Viikonloppuna päästiin Pikkuritarin kanssa touhuilemaan taas. Poju on yleensä hyväntuulinen, hymyilee niin, että silmät tuikkivat kuin pikkuiset tähdet. Se mihin Pikkuritari ei milloinkaan väsy, on tietysti mikä ikinä leikki ja erityisesti piiloset. – Huhuu, missä mummunkulta, missä vaari, missä mummeli…ja sitä riemua kun löytyvät aina jostain.

Pikkuritari osoittaa hämmästyttävää keskittymiskykyä ja määrätietoisuutta leikeissään. Hän valitsee itse luettavat ja katseltavat kirjoistaan. Kurkistuskirjat ovat yleensä bestiksiä, mutta tällä kertaa oli suurimmassa suosiossa Herra Piipoo Tiitiäisen tarinoista.

Energiaa Pikkuritarilla riittää ja riittää ja mummeli ja vaari jaksavat ja jaksavat, kunnes kotiin tultua huomaavatkin olevansa ihan kuittina. Ja ihmettelevät vielä, että miksköhän, kun kumminkin se kaikki oli niiin ihanan hauskaa, niin tajuavat, että just siksi, kun se oli.

Lauantaina käytiin leikkisessioiden jälkeen vielä teatterissa ja sunnuntaina ennen leikkiä kirkossa, niin että ihmekös tuo. Mummot ja vaarit ja isät ja äidit voi kuittaantua, kun niillä on aikuisten juttuja riesanaan, mutta vesselit jaksaa, kun ne vain leikkii, syö ja kakkaa ja nukkuu välillä ja sitten taas leikkii. Eikös olekin ihanaa elämää, parempaa olekaan.