatista tai pitkän parisuhteen ajoittaisista ongelmista, vaan siitä, ettei parisuhteita ole. Tabunrikkojan perimmäiset vaikuttimet jäävät arvailtaviksi: julkisuushakuisuus, epätoivoinen yritys saada myötätuntoa, masokismi, kurjuudentunteissa kieriskely? Tai yksinkertaisesti: ihmisen ikävä toisen luo.
*PS. 12.2. Aiheesta on kirjoitettu muun muassa 2.2. Antiaikalaisen ja 11.2. myös Akka krätisee -blogissa
Seison vaatehuoneen ovella ja minuun iskee kauhistus. Yhäkö täällä on näin paljon kaikkea? Enkö jo monesti ole raivannut säkeittäin turhaa pois? Elämä kantaa uutta sitä mukaa, kun entiset hajoavat. Enkö juuri eilen tuonut kaksi uutta tyynyliinaa yhden rikki menneen tilalle? Kuten ihmisen kehon rasvasolut, kaappien tavarasolut ovat ikuiset ja pyrkivät täyttymään yhä uudelleen.
Tunnen ikäisiäni ja vanhempia ihmisiä, joiden arkistot pullistelevat sääpäiväkirjoja, uutistallenteita, asiantuntija-artikkeleita, ohjelmalehtisiä – henkilökohtaisista ansioluetteloista, kunniakirjoista, mitaleista, viireistä ja sukuluetteloista puhumattakaan. Laatikot tursuvat valokuvia, diakuvia, videokasetteja, päiväkirjoja, kirjeitä ja kortteja, toisten tekstejä ja omia, muistiinkirjattuja unia, bongattuja lintuja, kasviluetteloja, leikekirjoja, matkaesitteitä. Hyllyt notkuvat kirjoista ja joka neliösentti, joka kirjoilta jää, on valokuvakehysten ja muistoesineiden peittämä. Kaapit kätkevät oviensa taakse tummia ja kirkkaita, kesäisiä ja talvisia vaatekertoja, kenkiä, takkeja, käsineitä, sukkia, hattuja, huiveja, kerrastoja, matkalaukkuja, kasseja, reppuja, käsilaukkuja. Huoneisto, jossa pitäisi asua ja hengittää, on elämän kerrostumien vallassa, kun mitään ei voi heittää pois.
Mitä oikeastaan on elämän dokumentointi? Korvausta elämättömästä takertumalla siihen mitä oli? Oman riittämättömyydentunteen naamiointia? Haluttomuutta ja kyvyttömyyttä irrottaa ote menneestä tulevaisuuden hyväksi ja tämän hetken? Siksikö, että näyttäisi olleen elämää, vaikutusvaltaa ja sosiaalista verkostoa?
Kun elämä pakenee huoneistosta ihminen kerrallaan, viimeinen asukas kulkee tavaramuseossa pieniä keskilattiapolkuja pölyhuiska kädessä, kunnes huiskiminen lakkaa ja pöly saa peittää kaiken.
Kävin konsertissa Toisen kanssa. Barokkimusiikki on niin zen, siinä ei briljeerata volyymin vaihteluilla vaan rytmin ja sävelkuvioiden. Cembalo soi vienosti helähdellen, puuhuilu livertää kuin hilpeä lintu ja basso continuo säestää syvin huokauksin ja pehmeästi laulahdellen. Niin kaunista, niin kohottavaa.
Ennakkoon arvelin, että perjantai on huono konsertti-ilta. Omakin väsymys painoi, Toisesta puhumattakaan, jolla oli työviikko takana. Ikäisemme ovat virkeimmillään päiväsaikaan, niin se vain on. Saliin olisi mahtunut enemmänkin, mutta ne, jotka olivat väsymyksensä voittaneet, palasivat kotiin virkistävän energiasateen saaneena.
Oli hauska havaita, että meitä kirjaston lukupiiriläisiä oli toisistaan tietämättä tullut paikalle kolme. Moni muukin kuulija edusti kulttuurin suurkuluttajatyyppiä: keski-ikäinen tai vanhempi nainen – jotkut sentään puolisonsa kera. Nuoret puuttuivat yleisöstä. He lienevät menneet huuhtoutumaan perjantaiväsymyksestään toisaalle.
Konsertti on eri asia kuin levyn kuuntelu tai radion musiikkiohjelma. Silloin tällöin kannattaa ravistautua irti kotiympyröistä ja mennä latautumaan.
Lämpövuoto ja auringon säteily valavat jäisiä kynttilöitä räystäille. Talven jäätynyt itku alkaa sulaa. Pisarat kutsuvat uutta kevättä.
”Suomalaiset masentuvat, uupuvat ja palavat loppuun, koska tulevaisuus ei muka ikinä ole ollut yhtä synkkää, työelämä yhtä rankkaa, nuoruus yhtä vaikeaa ja vanhuus yhtä lohdutonta. – – Maailmanloppu on koko ajan tulossa ja ihmiskunta tuhoutumassa. – – Nykylama tuntuu entisajan niukkuuteen tottuneesta ylellisyydeltä. Nykylääketiede pelastaa kärsimykseltä ja kuolemalta ison joukon, jolla ei ennen olisi ollut toivoa. – – Voi vain ihmetellä, mikä niin hirveästi väsyttää ja ahdistaa, kun elämä on helpompaa ja turvallisempaa kuin koskaan.”
– Toimittaja Seija Sartti, HS/Välihuomio
Tiistain Hesarissa Vieraskynän otsikko pani ajatukset liikkeelle: ”Kirkko aiheuttaa itsekin jäsenkatoa”. Professori emerita Päivikki Antola arvioi artikkelissaan, ettei kirkko ole onnistunut sitouttamaan nuoria opettamiinsa arvoihin. Antola kritisoi opetuksen tasoa ja opettajien persoonaa jumalanpalvelusten saarnoista tekemänsä tutkimuksen pohjalta. ”Kuulijan ja puhujan välille syntyy viestintäkuilu, jos saarnaaja aloittaa puhumalla uskonvanhurskaudesta, uudestisyntymisestä tai sovitustyöstä. Hänen ammattikielensä karkottaa kuulijan, joka on tullut kirkkoon laulamaan tuttuja virsiä”.
Netissä muutenkin samoilevat nuoret löytävät helposti sivuston, jossa muutamalla pikku klikkauksella voi erota kirkosta. Ne ovat niitä samoja nuoria, jotka taannoin kävivät riparin ja saivat kosolti uskomisen eväitä, tietoa ja unohtumattomia elämyksiä. Riparikokemus jääkin monelle viimeiseksi kosketukseksi seurakuntaan. Tottahan on, ettei mikään kirkko onnistu pitämään yhteyttä yllä nuoriin, joille ei synny omaa motivaatiota uskonelämään.
Uusin ilmiö on kirkon työntekijöiden esineellistäminen: haetaan komeaa tai viehättävää nuorta pappia omien häiden seremoniamestariksi sillä toivomuksella vielä, ettei puhuttaisi Jumalasta liikaa. Kanttorit ovat jo pitkään tunteneet luissaan asiakaslähtöisyyden: vihkiäisiin ja siunaustilaisuuksiin ehdotetaan mitä merkillisimpiä musiikkikappaleita, joilla ei ole mitään tekemistä kristillisen uskon ja pyhän toimituksen kanssa.
Saarnoista olen tehnyt saman havainnon kuin Antola: osalla puhujista on ongelmia saada viestiään perille tai ylimalkaan löytää tekstistä mitään järjellistä sanottavaa. Puhujan persoonakin saattaa tuntua vieraannuttavalta. Kirkollisen perinteen tuntumassa kasvaneen ja Jumalaan uskovan lienee helpompi ymmärtää avuttomankin puhujan viestiä. Messuun voi suhtautua myös kokonaisuutena. En mene kirkkoon vain saarnaa kuulemaan tai virsiä veisaamaan, vaan osallistuakseni yhteisölliseen uskonkokemukseen.
Kirkoilla on merkitystä pyhyysvaikutelmia antavana tilana. Messulla virsineen, rukouksineen, saarnoineen ja ehtoollisineen on yksilöllistä sekä yhteisöllistä uskoa tukevaa merkitystä. Henki voi koskettaa avoimin mielin osallistuvan kuulijan ymmärrystä ja tunteita.
Kaupunkimme kirjasto järjesti nuorille kirjoituskilpailun. Osanotto oli vilkasta, mutta arvosteluraati järkyttyi teksteistä. Tällaistako on nuorten elämä nykyään: ahdistusta, pelkoja, kiusaamista, huumeita, väkivaltaa? Vai halusivatko nuoret tahallaan provosoida aikuisia, joiden olettivat odottavan siistejä pikku esseitä kasvamisen vaikeudesta?
Nuorten ahdistus koskettaa, koska aikuisetkin ahdistuvat, pelkäävät, kiusaavat toisiaan ja tulevat kiusatuiksi, käyttävät päihteitä ja ovat väkivaltaisia. Se, mitä nuoret kertovat, on läsnä tässä samassa maailmassa. Olemmeko me aikuiset turtuneet tai peräti sulkeneet silmät todellisuudelta? Ehkä me tarvitsemme nuoria paljastamaan oman kyvyttömyytemme nähdä miten on.
Aikuisten ahdistus ja pelot liittyvät ihmissuhteisiin, työelämään, toimeentuloon, terveyteen ja globaaleihin uhkiin – mutta myös omien lasten ja nuorten tulevaisuuteen. Vähitellen karttuva elämänkokemus antaa selviytymiskeinoja. Lapsi ja nuori voi toivottavasti turvautua johonkin lähiaikuiseen. Aikuiset voivat tukea toisiaan.
Aamunkajo punaa huurteiset koivunlatvat. Vastavalossa lumi kimaltaa oksilla ja ilmassa leijuu kirkkaita kiteitä. Iho tuntee kylmän, punertuu mielihyvästä. Askelet soivat kireästi lumijäällä. Talvi laulaa!
Soitan Lapsuusmaalle, hoivakotiin, kuullakseni miten Äiti voi. Ihmeellistä miten läsnäolon ja tunnistamisen kerrosten hiutuessa olemattomiin voivat rutiinit pitää ihmisen elämän käynnissä: herääminen, pukeutuminen, vuoteen sijaaminen, syöminen, riisuutuminen ja nukkuminen. Aamu toisensa jälkeen valostuu ja kohta on ilta taas.
Auringonlasku punertaa hennosti taivaan metsän rajalla. Lumi sammuu jähmeän valkeaksi viitaksi. Valo suodattuu, luo maisemaan sinisen hetken. Ja sitten on ilta.
Oven avaa pitkänhoikka nainen mustassa, kultakirjaillussa kaftaanissa. Otsaripa ja korvakorut ovat tyylin mukaiset, jalassa kultakirjaillut mustat samettitossut. Silmät tuikkivat iloisesti. – Tervetuloa! Tänään juommekin minttuteetä ja kerron sinulle marokonmatkastani. Taustalla soi berberimusiikki, sohvan tuntumaan on katettu aito marokkolainen teekalusto pikkuisine laseineen. Saan kuulla huimantarkkaa ja eloisaa kuvausta parin vuosikymmenen takaisesta matkasta kuin se olisi eilen tapahtunut. Minttutee on kuumaa ja hyvää.
Olen ystävystynyt kotonaan asuvan leskirouvan (80+) kanssa, jonka luo poikkean silloin tällöin sovitusti iltapäiväkahville. Hänellä on liikkumisongelmia. Huoneisto hissittömän talon ylimmässä kerroksessa pitää häntä melko tiiviisti tykönään. Parvekkeella voi ’olla ulkoilevinaan’ vaikka päivittäin, mutta lähtö ulos ja kaupungille pitää harkita tarkkaan. Hän ripustaa roskapussin ja kauppakassin roikkumaan vyöllä kaulaansa alas tullessaan. Niin kädet jäävät vapaaksi tukeutumaan rapun kaiteisiin. Hänellä täytyy olla kotirollaattori ja toinen rapussa alhaalla.
Keskustelemme usein paitsi ajankohtaisista asioista myös kirjoista ja matkoista. Vaihdamme kirjoja ja jaamme, mitä olemme luetusta saaneet. Usein keskustelu sivuaa myös hengellisiä kysymyksiä, vanhenemista, kuolemaakin. Parinkymmenen vuoden ikäero tuntuu häviävän keskustellessamme. Hänellä on aina paljon kerrottavaa, mutta aina hän myös kysyy mitä olen kokenut tapaamistemme välillä. Ensi kerralla hän haluaa kertoa unistaan ja kuulla mitä niistä ajattelen. Unien iltapäivä odottaa.
Voisihan iäkkään leskirouvan elämän pieniä ympyröitä sääliä, mutta minusta tuntuu, että monella nuoremmalla ympyrät ovat henkisesti pienemmät.
|
|
