Punalippujen liehunta ja sinisten ja vihreiden ilmapallojen karkailu on ihan somaa katsottavaa, kun ei itse tarvitse tarpoa räntäsateessa minkään aatteen värisissä kulkueissa. Muinoin P.Mummolla ja Poikakaverillaan oli toukokuun ekana virallinen lakintuuletuspäivä. Nykyään siitäkin on hohto jo mennyt. Ei sitä jaksa. Sateeseen. Ja auringossahan lakki päivettyy. Hohhoijaa. Hauskaa vappua sullekin.
Eilisiltana keskustelimme ystävän kanssa ihmeen olemuksesta. Rukoillessaan sairaalle ystävälle tai itselle paranemisen ihmettä, ihmisen usko joutuu tiukoille. Onko Jumalaa, jos on, onko hän kaikkivaltias? Ihmisen ajatuksena on, että ihme olisi näkyvä paraneminen. Kyselimme voisiko ihme olla myös jotain salassa tapahtuvaa, joka ei näy.
Katselin taannoin ylimääräisiä kappaleita passikuvistani vuosilta 2005, -06 ja -10. Niistä näkee konkreettisesti mitä aika tekee. En tarkoita ryppyjen lisääntymistä, mitäpä niistä. Elämässä on tärkeämpiä asioita. Tarkoitan, että näen kuvista eräänlaisen ihmeen.
Silmäklinikan Rouva Dosentti hyvästeli minut kahden vuoden potilas-lääkärisuhteen päättyessä 2007 joulukuussa sanoilla: silmässäsi on tapahtunut spontaani paraneminen epäonnisesta hoitoyrityksestä huolimatta. Tilanne on nyt niin hyvä, että voit jatkossa käydä kotikaupunkisi silmälääkärillä paineen tarkistuksessa kerran vuodessa.
Vanha tuttu silmälääkäri tunnusti sitten paineita tarkistaessaan, ettei hänelle uransa aikana ole silmän takaista oikovirtausongelmaa ole tullut aikaisemmin vastaan. Silmänvalkuaisessa näkyi vielä laajentuneita verisuonia. Tämän kevään tarkastuksen teki uusi lääkäri, joka on tullut eläkkeelle jäävän työtä jakamaan.
Tämä silmälääkäri oli iloinen ja puhelias nainen, joka kertoi olleensa kymmenen vuotta Ruotsissa silmäsairaalassa ja kohdanneensa siellä yhden tällaisen tapauksen. – Kyllä tämä vaiva on harvinainen ja vielä harvinaisempaa on, että paranee itsekseen, hänkin sanoi ja totesi, että tilanne on vakiintunut erittäin hyväksi. Pintasuonetkin ovat rauhoittuneet.
Olen kiitollinen potilas, joka on kokenut vaiheikkaan paranemisprosessin. Tiedän, että monet eivät usko ihmeisiin, mutta minulle tämä on sellainen. Ihmeitä ei ansaita, lahjaa ne ovat.
Äiti ei pysynyt jaloillaan ja toinen käsi oli veltto. Yön aikana Äiti toipui sen verran, että palautettiin hoivaosastolle. Kävely ei tosin oikein onnistu rollan tuella, mutta käsi toimii joten kuten. Veljen kanssa puhuimme, että seuraava liikkumaväline on varmaan pyörätuoli, jos joku vain ehtii auttamaan siihen ja jos Äiti jaksaa istua.
Niin – jos joku ehtii auttamaan. Vanhainkoti hoivaosastoineen siirrettiin vuodenvaihteessa hallinnollisesti kunnalliselta puolelta sairaanhoitopiirille. Nyt työvuorossa on enää vain yksi hoitaja kerrallaan hoivaosaston kymmenelle muistisairaalle vanhukselle. Veli koettaa ajoittaa käyntinsä ruoka-aikaan, sillä Äidin kädet vapisevat kovin. Huoli nousee taas…
Lasimaalaus Laupias Samarialainen kirkon Hiljaisessa huoneessa
Diakonissalaitoksen korttelissa oli jälleen kerran rakennusten muutostyöt meneillään, mutta vanhin, arkkitehtoonisesti sekä historiallisesti arvokkain osa säilyy. Alueen uusinta rakennuskantaa edustavat modernit Lääkäriasema Diacorin, Diakoniaopiston ja Diakonia-ammattikorkeakoulun (DIAK) tilat.
Huutokauppa ei tunnetusti ole rahattoman kuluttajan ostopaikka. Liukaskielinen meklari erottaa kylmäpäisen arvotavaran tuntijan ja kiilusilmäisen tavaranhimoisen tyhjätaskun äkkiä ja yrittää vedättää molempia hurahtamaan käytettyyn kamaan nimeämällä sen antiikiksi tai vintageksi.
Joku näämmä maksaa vanhasta käsilaukusta kolmattatuhatta euroa. Kiva on näytellä vieraille lukotonta vintage-laukkua, on se niin uniikki. Tyylikkäitä uusia nahkalaukkuja on maailma väärällään, mutta nimihän se laukussa maksaa. Kyllä vuitton-huuma äkkiä viisaankin villitsee.
Ja niitähän riittää, joiden tavaroilla pitää olla Nimi, maksaa mitä maksaa. Katselen jo designerin suunnittelemaa muinaislamppua olohuoneessamme sillä silmällä. Koskas se ostettiinkaan, oisko tuo jo vintagee? Entäs tätivainaalta peritty kolhokulho, sen täytyy olla jo antiikkia…
Köyhän ei kannata ostaa halpaa, opastettiin ennen. Nyt pitäisi lisätä: eikä ihan kaikesta kannata maksaa maltaita.
Pissismummolan hedelmällisin filosofeerauspaikka on ilman muuta huushollin pöydän ääressä. Sijainti on strategisesti oivallinen, siitä näkee pihan lintujen ja oravan liikenteen, keittiössä tekeillä olevan ruuan sekä tietyt television ajankohtaislähetykset, jotka asioihin voimallisesti perehtyneen Poikakaverin pitää ehdottomasti bongata. Siihen kuulee, milloin Poikakaveri kaipaa kommenttia. Jos ei halua oman ajatuksensa keskeytyvän, voi olla kuulemattakin.
Aamusella pöydän ääressä on tilaisuus tilittää unimatkailut. Poikakaverista on kehkeytynyt oivallinen unien kuittaaja, sillä yleensä hän ei muista itse näkemiään, kun taas Mummon unissa sattuu ja tapahtuu. Iltapäiväkahvin terästämä ajatusten kulku saattaa vastapäätä istujan myötävaikutuksella alkaa vaikka isovarpaan kynnen oikeaoppisesta leikkaamisesta ja päätyä Himalajan rinteiden jäätikkötilanteeseen täysin loogista ja jäljitettävissä olevaa ketjua pitkin ”siitä tulikin mieleeni..” -systeemillä. (Paljastettakoon, että systeeminen logiikka on Mummon alaa, kun taas Poikakaveri pitää huolen päättelyketjun asiallisesta todenmukaisuudesta.)
Pöydän ääressä voi levitellä päivän lehteä, tsekata missä päin tuhkapilvi purjehtii ja olla taas salaa tyytyväinen, ettei kumminkaan lähdetty könyämään sinne Pariisiin huhtikuussa. Pöydän ääressä voi pähkäillä erikoisvaikeaa sudokua, täyttää älyvapaan ristikon tai istua muuten vain käsi poskella. Noin neljä kertaa päivässä siinä tavataan yhteisen murkinan merkeissä (mikäli molemmat ovat kotona ja mikseivät olisi). Teetä Pissismummolassa nautitaan poikkeuksellisesti television ääressä iltauutisten aikaan.
Pissismummo haluaa täten lähettää kiitoksensa pöydän muinaiskeksijälle näin jälkikäteen. Kyllä teki viiden tähden innovaation. Olisi ansainnut nopelin rauhanpalkinnon ja pari oskaria.
Minua on askarruttanut eräs kysymys pitkään. Nimittäin maamme lukuisten poliittistaustaisten eläkeläisjärjestöjen funktio. Olen pannut merkille, että järjestöissä tarjotaan monenlaista mielenvirkistystä, askarrusta, harrastetta ja viihdykettä niille, jotka jaksavat tulla koolle ja osallistua. Taso voi vaihdella, mutta mukavaa pitää olla.
Satuin juttusille vanhan tuttavan kanssa kirpputorilla. Tiedän hänet aktiiviseksi omassa järjestössään. Kuulumisten keskinäisen jakamisen jälkeen tulin kysyneeksi, millä tavalla heidän järjestönsä muistaa niitä jäseniä, jotka eivät enää jaksa tulla kokouksiin ja harrastuspiireihin. – Enpä tiedä, ei varmaan järjestönä mitenkään, mutta yksityisesti jotkut voivat käydä…
Tunnen useita vanhuksia, jotka valittavat yksinäistyneensä sen jälkeen, kun osallistuminen eläkeläistoimintaan kävi mahdottomaksi. – Ei ne ole kiinnostuneita enää, kun ei jaksa olla mukana, sanoi eräs heistä taannoin hivenen katkerasti. – Jos erikseen kutsuu vaikka synttärikahveille, voi joku tulla. Lupaavat pitää yhteyttä, mutta ei näy ei kuulu sen koommin.
On tärkeää pitää huolta virikkeistä, sosiaalisista kontakteista ja viihtymisestä vanhuuden päivinään. Mietin, miten antoisaa voisi olla, jos virkut aate- ja harrastustoverit kävisivät myös tervehtimässä jaksamattomampia tuttujaan tai soittaisivat joskus. Mitä toivoisi itse vastaavassa tilanteessa? Pieni yhteydenotto voisi olla iso ilo molemmille osapuolille.