…ne samat sapuskat jo kolmatta kertaa uunin kautta pöytään. Siinäpä Mummo ja vastapäätä Poikakaveri pyörittelevät lautasellaan perinne-einettä. Yhdessä ihmetellään, miksei ne enää maistu niin herkullisilta kuin vielä toissapäivänä. Poikakaveri näyttää lievästi epätoivoiselta, kun astiat eivät tyhjene vieläkään eikä ruokaa voi heittää roskiin, kun.. kun ei vain voi. Vai voisitko sinä kolistaa tapaniniltana puolikkaan hyvää kinkkua biojätteeseen? Älä sittes ihmettele.

Joka vuosi sama juttu. Jouluhan ei tule Poikakaverille ilman kinkkua ja hämäläistä perunalaatikkoa. Sienisalaattiakin pitää olla. Pissismummo ei taas voi kuvitella joulupöytää, jossa ei olisi graavikalaa ja juureslaatikoita. Tämän joulun hitti oli punajuurilaatikko, jonka Mummo jatkojalosti viime joulun versiosta syksyn satoa kokeillessaan. Se tuli nyt rosollin tilalle, turhahan on tarjota samoja juureksia kylmänä ja kuumana, vai mitä.

Jälkiruuaksi Pissismummo on kehitellyt aikapäiviä sitten hedelmäsalaatin tuoreista hedelmistä. Sitä mahtuu aina massuun – kermavaahdon kera tai ilman – vaikka muuten olisi jo kyllikseen einehtinyt. – Mitään kiisseleitä jouluna meillä syödä, Mummo topakoitsee. Juhlan kunniaksi Pissismummo sallii itselleen kaksi suklaakonvehtia kunakin joulun päivänä. Loput nautitsee Poikakaveri ilman rajoituksia.

Kahvin kanssa on tarjolla taatelikakkua ja pipareita, muuta ei tarvita, vaikka pullaakin on pakastimeen leivottu. Kun nämä leipomukset pidetään pyhästi vain jouluherkkuina, ne myös tuovat joulufiiliksen ilmaantuessaan kahvikaveriksi.

PS:

**Pissismummon punajuuriherkku**

Keitä edellispäivänä 5-6 kohtuullisen kokoista punajuurta hissukseen, siinä menee noin puolitoista tuntia, jos ei omista painekattilaa. (Älä leikkaa juuriosaa pois ennen keittämistä, muuten juurikkaasta karkaa väri keitinveteen.) Anna jäähtyä. Keitetystä punajuuresta lähtee kuori kevyesti raaputtamalla. Punajuuret raastetaan yleiskoneessa karkeaksi raasteeksi tai pilkotaan veitsellä. Raaste kumotaan öljyllä pyyhittyyn uunivuokaan, johon pitää jättää kuplimisvaraa. Pussillinen Aurajuustomuruja sekoitetaan raasteen joukkoon, desilitran verran kolmen juuston ruokakermaa perään ja emmentalraastetta pinnalle. Uuniin ja 175 asteessa kolme varttia tai tunti. Aurajuusto antaa lempeään juurekseen särmää ja emmental rapean herkkukuoren.

”Miespolvet vaipuvat unholaan…” Ääneni värähti ja samalla hetkellä Toinenkin pyyhkäisi silmiään ihanasti valaistussa kirkossa laulaessamme. Kotiin palatessa puhuimme siitä, mikä kosketti. Ajattelin vanhaa pyhiinvaeltajan virttä, jonka kaiku soi sielusta sieluun. Nyt olemme suvuissamme jo sitä polvea, joka on seuraavaksi unholaan vaipuvien vuorossa eikä se tunnu pahalta.

”Muistojen takana

unohdus

ennen minua

minun jälkeeni

haaveiden ulottumattomissa

huomisten tuolla puolen”

Toivon sielua koskettavia hetkiä jouluunne blogiystävät. Jätämme kuluneen vuoden taakse kaikkineen ja raivaamme sieluumme uudelle tilaa!

*(Runositaatti Marja-Leena Toukosen runokirjasta Vuodet villiintyvät takanani)

–  Ei tunnu yhtään joululta, kun maa on musta ja märkä ja puissa vesipisaroita, ajattelin eilen. Lyhtyihin sytyttelen kynttilöitä ja pihakatajassa ovat valot palaneet adventista alkaen, mutta pimeys tuntuu imevän valoista voiman. Tänään puolen päivän aikaan satoi kymmenen minuuttia lunta. Miten kokonaan se muutti kaiken!

Joulusta puhutaan usein tunneilmaisuin. Joulu näyttäytyy unelmakuvina paksuista lumikerroksista puiden oksilla, tähtitaivaasta, lumiukoista ja lapsille  erityisesti joulupukin väestä pororekineen ja tonttuineen. Jouluisista tuoksuista puhutaan, ehkä ne ovat kotona väsättyjen perinteisten jouluruokien kimara, yhdistettynä kuusen metsäiseen hajahdukseen. Joulun väritkin ovat tontunpunainen, kuusenvihreä ja lumenvalkea. Ja tunnelmakakun kuorruttaa kellojen iloinen kilkatus tai joululaulujen harras hyminä.

Tunnelma on joulussa monelle meistä niin oleellinen, että joulua ei oikeastaan tule, jos oikeaa tunnelmaa ei synny tai se särkyy. Tunnelman luomiseen uhrataan paljon aikaa ja rahaa. Juhlan kristillinen alkuperäismerkitys näyttäytyy taustalla, kulissina, siitäkin haetaan tunnelmaa seimiasetelmin ja kauneimmin joululauluin. ”Miss’ ihmiset tuntevat tuntehin, siell’ läsnä on Jumalakin…”

Tapasin ystäväsiskon kotoisassa kahvilassa. Valitsin herkkuani, poronleikeleivän ja ystävä nautti palan mehevää taatelikakkua kahvikupillisen kera. Saatoimme vaihtaa pienet paketitkin, mutta oleellisinta olivat ystävähalaus ja jaetut mietteet elämästä.

Joulut tulevat ja menevät, luodut tunnelmat haihtuvat, mutta todelliset, ilmaistut tunteet säilyvät pitkään. Panee miettimään millaisia tunteita ja miten ilmaista, ettei riko omaa ja toisen joulurauhaa.

Vierailin Vanhan Rouvan luona pitkästä aikaa. Oi miten kokonaan hän ilahtuikin. Jossain hänelle ominaisen vuolaan sanatulvan keskelle, sivulauseeseen piilotettuna, kuulin tämänkin: ei täällä kukaan ole käynytkään aikoihin…

Kaikesta huolimatta hän näytti pirteältä ja elinvoimaiselta. Koti oli kauniisti koristeltu jouluasuun pieniä yksityiskohtia myöten. (- Siihen meni kyllä aikaa, mutta sitähän on, hän naurahti.) Kahvin kanssa hän tarjosi itse leipomaansa erinomaista hedelmäkakkua.

Keskustelemme aina myös kirjoista, hänkin lukee paljon. Nyt hän halusi lainata minulle Shirley McLainen Hopealanka -kirjan kuullakseen, mitä ajattelen siitä. Viimeksi olin vienyt hänelle kolme uutuuspokkaria, joista Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitelty oli nostanut tunteita. Joskus kun hän valvoo yöllä, hän tekee haikuja. Ne ovat erinomaisia, samoin kuin hänen marina-runonsa, joihin hän purkaa huonon päivän fiilikset.

Kun ei ole lunta eikä liukkaus pelota, Vanha Rouva laskeutuu hissittömän talon kolme kerrosta, kulkee rollan kanssa kauppaan, kirjastoon ja veteraanileskien kerhoon samalla reissulla. Kotona hän kuntojumppaa joka aamu. Hän on jopa imuroinut huoneistossa kevyellä varsi-imurilla, toisessa kädessä kyynärsauva.

Viime keväänä keskustelimme miten saa apua, jos jotain yllättävää sattuu kotona. Aikansa asiaa kypsyteltyään, hän oli nyt hankkinut turvarannekkeen. Ei se vie itsenäisyyttä, jos varmistaa avun saannin. Asenne ratkaisee.   

Lauantaina talo tuoksuu leipomuksilta. Illalla saunotaan ja juodaan glögiä neljän kynttilän valossa. Ihmeellistä: tänäkin vuonna joulu tulee, vaikka en sitä erityisesti ole valmistellut enkä odottanut. Parhaat asiat elämä antaa lahjaksi, kun hiljenen näkemään ja kokemaan.

Pikkuritarin ja Murusen äidillä oli soittokeikka. Mummeli ja Vaari pääsivät viettämään iltapäivän Murun kanssa. Pikkuritari oli päiväkodissa. Muru tokeni päiväuniltaan onneksi sen verran ajoissa, että sai heräillä äidin sylissä. Ihana nähdä, miten kahden pikkuisen äiti on rentoutunut vauvaloman aikana saadessaan olla pienimmän kanssa osan päivää kahden. Kolmivuotias Pikkuritari kun osaa ottaa tilansa moninkertaisena vähän tuulensuunnasta riippuen.

Murusella ei vielä ole kovin paljon tukkaa, mutta posket ovat pyöreät kuin kaksi pikkuista pullaa ja silmät sirrillään hän nauraa, kun on hyvällä tuulella.  

Murun isi oli aamulla keittänyt pilttipurkkeihin sosetta, sitä oli Mummelin helppoa lusikoida Murun pikkuiseen linnunsuuhun. Sitten leikittiin lattiatasossa kaikki mieleen tulevat leikit. Muru oli sitten viime näkemän oppinut ryömimään myös eteen päin. Kaikki lelut maisteltiin kertaalleen, Mummeli tanssitti puput ja nallet ja sai höpötellä ja laulella mielin määrin Muruselle, joka vastaili omalla kielellään. Ja Vaari kanniskeli mielihyvin Murusta välillä, jos lattialla alkoi kyllästyttää. Vaippapöksytkin oli kerran vaihdettava ja kun väsy alkoi harmittaa, Muru peiteltiin unille ja nukahti saman tien.

Vaari pääsi vielä hakemaan Pikkuritarin päiväkodista, mikä olikin asianomaisen mielestä tosi hieno juttu. Ja Mummelilla ja Vaarilla oli supermukava, erilainen iltapäivä – silkkaa onnea.    

Sain kirjeen aluesairaalan jonohoitajalta. Siinä oli ilmoitus kardioversioajankohdasta, valmistautumis- ja jälkitarkkailuohjeistus. Olinkin jo miettinyt ehtiikö se ennen joulua ja mitä se vaikuttaa joulunviettoomme.

Seuraavan päivän posti toi taas kirjeen sairaalasta. Kardiologi siinä murehti, että toimenpide on lykkääntynyt näin pitkälle. Hän kun oli pannut sen ohjelmaan jo kesällä. Pitkittyminen lisää epäonnistumisen riskiä.

Tämän viikon INR-arvoni olikin sitten laskenut liikaa. Sairaalan jonohoitaja, joka vahtii arvoa kuin haukka, soitti, että toimenpide siirtyy eteen päin vähintään kolme viikkoa. Ei voi tehdä toimenpidettä, jos arvo on vaikka kymmenyksenkin alle minimin. Hyvää joulua.

Kismittää. Taas odotellaan. Olin ottanut marevanit tk-lääkärin määrämän annostuksen mukaan. Tänään sitten tinkasin hoitajan kanssa tämän viikon annostuksista, ne oli määrätty samaksi kuin viimeksi. Lopulta hän sanoi, että voin ottaa yhden puolikkaan ylimääräistä hänen luvallaan.  

Eteisvärinä eli flimmeri ei ole sinänsä vaarallinen eikä ihan vaaratonkaan. Jos se jää kaveriksi jo näillä kymmenillä, voi olla tiedossa ongelmia myöhemmin. Rytminsiirtokaan ei ole iso juttu, ellei tule komplikaatioita. Ja komplikaatioiden estämiseksi verta ohennetaan Marevanilla. Kärsivällisyyttä etsin taas. 

Adventin hämärtyessä illaksi heräsin torkuilta, hipsin keittiöön ja napsautin keittimeen virran. Kahvin valmistuessa sytytin kynttelikköön kolme liekkiä ja yhden vielä ikkunan taakse lyhtyyn. Tänään on hyvä päivä, ajattelin, kaikki jotenkin kohdallaan. 

Toinen oli noussut aamulla aiemmin, herättänyt sitten aamuteelle. Lehdet luettuamme pukeuduttiin. Istahdin lukemaan päivän tekstejä. Psalmissa sanottiin: ”Minä kuuntelen mitä Herra Jumala puhuu. Hän lupaa rauhan kansalleen…” ja ”Hän antaa apunsa niille, jotka häntä palvelevat…”

Puolipäivän aikaan keitin spelttimannapuuroa, se on hyvää kanelin ja luumukeiton kanssa. Klementiinistä jäi raikas maku kielelle puuron jälkeen. – Lähdetäänkö nyt, kysyi Toinen. Pian olimme polulla Lähimetsässä ja Toismetsässä autotien takana. Metsässä oli rauhallista, tuoksui hyvältä. Kaduilla oli jäätä, varminta kulkea käsikoukkua.

Lounasta valmistellessa ajatus jatkui: tuntuu siltä, että olemme löytäneet yhteisen, molemmille sopivan päivärytmin, jossa ateria-ajoilla, ulkoilulla, lepohetkillä on säännöllinen aikansa ja niiden väliin solahtavat muut kotipuuhat ja kauppamatkat tiettyinä päivinä. – Elämämme on kyllä aika lailla ennalta arvattavaa, vai mitä, totesin ääneen. Toinen nyökkäsi ja hymyili. Hän näytti tyytyväiseltä.

Tällaista on ikääntyä rauhassa, ajattelin. Arkiset asiat kohdallaan ja sopivasti mausteeksi poikkeuksia suuntaan tai toiseen. Kellekään ei tarvitse esittää tai todistella mitään. Ei itsellekään. Ja jos ikävystymisen fiilis yllättää,  repäistään irti arjesta. 

Illalla ja yöllä pyrytti lunta, tuuli mellasti villinä. Tänään lauha taas valuttaa sulavettä katoilta ja tiet sohjoontuvat. Vaikea oli lenkille lähtö, Toisen käsipuolessakin kulkien tuntuivat vesijäiset polut ja kadut vievän jalat alta. Talvi kokeilee, vaan ei saa otetta etelässä. Millainen joulusta tulee?

Panu Tuomi; Jerusalemin syndrooma; WSOY 2010

Tamperelainen Panu Tuomi, 43, löysi elämäntyökseen runot filosofiaa ja kirjallisuutta ja taidehistoriaa opiskeltuaan. Jerusalemin syndrooma on Tuomen kahdeksas kokoelma. Runot on puristettu tiivismuotoisiin monologeihin ja aihepiiri juutalaisuuteen liittyvä. Runoja syvällisemmin ymmärtääkseen täytyy tuntea keskeiset käsitteet, jotka runoilija myös lyhyesti esittelee teoksen lopussa. Filosofioita hallitsematonkin pääsee kirjailijan rikkaan ajatusmaailman ääreen heittäytymällä kuuntelemaan miten helikon (kreikkalainen viisikielinen jouhisoitin) tekstissä soi ja mihin uskonnolliset kuvat tässä ajassa viittaavat. Runoilijalla on oma ääni ja sanottavaa.

” Lausumattomat / haaveeni kätken / syvälle kiven / nivusiin / ja tietämättäni / rapautan Luojaani / päivä päivältä / enemmän.

Sarastuksesta / hämärään minä / huojun vallin / partaalla, / kahden kukkulan / välille viritän / rukousnauhasta / trapetsin. ”

*

Caj Westerberg; Yönmusta, sileä; Otava 2011

Westerbergin luontominiatyyrit viehättävät minua kovin. Kahdellakin kielellä hän taitaa runon, piirtää yhdellä siveltimenvedolla herkistä herkimmän kuvan, joka värähtää samansieluisen lukijan sydämessä. Ja lukija kiittää.

”Pääskysiä. Kissankelloja. / Männyn juurella / kuuromykkä tynnyri.”

”Kivellä vilkkaina puntarpäiden varjot”

”Herkeämättä / saarni puhuu / ilmavaa, valoisaa lausettaan.”

*

Bo Carpelan; Lehtiä syksyn arkistosta, suom. Caj Westerberg; Otava 2011

Bo Carpelanin viimeiseksi jäänyt ja postuumina julkaistu romaani on niin huikeaa kieltä (kiitos taitavan suomentajankin), niin filosofinen, niin tiheä kuviltaan ja merkityksiltään, että tekee mieli sijoittaa runoteosten joukkoon. Romaanimaisia aineksia on, mutta kuin taustalla, viitteeksi, enimmin pyörteilevää tajunnanvirtaa, muistoja ja hetkestä toiseen läsnäolevaa toisiinsa lomittuen. Lukijana ja Carpelanin runouden ystävänä olen lähes sanaton tästä testamentista, jonka hän on jättänyt. Hiljainen kunnioittava kiitos sanojen mestarille.

”Nyt vanhoilla päivilläni lähestyn suurmetsää, pimeyttä, valossa kylpevää metsäaukeamaa, aukeitten yli puhaltavaa tuulta, syysilmassa kaikuvaa olemassaoloa, arkistoa, joka kätkee dataa ja johon sitä mahtuu, silmänräpäyksiin, ydintapahtumiin, arkipäiväisyyksiä, jotka muodostavat yhtenäisen kuvion siihen, minkä näen ja koen. Tämä kaikki on minun eikä kenenkään muun.

Se mikä vaatii tiivistämistä, voikin olla linnun siipienväli.”

*

Suvi Valli; Ohijuoksija; Otava 2011

Esikoisteos runoilijalta (s. 1977), jolla tuntuu olevan hyvin varma oma ääni. Teoksesta tulee mieleen tulivuoren purkaus. Teksti on runsas, sanoja paljon, aiheet liikkuvat kaukana ja lähellä. Visuaalisesti monimuotoisena teos on omanlaisensa, mutta käy mielessä onko tietoista kikkailua: eri kirjasinkokoja, hajotettuja lauseita, piirroksia, vapaata viivaa. Ja miksi kirjoittaa niin vaikeaa tekstiä, että selitysosa on tarpeen. Mielenkiintoista, mutta ei nautittavaa.

*

Martta Rossi; Upoksissa pilvet; Otava 2011

Esikoisteos tämäkin, runoilijan syntymävuosi (1929) kertoo tekstien olevan kypsynyttä, sillä tavalla herkullista kuin pitkään haudutettu on. Tämän sukupolven runoilijat peilaavat elämää luonnonkuvien kautta, teksti on tutunoloista ja ymmärrettävää. Minkäänlaisia vieraita tehosteita ei haeta eikä tarvita. Vanhahtavia ilmaisuja on siellä täällä, mutta ne jotenkin kuuluvat tähän runoilijapersoonaan. Pidin runoista.

”Kuusi tulee huoneeseeni. / Se huojuu yön kaihtimella / ja saartaa uneni / pihkantuoksullaan. / Olen kuusen morsian. / Aamulla heräämme / auringonhehkuiseen erillisyyteemme.”

*

Miki Liukkonen; Valkoisia runoja; WSOY 2011

Tekijä on voittanut J.H. Erkon runokilpailun 2009 ja Valkoisia runoja on hänen esikoisteoksensa. Uusien runoilijoiden hengentuotteet eivät aina aukene lukijalle, paljon on tyhjältä tuntuvaa kikkailua sanoilla ja runojen rakenteita rikotaan, motiivina ehkä  – siltä tuntuu –  vain vaikutuksen tekeminen. Liukkosellakin on viehtymys kokeilla , hän sekoittaa matemaattisia kaavoja tekstiin, mutta on kuitenkin uutena runoilijana hauska, tomera poikkeus. Harvoin runokirjan ääressä hersyy nauru niin kuin esimerkiksi Surrealistin päiväohjelmaa lukiesssa.

*

Marja Leena Toukonen; Vuodet villiintyvät takanani; Basam Books 2011

Fil.lis. Marja Leena Toukonen tunnetaan tietokirjailijana ja kouluttajana. Nyt häneltä on ilmestynyt ehyt, tiheätunnelmainen kokoelma runoja vanhenemisesta, kuolemasta, unohduksesta ja muistoista. Tykästyin kovasti näihin konstailemattomiin, paljon puhuviin runoihin, jotka eivät kaihda eivätkä kaunistele sanomisiaan. Minulle tästä tuli äidin muistelukirja, mutta myös omiin tunnelmiin osuvia tekstejä löytyi. Kiitos runoilijalle ja kustantamolle!

”Vuodet takanani / ovat alkaneet villiintyä / peittyä muistoihin, jotka kasvattavat uusia oksia / levittävät lehtensä päivien päälle.

_

Ja viiltävät kirkkaat aamut / ovat samentuneet / kuin vesivärityössä, värit levinneet / pehmentyneet.

Eivätkä sydämen tuska ja tahdon vaiva / enää hehku riivatun lailla / takka hiipuu hiljakseen / viimeiset kekäleet huokailevat.

Villiviini / kiertyy öitteni peitoksi / vaimentaa yön äänet / mutta pöllöt istuvat odottaen räystään reunalla.”

*

Niilo Rauhala; Tähtiä taivaan nurmikolla; Kirjapaja 2011

Niilo Rauhala, pohjoisen palkittu runoilijapappi, on ollut minulle sellainen, jonka teksteihin palaan aika ajoin. Tänä vuonna Kirjapaja julkaisi valikoiman uskonnollisia runoja Rauhalan kokoelmista, mukana myös muutamia uusia runoja. Rauhala on tehnyt työtä sairaalapappina, mikä heijastuu hänen runoihinsa hienolla tavalla. Tyyntä, kirkasta runoa.

”Anna minulle tähden rauha / ja oksilla kuultavan yön. / Anna minulle erämaata katselevan virran rauha / ja kosken pyörteessä läikkyvän kiven. / Anna minulle ristiltä laskeutuvan / voittajan rauha / ja ovelleni kolkuttavan käden. / Anna huoneeseeni hänen silmiensä rauha, / sydämeeni sinun rauhasi.” 

*

Maria Syvälä; Älä sylje minua syliisi; Robustos 2005

Syvälä on julkaissut runoja, jotka kuvaavat vaikuttavalla tavalla psykoosiin sairastuneen tunneryöppyjä, suljetun osaston maailmaa, myös oman hoitajan ja potilastovereiden merkitystä toipumisessa. Runojen punainen lanka läpi kaiken on äiti-tytär-suhde, joka pitää äitiä elämässä kiinni ja kutsuu toipumaan. Dokumentinomaisena tilityksenä hieno.

*

Kevään kukat, syksyn kuu, Kootut tankarunot 1960-1982, suom. Tuomas Anhava; Otava 2000 (Seven 2011)

Japanilaisten tankarunojen kääntäminen mille tahansa vieraalle kielelle on vaikeaa, jos haluaa pysyä alkuperäisessä tavurytmissä. Tuomas Anhava on niitä harvoja kääntäjiä, joka on pitänyt rytmistä kiinni, runot ovat saksan-, englannin- ja ranskankielestä suomennettuja. Tankarunojen tunnemaailma on viehättävä yksinkertaisuudessaan, monimerkityksisyydessään ja luonnonläheisessä melankoliassaan. Herkkää, mietiskelevää ajatuspuroa.

*

Rabindranath Tagore; Toiselle rannalle, suom. Hannele Pohjanmies; Kirjapaja 2009

Intialainen Tagore eli 1861-1941. Hän oli monella tavalla omassa yhteiskunnassaan ja laajemmalti vaikuttava persoona, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1913. Hänen tekstinsä ovat seuranneet minua läpi elämäni siitä asti kun murrosikäisenä kirjat löysin. Yhä hänen tekstejään julkaistaan uusina valikoimina. Tässä on tekstien lomassa suomalaista valokuvataidetta. Kirja sopii lahjaksikin.

***