Minkä päivä valuttaa, sen yö hyydyttää. Jää – sulavan lumen kirkkaus.
Viivit hankkiutuivat joukolla tutustumaan lähialueen taidemuseon kokoelmiin. Saimme asiantuntevan oppaan, joka perehdytti meitä näkemäämme. Heti kohta ovesta sisään astuessa saimme käteemme YLE:n lanseeraaman Kulttuurikuntokortin. Emme enää ehdi siinä julistettuun kilpailuun mukaan, mutta kortti toivottavasti innostaa meitä tavoitteessamme.
Ketäkö ovat Viivit? Vapaaehtoiskeskuksen Ihanaiset Ikänaiset etsiytyivät toistensa seuraan viime syksynä tavoitteenaan torjua henkistä lamaa ja löytää iloa ja uutta sykettä elämään. Ensin ryhmän jäsenet tutustuivat toisiinsa luovuusharjoitteiden kautta ja siinä kasvoi luottamus, joka on kaiken vuorovaikutuksen ydin. Avoimuus on antoisuuden lähtökohta.
Kulttuurikuntokortin säännöt kertovat, että kulttuurin kuluttaja on yhtä arvokas kuin luoja ja tekijä. Niinhän on, että ellei olisi ihastuvia ja nauttivia lukijoita, katsojia, kuulijoita, kovin olisi turhauttavaa kulttuurin tekeminenkin. Kuntopisteen saa yhtälailla iltasadun lukemisesta lapselle kuin romaanin tai runokirjan; tv-draaman katsomisesta kuin teatterissa käynnistä; konsertista ja oopperasta kuin tv:n tai radion musiikkiohjelman parissa viihtymisestä.
Seuraavan yhteisen kulttuurikuntopisteen Viivit saavat teatterimatkasta, jota jo odotetaan.
Iäkäs leskiystävä asuu yksin kotonaan. Hän tarvitsee liikkumiseen kaksi rollaattoria ja paljon aikaa, sillä talossa ei ole hissiä ja jäykin, lonkkaleikatuin jaloin neljä kerrosta suuntaansa portaita on hikinen urakka. Toinen rollaattori odottaa rappujen alla lukittuna, sillä pääsee roskikselle ja kesän tullen kauppaan – jos on niin hyvä päivä, että jaksaa.
Viimeksi tavatessamme pohdimme miten hän saa apua, jos sairauskohtaus yllättää öiseen aikaan. Vaikka ambulanssin saisi soitettua, rapun alaovi on lukossa. Kierreportaita on hankala paareja kuljettaa päivälläkin. Turvapuhelin on harkinnassa. Muutto palvelutaloon tuntuu vielä vaikeammalta. Yhdessä rakennettu koti parvekenäkymineen on rakas.
Ystävävanhuksen pohdinnat antavat ajateltavaa nuoremmallekin. Muutot ja muutokset on tehtävä ajoissa ja tulevaisuutta ennakoiden.
Pissismummolan keittiössä käy toisinaan semmoinen puhuri, jonka pääasiallinen ja kuuluva viesti on: olen kyllästynyt ruuanlaittoon, ettäs tiedätte. Että joka päivä pitääkin ihmisen syödä. Että vielä terveellisesti, se on: kahdesti lämmintä ruokaa. Arvatkaa kuka sen lämpimän taikoo? Juuei, ei oo kokkia, Mummo on.
Poikakaveri osallistuu kyllä pyydettäessä kuorimalla perunoita tai veistelemällä rehuja salaattiin. Lämpimistäkin sillä syntyy kaikki semmoinen, mitä Mummo ei voi syödä, kuten paistetut perunat (runsaasti sipulia), purkkihernekeitto ja ’sörsseli’ (sikanautaa purkista kattilalliseen keitettyä makaroonia). Karjalanpaistin se hallitsee tietty suvereenisti, ko hää on karjala poikii. Niin ja erittäinkin joulukinkun paiston. Oikein P.Mummoa harmittaa, että joulu on vain kerran vuodessa.
Koska Poikakaveri ei luovu aamukahvistaan, Pissismummo päätti tykönäns, että ensimmäinen lämmin ateria olkoon tästedes keskipäivän puuro. Saman tien Mummo piti Poikakaverille puuronkeittokoulun ja määräsi vaihdeltavaksi hiutaleiden sortimenttia. Juttu toimii: induktioliettä saa noplailla, keittämisvaihe ei kestä kauan ja sitten puurontekeleen voi jättää hautumaan.
Tämä rauhoitti aamupäivät P.mummolassa, kun puhuria ei tarvinnut käynnistää heti herättyä. Myöhäinen lounas tai aikainen päivällinen on edelleen Mummon hoteissa. Jos Mummo kysyy: mitäs syötäis, vastaus on joko – mie’n tiiä – tai – jos vaikka lihapullia. Valitse näistä sitten. Tieteski toi ’mie’n tiiä’ on hyvä takaportti jos gourmeeraus epäonnistuu.
Männäviikolla Mummo joutui kokkauspuhurin kouriin. Yhtenä päivänä hän tarjoili salaatin lisäksi lohimedaljongit, toisena kanarisottoa ja kolmantena makkarapannua. Neljäntenä päivänä Mummo huomasi, että ups, jääkaapissa on kolmea lajia tähteitä. (Kerrottakoon tässä, että P.Mummon ykkösinhokki ovat ’pikku tähteet’.)
Mitäs. Mummo kääri hihat ja muotoili gourmetkoosteen lounaaksi: kolmensortin tähteitä lautaselle sommiteltuna, vihreää salaattia ja kevätsipulia. Poikakaverin naama ihan pikkuisen ehti venähtää, ennen kuin se sai ilmeensä järjestykseen. Ruoka oli ihan hyvää, todettiin, mutta hieman erikoinen oli menu: kalaa, kanaa ja makkaraa salaattipedillä.
Kuluva vuosi on EU:ssa nimetty köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen torjunnan teemavuodeksi. Köyhyyden vastainen teemavuosi ei näy juuri missään.
Seminaareihin kokoontuu pukukansaa keskustelemaan keskenään teorioista, joilla köyhyyyttä voitaisiin vähentää. Kansantalouden tunnuslukujen tarkastelun jälkeen voidaankin todeta, ettei nyt ole varaa tehdä köyhyydelle mitään.
* Marjut Lindberg, Helsingin Sanomat 13.3.2010
Luettuani Finlandialla palkitun *Punaisen erokirjan (2003) tajusin, että n.k. sivistyksessäni on Saision mentävä aukko. Alkoi tuntua nololta, että julkisuudessa esiintyvän henkilön tuntee kulttuurivaikuttajana, näyttelijänä tai julkistamansa seksuaalisen identiteetin edustajana paremmin kuin kirjailijana. Saision kirjallinen tuotanto on mittava ja laadukas: romaaneja on toistakymmentä ja näytelmiä vielä enemmän. Päätin keskittyä tässä romaaneihin.
Kahdesti olen nähnyt ilmestymisvuonna J.H. Erkon palkinnon saaneen *Elämänmenon (1975) pohjalta dramatisoidun tv-sarjan, jossa Ritva Oksanen tekee komean roolityön Eilana ja Seela Sella Lempinä. Draama on unohtumaton, mutta tarina tekee vaikutuksen kirjanakin. Työläiskaupunginosan tiukkojen elinehtojen kovettama perheenäiti purkaa pettymystään lapseen, joka muistuttaa olemassaolollaan hylkäämisestä ja rauenneista toiveista. Jos draaman päähenkilöksi nousi Eila, romaani valottaa vaikuttavasti myös Marja-tytön kasvua nuoreksi naiseksi.
*Sisarukset (1976) on nimensä mukaisesti kahden aikuisen sisaren ja heidän veljensä tarina, joka sijoittuu viime vuosisadalle, sotien aikaan. Kertomus alkaa nuorimman sisaren jouduttua muuttamaan veljensä ja isosiskonsa luo Helsinkiin. Tuli mieleen, että Kertun ja Hiljan luonteenpiirteissä on samaa kuin Elämänmenon Eilalla ja Lempillä. Tässäkin tarinassa on työläisaatteella merkittävä osa. Ehyt tarina, tyyliltään eeppisempi kuin myöhemmät Saisiot.
*Kainin tytär (1984) käsittelee jo avoimesti naisrakkauden teemaa. Tarina kertoo lahjakkaan sellistitytön ja hänen opettajansa suhteesta, joka ei kulje tavanomaisia latuja ja päättyy tuskalliseen eroon.
*Vastavalo (2000) jatkaa Saision muistinsirpaleiden keruuta. Sveitsiläinen orpokoti on erikoinen kesätyöpaikka nuorelle naiselle ja kokemukset kasvattavat. Useampikin lapsuusmuisto on tullut toisissa kirjoissa jo kerrotuksi, mutta ne saavat lisämausteita ja liittymäkohdat elävöityvät.
*Pienin yhteinen jaettava (1998) kuvaa tytön kasvua. Teksti on tehty taitavasti katkelmalliseen muotoon, jossa isän kuoleman nostamat muistonpalat tihentävät isä-tytär-suhteen analyysia.
*Betoniyö (1981) on kuvaus lähiön betonislummissa kasvavien veljesten karun ja tunneköyhän elämän yhdestä vuorokaudesta. Ahdistavalta tuntuneen romaanin pohjalta on sovitettu näytelmäkin. – Betoniyö ei sytyttänyt minua, vierastin näiden nuorten miesten valjua ja päämäärätöntä haahuilua. Taatusti sellaista elämää on, mutta voihan kysyä mitä annettavaa kertomuksella on katsojalle tai lukijalle.
**
Toisen kirjastoreissun Saisio-pinon aloitin *Exitistä (1987), jonka Pirkko Saisio ja Pirjo Honkasalo yhdessä ovat kirjoittaneet matkoistaan Meksikossa, Burmassa, Intiassa ja Nepalissa. Pidän kovasti matkakirjoista ja tässä oli mielenkiintoisia yksityiskohtia kaukomaista. Kirjoittajat ovat viipyneet kohteissaan, maistelleet kaikin aistein, taiteilijan uskalluksella heittäytyneet kokemuksiin ja oivallukset välittyvät lukijalle. Näkökulmat ovat paikallisten ihmisten puolella.
*Kohtuuttomuus (2008) on kirjaksikin kohtuuttoman paksu. Lukeminen tuntui työläältä, Saisiolle ominainen pätkäinen tyyli näin pitkässä romaanissa (lähes 600 sivua) tuntui poukkoilevalta. Ajoittain oli vaikea pysyä henkilössä, jonka elämästä puhuttiin. Mietin, miksi teksti oli etäännytetty jollekin avaruusolennolle kirjoitetuksi ja miksi Saisio valitsi päähenkilöksi miehen, joka ei oikein tunnu mieheltä. Tiivistäminen olisi parantanut luettavuutta.
*Kadonnut aurinko (1979) on teatterimaailmaan sijoittuva tarina, jossa tavallinen lukija pääsee kurkistamaan väliverhon toiselle puolelle, näyttelijöiden keskinäisiin suhteisiin ja maaseutukaupungin kulttuurisiin intrigeihin. Tässä Saision kerronta toimi hyvin ja tapahtumaympäristö on aidon tuntuinen.
***
Kolmannen kirjastokäynnin saaliiksi jäi kaksi paksua opusta, *Voimattomuus (2005) ja Jukka Larssonin nimellä kirjoitettu * Kärsimystrilogia (1993). Näitä lukiessa mietin millä tavalla Larssonin (miehen) nimellä kirjoitettu eroaa Saision (naisen) omalla nimellä kirjoittamasta. Kyllä se eroaa, vaikka opukset ovat rakenteeltaan ja tyyliltään yhteneväiset. Voimattomuuden koko henkilökaarti on niin etäännytettyä ja suhteet niin ohuen tuntuisia, ettei heistä jää jälkimakua.
Trilogian *Kiusaajan (1986) Jukka on vahvasti mies, jolle Marko ja muut kauniit pojat luovat Saision kirjoille ominaisen homoeroottisen suhdeverkoston. Kiusaajan tarina alkaa vankilassa ja sen kova maailma tuntuu uskottavasti kuvatulta. Hämmentävää, miten aidosti Saisio osaa kuvata miehen tuntoja ja seksuaalisuutta. *Viettelijä (1987) on Jeesuksen tarina, jossa Juudaksella on eniten sanottavaa. Romaani on sinänsä hyvin kirjoitettu, mutta jos kriteerinä pitää sitä, että toisinto antaisi uuden tulkinnan aineksia tuttuun tarinaan, henkilökuvaan tai opetuslasten keskinäisiin suhteisiin, ei sisältö vakuuttanut. *Kantaja (1991) käsittelee isän ja pojan tarinaa sekä pojan homoeroottisia suhteita. Tähänkin on Saisio ottanut rinnakkaistarinan, raamatun tuhlaajapoikakertomuksen toisinto lomittuu alkuperäistarinan kanssa.
Kärsimystrilogian jälkisanat-osiossa Saisio perustelee salanimellä kirjoittamista. Ken muistanee 1980-luvun kulttuuridebatin aiheesta Jukka Larsson, tai 1990-luvun Finlandia-palkintoehdokas Ewa Weinin henkilöyden paljastumisen, saa tästä kiinnostavaa tietoa, miten kustantamot ja kriitikot tuohon aikaan toimivat. Saisio epäilee kriitikoiden suhtautuvan miesten esikoiskirjoihin positiivisemmin kuin naisten. Lienee selvää, että sekä kustantaja että kriitikko – kuten lukijakin – on ihminen, jolla on yksilöllisiä mieltymyksiä, ennakkoluuloja, jopa laumasieluisuutta.
****
Neljännellä kirjastoreissulla sain Ewa Weinit. Puolimaailman nainen (1990) on nimetty kirjalliseksi omakuvaksi ja Kulkue (1992 ) vaellusfreskoksi. Edellinen tuntui jotenkin hapuilevalta ja keskeneräiseltä. Jälkimmäinen oli Finlandia-palkintoehdokkaanakin, missä yhteydessä oikea kirjoittaja tuli ilmi. En päässyt yhdellä lukemalla vaellusfreskoonkaan sisälle, se jäi loputtoman henkilökavalkadin kiemuraisten kohtaloiden vyyhdeksi, jonka psykoottinen mielenmaisema jättää lukijan ymmälleen.
Pirkko Saisio on lahjakas, kiinnostava, taitava, jopa loistava kirjailija. Oman elämäntarinan aineksien käyttö ja toistuvat teemat ovat ilmeiset. Uskonto, raamatuntekstit ja homoeroottiset suhteet tulevat esiin lähes joka teoksessa. Saision tuotanto olisi varsinainen kultakaivos paitsi kirjallisuuden tutkijoille, myös psykologian ja psykiatrian ammattilaisille, jotka haluavat ymmärtää ihmistä. Minussa tämä lukusessio on synnyttänyt paljon ajatuksia ja ymmärrystä erityisestä elämänkohtalosta. Meissä kaikissa on syvä ihmisyys samaa.
Kirkolle valitaan arkkipiispaa ja kotiseurakunnalleni esipaimenta. Kirkkoherranvaali on kiinnostanut seurakunnan jäseniä laimeahkosti. Vaalimessuissa on toki ollut tavallista enemmän väkeä, tuttua porukkaa hekin. Kirkkokahveilla oli mahdollisuus tutustua ehdokkaisiin, mutta messuvaikutelma tuntui riittävän meille. Johtamiskyky – se tärkein – ei mielipidekyselyillä ja kahvia juomalla taida kumminkaan selvitä.
Messun aikana voi tehdä aika paljon huomioita ehdokkaista. Ensimmäiselle vaalisijalle asetettu maaseutuseurakunnan kirkkoherra oli pieni, tukevahko nainen, jonka esiintyminen oli väritöntä ja totisenpuoleista. Saarna oli oivallisen napakka, mutta sananselitys yllätyksetöntä. Messulaulu meni metsän puolelle, mikä ei nosta osakkeita musikaalisessa osassa seurakuntalaisia.
Naapuriseurakunnan kookas, vaalea naispastori osoittautui tunteikkaaksi ja vahvasti läsnäolevaksi. Saarna rönsyili, venyi ja vanui; mukaan tunki ainesta, jonka liittyminen tekstiin ei ollut perusteltua. Puheääni oli kantava ja kaunissointinen. Puhtaasti lauletut messuosiot ja kirkassointinen Herran siunaus miellyttivät kuulijan sävelkorvaa.
Ainoalla miesehdokkaalla oli harvinaisuusarvonsa tässä joukossa. Raamikas ja parrakas keski-ikäinen mies, laulu sujuvaa ja puheääni oli miellyttävä. Virsivalinnoissa soinnahti körttifiilis. Saarna jäi hajanaiseksi vapaasti puhuttuna. Hyvän ja Pahan taistelua puhuja kyllä elävöitti mainiosti niin, että sai kirkkoon komennetut rippikoululaiset heräämään horroksestaan.
Tuomiokapitulin vaalisija-asettelu on hakijoiden ansioin perusteltu, mutta ei aina tyydytä seurakuntalaisia. Osa haluaa kilvasta pudonneen ehdokkaansa neljännelle vaalisijalle. Valituksi tullakseen ylimääräinen ehdokas tarvitsee kymmenen prosenttia seurakunnan äänivaltaisista jäsenistä puolelleen ja vielä äänestämään. Vaikeasti ylitettävä kynnys vaatii poikkeuksellista karismaa.
On sanottava, että toinen yrityksemme tutustua Kansallisteatterin ohjelmistoon jätti yhtä tylyt tunnelmat kuin syksylläkin oli. Pienellä näyttämöllä esitettävä Nuorempi veli perustuu Veijo Meren tekstiin, ohjaus oli Arto af Hällströmin ja talon oivalliset näyttelijät tekivät varmaan parhaansa. Katsomo oli täynnä, mutta mikä on, kun yleisö ei syty.
Emme olleet mitenkään kriittisellä tai ennakkoluuloisella mielellä. Arvosteluja tai kommenttejakaan emme olleet nähneet. Tarkoitus oli yksinkertaisesti viettää viihtyisä iltapäivä teatteritaiteen merkeissä. Olkia pursuava lavastus aiheutti heti fiiliksen: voi ei. Näytelmän juonikuvio oli sinänsä minulle maalla kasvaneena etäisesti tuttu, Toinen meistä taisi pitkästyä pahemmin perinnönjakokuvioihin, pesäpallo-otteluun ja lauantaitansseihin.
Ehkä ohjaajan tarkoitus oli tehdä muinaisesta maalaiselämästä jonkin sortin pastissi, mene tiedä. Ehkä paikkakuntiensa kulttuurisihteerien toimesta bussilla paikalle roudatut ikäihmiset saivat matkaltaan muutakin antoisaa kuin väliaikakahvit. Meren teksti on hyvää epiikkaa, ehkä se kuitenkin elää näytelmäsovitusta paremmin sellaisenaan.
Ehkä olen väärää sukupolvea, maalaisromantiikasta jo vieraantunut. Ehkä valitsimme toistamiseen väärän näytelmän. Ehkä Kansallisessa silti tehdään hyvää teatteria. Täytyy toivoa.
Viikonloppuna päästiin Pikkuritarin kanssa touhuilemaan taas. Poju on yleensä hyväntuulinen, hymyilee niin, että silmät tuikkivat kuin pikkuiset tähdet. Se mihin Pikkuritari ei milloinkaan väsy, on tietysti mikä ikinä leikki ja erityisesti piiloset. – Huhuu, missä mummunkulta, missä vaari, missä mummeli…ja sitä riemua kun löytyvät aina jostain.
Pikkuritari osoittaa hämmästyttävää keskittymiskykyä ja määrätietoisuutta leikeissään. Hän valitsee itse luettavat ja katseltavat kirjoistaan. Kurkistuskirjat ovat yleensä bestiksiä, mutta tällä kertaa oli suurimmassa suosiossa Herra Piipoo Tiitiäisen tarinoista.
Energiaa Pikkuritarilla riittää ja riittää ja mummeli ja vaari jaksavat ja jaksavat, kunnes kotiin tultua huomaavatkin olevansa ihan kuittina. Ja ihmettelevät vielä, että miksköhän, kun kumminkin se kaikki oli niiin ihanan hauskaa, niin tajuavat, että just siksi, kun se oli.
Lauantaina käytiin leikkisessioiden jälkeen vielä teatterissa ja sunnuntaina ennen leikkiä kirkossa, niin että ihmekös tuo. Mummot ja vaarit ja isät ja äidit voi kuittaantua, kun niillä on aikuisten juttuja riesanaan, mutta vesselit jaksaa, kun ne vain leikkii, syö ja kakkaa ja nukkuu välillä ja sitten taas leikkii. Eikös olekin ihanaa elämää, parempaa olekaan.