Helou, helou, Pissismummo täällä taas. Ei olekaan tavattu aikoihin, on tässä ollu kaikenlaisia afäärejä pitkin kesää, ni on kirjoittelu jääny vähä niinku paitsioon. Ei tarvinnu männähelteillä olla paljo mitää mieltäkään mistään, päivät lupperehti niin somasti muuteski etiäppäin. Vaan sitte ylitettiin Pissismummon ärsky (siis tiäksä se kynnys, jok’on just ennen ku ihminen ärsyyntyy) – juuh ja oikein seittemän sentin koroilla ylitettiinkin.
 

Akkainlehti sai köniinsä, kun oli mennyt esittelemään tietyn autovirman pomon ansiokkaita ajatuksia naisista. Mitähullua mennä könittämään lehteä, sehän teki lukijakunnalle palveluksen, kun herätti missikset unestaan kerranki oikeella asialla. Kannattais antaa oikein journalistipalkinto moisesta uroteosta.

Automerkistä Mummo piittaa viis, ihansesama mikä. Ei kai se nyt herraisä ole auton vika, jos ajajalla on joku napoleonkompleksi tai myyntivirman johtohenkilöllä on pissiä päässä. Epäoleellista kerrassaan minkä virmankaan oli pomo, hetihän tuo ymmärsi nostaa kytkintä, kun nimi pamahti lööppiin. Kai sit siellä virmassaki ylitty jonkun ärsky. – Juuei, ei ole senmerkin autoa Pissismummon Poikakaverilla, hähää, mitäs luulitte.

Poikakaverista puheenollen. Aatelkaa nyt, tämä meni kosimaan semmoista naista, joka heti ilmotti, että juuh, kyllä se sopii, vaan paitas sitte silität itte. Naisexperttipomon mielestähän suhde vetelee viimeisiään, jos nainen kieltäytyy silittämästä paitaa. No on vedelly kohta neljäkymmentä vuotta hyvinkin tämä suhde.

Pissismummo senpuoleen piittaa kengänkoroistakaan. Paljoks toi seittemän senttiä nyt on. Mummo näki kerran semmoisen vilmin, missä kaikki naisihmiset käveli aineski kymmensenttisillä, meinaan siihen virmaan ei otettu duuniinkaan, jossei niillä eiffeleillä pystyssä pysyny. Ja nainen sentään oli pomona siellä.   

Hetkonen nyt… juuh, oli vielä muutama pölyinen korkokenkä kaapin perukoilla. Ja joka korosta puuttuu se seittemäs sentti, joka Pissismummosta tekis naisen. Ikävä juttu, vai mitä.    
 

Kesä on kypsyttänyt kaunista satoa. Joskus puutarhan antimia on niin runsaasti, että riittää jaettavaksikin. Poimija on iloinen ja antaja saa hyvän mielen.

Kesä vilkuttaa iloisesti mennessään. Jo ennen kalenterien sivun kääntymistä alkoi aamuissa tuntua kylmänviileä henkäys ja yöt alkoivat pimentyä. Koko kesän hyvin voineet koivut ovat jo saaneet keltaista ja pihlajat pursuavat pirteänpunaisia terttuja. Tuulet yltyvät tuon tuosta ravistelemaan puita ja nostavat vettä laineille, merelle vaahtopäitä. Yhä useammin sataa, viime öinä ihan virtanaan. Sadetakkeja ja saappaita kaivetaan esiin komeroiden perukoilta ja unohdettuja sateenvarjoja alkaa taas löytyä naulakoista. 
 

Olen ollut menossa tai tulossa joka päivä. Elokuu on loppunut ja syyskuu alkanut vauhdikkaasti. Ystävien kanssa on sovittu tapaamisia. Satoa on purkitettu, sieni- ja marjaruokia on melkein päivittäin pöydässä. Tänään on möyritty pihassa: kukkasipulit odottivat istutusta ja muutama pensas oli siirrettävä. Tuntuu oikein hyvältä rauhoittua kotiin viikonvaihteeksi.
 

Nyt on tarjoutunut uusia tehtäviä, jotka nostavat innostuneita fiiliksiä. Vapaaehtoistoiminnan keskuksen Nostalgia-projektissa alkoi uusi torstairyhmä. Olen luvannut olla mukana ja ottaa vastuuta siinä. Pyrkimyksenämme on löytää ryhmässä uusia, vielä käyttämättömiä ilon alueita elämästä, murtaa sisäisen yksinäisyyden kehät, astua ulos ja kohti! Lupasimme myös yhdessä Toisen kanssa tarvittaessa luotsata kouluun ekaluokkalaista, jonka elämänkuviot muuttuivat vanhempien eron myötä. Meillä on siis eräänlainen varamummola sen lisäksi, että Pikkuritarille täällä on Mummeli ja Vaari, jotka ovat vain hänen.    
 

Syksy on minulle aina ollut inspiroitumisen, uusien alkujen aikaa. Nyt ei tarvitse tehdä aamusta iltaan eikä omasta elämästä ole muille tulosvastuussa. On ihanaa voida elää näin vapaasti, kellua vuodenajassa suuria suunnittelematta. Yksikin vapaasti valittu juttu päivälle riittää ja jokainen ohjelmaton päivä on ikioma vapaapäivä. – Tervetuloa syksy! 

Kypsä kaura aaltoilee kullankeltaisena, vehnä tummempana. Aurinko välähtelee esiin tuon tuostakin, sitten taas tuuli huiskii pilviä  väliin. Olen Lapsuusmaalla, kuljen vainioiden halki kiemurtelevaa tietä Toisen kanssa perhosniitylle. Se on usein sydänkesällä  punaisenaan kultasiipiä. Elokuun viimeisinä päivinä, tämän hurmaavan kesän päättyessä, täällä näkee enää muutaman neitoperhon.  Äisen sateen pisarat huikaisevat valonsäteiden osuessa taipuneihin korsiin, poimulehdille, lukinseitteihin ruohossa.
 

Iltapäivällä Veli esittelee meille Vanhaa Paikkaa, joka odottaa remonttia ennen muuttoa. Illalla saunomme Lammen rannassa.  Lauteilla ihmisestä valuu tiukan päivän hiki, kirahtelevat sanat pehmenevät löyly löylyltä. Veli haastelee tuntojaan Toiselle,  Veljenemäntä pakisee kanssani. Muutospelkoa on ja luopumisen kipua. Laskeudun Lammen veteen, kylmää jo, mutta uin silti.  Joutsen soutelee etäämpänä yksinään.
 

Nykyään tapaamiset Lapsuusmaalla ovat pieniä pätkiä, mutta merkitykseltään tiheitä. Olemme olemassa toisillemme, Veli ja minä.  Nyt siellä on myös Kummipojan perheen tuomia uusia raikkaita energiavirtoja. Sukutilan viiri keinahtelee tuulessa. Jos Isä eläisi, hän  ilahtuisi pojanpojanpojan tomerista askelista pihamaalla. Lapsuusmaa elää aikakausien taitetta, muutosvirtaa.
 

Lähtöaamuna käymme uudelleen Äidin luona vanhainkodissa, nyt Velikin on mukana. Lyhyitä nämäkin kohtaamiset ovat, Äiti pieni  niin väsynyt, kääntynyt sisintään kohti jo. Oli kaatunut taas pari viikkoa sitten, vieläkin kuhmu ja side haavan peittona huivin alla.  Taluttelemme hänet pihakeinuun pihlajaterttujen alle. Siinä istumme ja keinuttelemme sen hetken, minkä Äiti jaksaa. Koetan säilöä  Äidin hymyn mieleeni, tiedän: kun olemme menneet, hän ei meitä muista.

Äresundin sillan ylittäjät osallistuvat rakentamiskustannuksiin melkoisella siltamaksulla, noin 38 euroa. Ohitamme Malmön ja käännymme ajamaan E-kuutosta, joka muuttuu Trelleborgin jälkeen ysitieksi. Pitäähän meidän nähdä Ystad, tämän kesäisten Wallander-uusintojen näyttämö. No, Ystad näyttää juuri niin ikävystyttävältä paikalta kuin arvelimmekin, siitä ei jää mieleen kerta kaikkiaan mitään. Rantaa nuolevaa tietä on kuitenkin mukava ajaa, meri näkyy tuon tuostakin ja maisema on vehmas.

Pidämme tähtäimessä vanhaa kunnon Kalmaria, josta oletamme löytyvän yöpymispaikkoja. Kristianstadin liepeillä Hammarissa poiketaan etsimään välipalaa. Voi ei, kelmulla peitettyjä nahkeita sämpylöitä – ihan kuin kotimaisilla huoltoasemilla. Kyllä on Tanskan smörrebrödejä ikävä! Ostan iltalehden ja luen ajellessammeToiselle ääneen keskiaukeamajuttua, jossa kertoillaan laveasti ja hehkutellen miten muuan Jonas kosi prinsessa Madeleinea Caprilla (seitsemän vuoden seurustelun jälkeen!) ja miten rakastuneita he ovatkaan ja millainen timanttisormus ja että häät ovat kruununprinsessa Victorian häiden jälkeen ja lapsia tottakai… (Suomalaisille kuningatar Silvia kertoo sitten Kultarannassa, että prinsessa Madeleine kihlasi Jonaksen…)

Kalmarissa olemme vasta iltamyöhällä, on jo lähes pimeä. Tiemestari ohjailee keskustahotelliin, mutta siellä on enää yhden hengen huoneita, joissa saa tupakoida. Se ei käy. Kello on pian kymmenen eikä yösijasta tietoa. Etsiydymme satamaan, siellä on joku hotelli. Toinen menee kysymään. Istun pimeässä autossa ja muistelen aamun rukouslausetta: ”Siunaa polku, jota tänään kuljemme”. Toinen palaa ja kertoo, että tämäkin hotelli on täynnä, mutta opastavat, että lähistöllä on Frimurare-hotellet, jossa saattaa olla tilaa. Hämmästyn: vapaamuurarihotelli, en ole tiennyt, että sellaisiakin on. Ottavatko vastaan ketä tahansa kulkijoita? – Mennäänpä kysymään, sanoo Toinen.

Ja niin se polku siunataan, että nukumme vapaamuurarien hotellin kauniisti vanhanaikaisessa huoneessa, saamme äärimmäisen ystävällistä palvelua ja yksinkertaisen, maukkaan aamiaisen. Ennen lähtöä istuskelen tuokion ihastuttavassa olohuoneessa, jossa on kolme ikkunaseinää ja puistonäköala. Pikkuruutuikkunoilla on muutama mietiskelylause ja herttaisia asetelmia. Talon tunnelma on miellyttävällä tavalla erityinen. Vapaamuurarit ovat uskonnollinen yhteisö, josta ei yleisesti paljon tiedetä, koska he eivät esiinny kovin avoimesti ulospäin. Yöpyjät täällä ovat sillä tavalla kahden kerroksen väkeä, että hotellin kolmas kerros on ’vain vapaamuurareille’. Portaikossa huomaan raskastekoisen lukitun oven tiettyine tunnusmerkkeineen. Arvaan, että sen takana on vapaamuurareiksi vihkiytyneiden kokoussali, johon muut eivät pääse.

Kalmari totisesti yllättää! Aamulla käyskentelemme tutkimassa ympäristöä. Lähistön kukkulalla on komea torni, siis oikea pyöreä torni, johon on tehty asuntoja. – Onpa hulppeat näköalat tuolla ylhäällä asuvilla, tuumin. Aamuvaloisa kaupunki näyttää kaikin puolin ystävälliseltä ja viihtyisältä toisin kuin iltapimeällä. Hotellin takana puistossa on kiinnostava Kalmarin Unionin muistomerkki, jonka paljastamista ovat kunnioittaneet läsnäolollaan naapurimaiden kuninkaalliset ja silloinen Suomen presidentti Ahtisaari puolisoineen. Kävelykierroksen päätteeksi ajamme katselemaan Kalmarin linnaa, joka on vielä suljettu, mutta muuriportista pääsee ihailemaan linnan kullanhohtoista nimikkoruusua ja hauskaa puu-ukkoa ja -akkaa muurin kupeella. Läheisessä puistossa on soma punainen Slottshotellet, täynnä varmaan sekin, autojen määrästä päätellen.

Poikkeamme Oskarshamniin lounasaikaan. Sieltä on laivayhteys Äölantiin, jota sanotaan ruotsalaisten kesäparatiisiksi. – Voisimmekohan joskus tulla autolla Äölantiin, huokaan Toiselle. – Ehkä, Toinen arvelee. Jostain syystä saaret ovat aina kiehtoneet minua. Korfulla kävin yksin, Teneriffalla ja Gomeralla sekä Kökarilla ja Raippaluodossa ystäväseurassa. Yhdessä Toisen kanssa olen ollut Saarenmaalla, Hiidenmaalla, Kreetalla kahdesti, Venetsiassa, Madeiralla, Bornholmissa, Gotlannissa, Jurmossa, Utössä, Hailuodossa, Paalasmaalla ja Turun saaristossa (Kustavi, Iniö, Houtskär). Helsingin saaristossa perheen tai ystävien kanssa… Saaret, kesä ja meri kuuluvat yhteen. Siksikö olemme valinneet Tanskankin?

Oskarshamn vaikuttaa viehättävältä pikkukaupungilta. Siellä on meneillään tattoo, paraatipukuisia soittajia torvineen vaeltelee kaupungilla. Poikkeamme tauolle torin laidalla olevan kauppakeskuksen yläkerran kahvilaan, jota hoitelee iloinen pieni thairouva. Hän tuo kahvit pöytään, kyselee mistä tulemme ja toivottelee hyvää kotimatkaa. Yläterassilta katselemme, miten pysäköinninvalvoja kirjoittaa torin laidassa kahteen autoon parkkisakkolappua, onneksi ei meille. Alakerran kirjakaupasta Toinen löytää uusia Ruotsin karttoja, minä pari kolme luontoaiheista korttia ja tuliaiskalenterin.

Hankkiudumme E-neloselle, Tukholmaan menevälle moottoritielle, ehtiäksemme hyvissä ajoin satamaan. Siellä jossain ilmaantuu tienvarren sähköiseen tauluun varoitus: ’Risk för kö’ – ja kohta matelemme etananvauhtia ja seisahdellen jonossa, josta ei päätä eikä häntää näy. Ilmeisesti toinen kaista on jonkin matkaa tietyön takia suljettu. Hidas pätkä vie tunnin verran, sitten tie alkaa taas vetää. Toteamme, että varoitustaulu on mainio, ei tarvitse hätäillä, mitä on tapahtunut. Tiemestari saattelee meidät näppärästi oikeaan satamaan miljoonakaupungin liikenteen hullunmyllyn läpi. Yöllä merellä on pilkkopimeää, mutta auringonnousu saaristossa on ylimaallisen kaunis. Saimme ihanan vaiheikkaan matkan, jolta on hyvä palata kotiin.

*kiitos matkaseurasta!

?

Olemme varanneet paluumatkan laivapaikan Viking Amorellaan Tukholmasta torstai-illaksi, joka on siis takarajana. Jätämme Kööpenhaminan kirkot, museot, kuninkaalliset linnat, Tivolin, Christianian ja muut kutkuttavat nähtävyydet suosiolla toiseen kertaan – kaupunkiinhan on helppo päästä lentäen milloin tahansa. Yksi juttu on kuitenkin must; emme voi lähteä Tanskasta tervehtimättä Pientä Merenneitoa. Tässä Tiemestarin parhaimmat ominaisuudet pääsevät loistamaan: se johdattaa ajajan mutkitta ja kyynelittä oikeaan rantaan.

Tanskalaiset rakastavat Den Lille Havfrue-patsastaan, joka on paitsi turismin vetonaula myös vandalismin kohde. Tanskalaiset pitävät kirjaa siitä, mitä pronssinen patsas on saanut kestää: kerran Merenneidon hiukset maalattiin punaisiksi, kahdesti patsaalta on viety pää, molemmat kädetkin on leikattu irti. Kun koko patsas varastettiin syntyi ihan maansuru ja löytymistä juhlittiin. Jalustakivi on siirretty nykyään kauemmas rannasta, mikä on vähentänyt ilkivaltaa. Alkuperäisen patsaan teki v. 1913 kuvanveistäjä Edvard Eriksen, mallinaan primaballerina Ellen Price, joka oli kuuluisin Pieni Merenneito-baletin nimiroolin esittäjistä. Baletti kuten patsaan ideakin perustuu Hans Christian Andersenin rakastettuun satuun, jonka kaikki tuntevat. Paikalla on nytkin bussilasteittain matkailijoita ja kun jokaikinen haluaa tulla kuvatuksi patsaan edustalla, joudun hyppelehtimään rantakivillä odottelemassa hetkeä, jolloin yksikään yli-innokas nuorimies ei kahlaa roikkumaan neidon kaulaan. Alkaa sataa ja väki leväyttää vielä sateenvarjot auki niin, että näköalat supistuvat entisestäänkin. Viereisissä kojuissa kaupitellaan tottakai kaukoidässä taiteiltuja miniatyyripatsaita, kortteja ja muuta väistämätöntä.

Istumme hetken autossa patsasalueelta sivussa odottelemassa sateen rauhoittumista. Rannan tuntumassa on kaunis, lintuperspektiivistä viisisakarainen 1600-luvun linnoitusalue Kastellet, jossa haluamme vielä promeneerata. Olemme jo havainneet, että näillä main sade ei kestä viikkoa niin kuin meillä, vaan kuuro saattaa olla ohi varttitunnissa. Niin nytkin tapahtuu; kun nousemme valleille, paistaa jo aurinko. Meri kimaltaa kauempana, ruoho miljoonin pisaratimantein puistopolun varrella. Tuuli ravistaa lehvästöstä sadekyyneleitä kasvoille, kun pysähdyn halaamaan ikivanhaa tammea. Kukat räiskyttävät punaista ja keltaista ruohonvihreään. Vallitiellä tulee vastaan tiukkailmeinen vartiosotilas paraatiasussa kierroksellaan. Ohitsemme puuskuttaa viidennen kerran harmaatukkainen jäntevä kuntoilija paita märkänä. Vallitiellä kuulemme vihdoin suomeakin kahden vastaantulevan, rattaita työntelevän äidin keskustelusta. Kastelletin raikkaat tuulahdukset ja huikaisevat näkymät jäävät päällimmäiseksi sieluun, kun kohta sukellamme meren ali, nousemme Äresundsbro’lle ja Tanska jää taakse.

*matka jatkuu