Toiseksi viimeinen työkeikoista oli tänään. Päivällä pyöräilin keskustaan asioille. Illalla istuin läheisensä kuolemaa surevien kanssa. Ei siinä ole tietämisen tai osaamisen paikka, vaikka kokemusta olisikin. Jos jokin auttaa, on myötätunto, hiljainen ymmärrys, ryhmän samaistumispinta, toivon vaaliminen. Joihinkin kysymyksiin on vastauksia, moniin ei. Voi ojentaa liinan, olla siinä sydän auki hiljaa, itkua säikähtämättä, antaa ilmaisutilaa.

Monen itse elämästään lähteneen kohtalo näyttää jälkikäteen vääjäämättömältä polulta, jolla on pitkin matkaa mielenterveysongelmia, syvää masennusta, päihteiden käyttöä ja erakoitumista. Mutta myös hiljaisten, kilttien ja menestyvien nuorten aikuisten joukosta putoillaan. Itse valittu kuolema jättää puolison, lapset, vanhemmat, sisarukset ja ystävät syvän epätoivon valtaan. Siinä on edessä pitkä, hitaan toipumisen tie.

Tänään läksin kirkkoon pyörällä. Tuntui mukavan keväiseltä ajella sulaa pyörätietä. Tällä kertaa en ollut ensimmäinen. Väkeä tuli eilistä vähemmän ja tunnelma oli erilainen. Pertti-pappi toimi rauhallisesti ja vakaasti. Kanttori soitti hiljaista urkumeditaatiota.

Nyt veisattiin kolme kärsimysvirttä alusta loppuun tekstien ja rukousten välillä. Yksi virsistä oli monelle outo, tuntui kuin olisin laulanut kahdestaan kanttorin kanssa. Klemetin kauniin virren 76 sanat muuttuivat 1986 virsikirjauudistuksessa. Laulaessa muistelin entisiä sanoja: ”Sun puolees Vapahtaja, luon silmäni mä nyt, kun vuoksi syntieni sä olet kärsinyt…”

Pappi luki psalmin 69 jakeita, jotka päivän evankeliumitekstiin liittyen puhuvat syyttömästi syytetyn tunnoista. – Jeesus on juutalaisten suuren neuvoston edessä syytettynä, ilman asianajaa, puolustautumatta, sanoi pastori. Jumaluusoppineita kiinnosti kysymys, onko Jeesus mielestään Jumalan Poika. Vastaus kuului: Itsepä te niin sanotte.

Syyttömästi syytetty. Tarkoituksenmukaisuussyistä tuomittu. Pilkattu. Kidutettu. Jumalan tahdon mukaan. Käsittämätön sovitussuunnitelma ja käsittämätön, kapinoimaton suostuminen. Maailman ensimmäinen kristitty marttyyri, Jumala Pojassaan.

Illalla Toinen lähti ranskan ryhmätunnilleen. Halusin hiljentyä. Kotoa kirkolle on rauhallisesti kävellen reilun puolen tunnin matka. Eipä ole arkiviikon iltoina kirkossa tungosta, muutama kymmenen ihmistä oli tänään tuntenut saman halun ja tullut koolle.

Markus-pappi toivotti hyvää iltaa ja tuttu kanttori moikkasi urkujen luota. Syvennyin virsikirjaan tilaisuuden alkua odotellessa. Valittu virsi 56 oli pitkä, säkeistöjä veisattiin kaksi kerrallaan. Kanttori kantiloi psalmia 102, joka on kaunista ja samalla hätkähdyttävän vahvaa kärsivän rukousta. ”- – sisimpäni on kuin kulottunut ruoho – – olen yksin kuin katolla kyyhöttävä lintu – -”

Tekstinä oli kertomus rukoilevasta Jeesuksesta Getsemanessa ja Pietarista, joka kolmeen kertaan kielsi kuuluvansa ’siihen joukkoon’. Uhon takana onkin pelkuruus. Pastori kiinnitti huomiomme kertomuksen enkeliin, joka tuli vahvistamaan rukoilevaa Jeesusta – se tapahtui sitten kun Jeesus oli ilmaissut taipuvansa Jumalan tahtoon.

Ajattelin palatessa, ettei tässä ajassakaan ole aina helppoa kertoa kuuluvansa ’siihen joukkoon’ silloin, kun ei ole seurakunnan keskellä. Mitä siinä pelkää; leimautumista, kasvojen menettämistä? Että jää yksin maailman hiilivalkeilla?

Nonnih. Se oli täälä taas, toi kellojenvaihtoyö, tai siis vaihtokellojen…eiku…äh…aloitamma alusta. Piti siis illalla siirtää noi kellot kesäaikaan, että tietäs aamulla missä mennään. No se unohtu. Sitte aamulla oli pientä tinkaa siitä, oliko nähty unta että unohtu ja kummiski siirretty vai unohtunu oikeesti ja unta nähty että oliki siirretty. Nimittäin. Poikakaveri oli jääny valveille ja menny siirtelemään P.Mummon nukkuessa osan kelloista kesämpään aikaan. OSAN vain, tää mokoma.

Pissismummolassa on siis IHAN liikaa kelloja. Mitä ihmettä eläkemuorin ja -vaarin huushollissa tekee näin monella aikaraudalla kysykää vaan. On Viisarikelloja ja Numerokelloja, Seinäkelloja ja Herätyskelloja, Rannekelloja ja Kaulakello, Kelloradio ja Radio, jossa on kello. Omituista, eikö. On televisio, uuni, kolme kännykkää ja kolme tietsikkaa, joissa on aika. Onneksi jääkaapissa, mikrouunissa ja pyykkikoneessa ei ole. Siunattu asia.

Pissismummo siirteli omiaan. Kännykkä ilmotti mahtavana, että osaa siirtyä muka itekki. Mutta silti se näytti eilistä aikaa. Poikakaveri kaivelemaan säätöjä, kun Mummolta loppu keinot. Se löysi namikan, jonka mukaan automaattisen siirron aikaero on 0 tuntia. Siihen pantiin ykkönen ja kato, aika pamahti sen tien paikoilleen. Mummolla on aika viisas Poikakaveri ja turhia mahtaileva kännykkä.

Uskokaa tai ei, mutta Pissismummolassa on sekä lehmänkello että lehmäkello. Edellinen on takan reunalla muistona P.Mummon Ikimuorin myötäjäislehmästä, jonka kaulassa se (kello, ei Ikimuori) on kalkattanut joskus nelkytluvulla. Ruokapöydän tuntumassa taas on herätyskello, joka on lehmänmallinen. Siinä on kerrassaan riivattu herätyssoittoääni ja päälle päätteeksi se ammuu kuin lehmä.

Nonnih. Saatiin taas kerran kaikki kellot kesämpään aikaan. Syksymmällä hikoillaan seuraavan kerran näiden kanssa. Hohhoijakkaa.

Lapsuusmaalla pajunkissaoksista tehtiin koristenauhoin virpomavitsoja ja kristillisen perinteen mukaan palmusunnuntaina lapset kävivät virpomassa naapureissa.  Nämä keväiset pajunkissat tuokoot niin lukijoilleni ja blogiystäville kuin itsellenikin virpomalorun sanoin tuoreutta ja terveyttä…

Simpukka Vierailta poluilta muisti huomionosoituksella. Kiitos kauniista sanoistasi! Oikeaan osoitteeseen tuli Sinulle tämä eteen päin jakamasi tunnustus.

Naiset puhuvat liikaa, kälättävät keskenään ja juoruilevat toisten (naisten) asioita, erityisesti miesten mielestä. Naisten mielestä miehet keskenään hirnuvat ja vitsailevat tyhjänpäiväisiä, humalapäissään heittäytyvät hellämielisiksi, mutta muuten urahtelevat ja kyrmyilevät naisilleen.

Pääkaupungin keskustan lounaspaikassa istuu kaksi ystävätärtä puhellen hiljakseen vegesalaattia odotellessaan. Viereiseen pöytään pelmahtaa kolme nuorimiestä lounastauolleen. Pastaa mätetään sisuksiin, hillitön naurunremakka leikkaa puheensorinaa tuon tuosta, tunkeutuu lähellä istuvien kommunikaatiosäikeisiin lupaa kysymättä.

Kirkkaana kevättalven päivänä istumme leidiporukalla Design-museon kahvilassa. Siellä on useampia naisseurueita ja ystävättären kera istuvia, ei ainuttakaan miestä. Hymyjä, hiljaista, kiireetöntä puhetta, kuppien kilinää, teetä, kahvia, salaattia, kasvispiirakkaa. Ei kilpailua suunvuorosta tai siitä kuka kertoo hauskimman jutun.

Naiset keskustelevat, puhelevat tunteistaan, kertovat tarinoitaan ja kuuntelevat, osallistuvat kuulemaansa. Yhdessä nähty on avannut elämän muistikerroksia. Sitä jaetaan, mikä mieleen nousee, mikä tuntuu tärkeältä sanoa, minkä kussakin seurassa haluaa jakaa. Näin kutoutuvat hitaat, hienosyiset luottamuksen verkostot.

Mistä miehet puhuvat keskenään, en tiedä. Oletan, että hekin keskustelevat, kertovat tarinoitaan ja kuuntelevat toisiaan. Nuoret parit puhuvat ja koskettelevat, mutta ihmettelen vain miten harvoin näkee keskusteluun syventyneitä keski-ikäisiä ja vanhempia pariskuntia. Onkohan kaikki jo sanottu.

Nyt on alkanut olla muutamia kevätvaloisia yksinolon hetkiä kotona. Ja miten niitä olenkaan tietämättäni kaivannut! Pian täyttyy vuosi Toisen eläkkeellä oloa, tätä rinnakkaisläheisyyttä, yhteistä arkea, jota rohkenen kutsua onneksi. Nyt Toinen alkaa liikahdella.

Toinen halusi köllötysrauhaa ja sen on saanut minun puolestani. Ei hän ole mitään tekemätön sohvaperuna ollut, mutta selvästi hän on tarvinnut kotona oleilua minua enemmän. Minä jo poikkeilen mikä missäkin. Teen vapaaehtoisia, tapaan ystäviä, osallistun.

Kirjoitusrauhaa ja lukurauhaa on toki rinnakkainelossakin. Se mitä olen kaivannut, on oman mielentasaisen musiikin kuuntelu, jota toinen ei tule kommentoimaan edes kulmiaan kohottamalla. Joskus, kuten eilen, täällä soi Andrea Bocellin heleä tenori ja Peter Wispelweyn ja Misha Maiskyn sielukkaasti tulkitsema sellomusiikki – joskus toiste on vain meditatiivista rukoushiljaisuutta.