Jos Sinulla on vaikeaa, et ole ainoa, jolla on. Pimeiden kujien laitamia viereksien kulkee moni ahdistuksen piinaava reppu selässään. Kulkee ja toivoo, että jossain edessä päin on valo, että jossain on lepokivi, jossa saa ottaa repun selästään. Adventin Herra, auta jaksamaan sinne asti.

On yksi niistä marraskuun päivistä, jolloin aamuhämärä venyy iltahämäräksi konsaan valostumatta. Tihkuista sadetta, pisaroita ikkunoissa ja lätäköitä kadulla. Vääntäydymme silti ulos, kun sen päivittäisen kuntokierroksen on itselle ja toiselle luvannut. Ei huvita, ei, mutta kun ottaa asiaa lähikauppaan, on tukevampi peruste. Sieltä taas tullaan muovikassillinen jokapäiväistä einestä mukana: hedelmiä, patonki ja piiraita kahdeksi iltapalaksi, valmis lasagne huomisen lounaaksi. Kausituote muistetaan viime hetkellä: tölkillinen glögiä ja rusinat.

Kassalla muuan mummo siinä vieressä lastaa tavaraa kasseihinsa ja äityy päivittelemään: ”Mihin ihmeessä min oon taas kuvitellu tätä kaekkee tarvittavan. aena ostan liikaa, homehtummaan jää puolet ja silti tulleepi ylensyötyä. se on tämä mahoton pimmeys, ku päivä ei valakene olleskaa. se tiettää tämmöstä immeisellä.”

Etsin erästä juttua tiedostoistani ja jäinkin lukemaan blogikirjoitteluni aamuhämärän vuotta 2005. Aloite tuli silloin Kuopukseltani, joka on alan ammattilainen. Aiheeksi luontui itsestään muistiinpanoja viimeiseltä työvuodelta ennen eläkkeelle jäämistä. Muutama erinomainenkin postaus tuli vastaan. Vuonna 2006 kirjoittelu jatkui siirtymävaiheen ja ensimmäisen eläkevuoden tunnelmien kuvauksena. Alkaa kiinnostaa selata niitäkin. Olenko kehittynyt, muuttunut kirjoittajana, ihmisenä kenties, siihen haen vastausta.

Uusia blogituttavuuksia on löytynyt pitkin matkaa ja muutamista on tullut ihan blogiystäviä, joiden sivuilla käyn mieluusti aina kun päivitys näkyy listalla. Jotenkin ystäväblogit näyttävät ketjuuntuvan, käydään samoilla sivuilla, ollaan vuorovaikutuksessa, kommentoidaan toistemme tekstejä. Siitä se verkosto muodostuu. Jos resonanssia ei synny, ei synny ystävyyttäkään.

Vuonna -05 seuraamistani 15 blogista, on moni muuttanut nimeä, vetäytynyt salasanan taakse tai lopettanut kokonaan. Havaintoni mukaan yllätyksettömyys, itsensä toistaminen väsyttää lukijan ajan mittaan. Se panee miettimään omaakin profiilia. Onko kirjoittelulla fokus, ydintavoite – jos on, mikä?

Moni pohtii aika ajoin kirjoittelunsa mielekkyyttä. Pitääkin pohtia ja jättää areena välillä jäähtymään, jos tuntee urautuneensa. Mitä ohuemmin itseään antaa, sitä ohuemmaksi lukijan kosketuspinta jää. Ei kannata raportoida kaikkea, mutta jos haluaa kirjoittaa vain itselleen tai vain muutamalle ystävälle, miksi blogiverkossa.

Ymmärrän kyllä, ettei kaikkia viehätä paneutua miettimään jutunaiheita ja työstämään perusteellisempia tekstejä. Verkkokirjoittelun luonne on toisaalta linnunlennon kaltainen. Minkä haluaa sanoa, on paras sanoa tahkoamatta. Päätin alkuvaiheessa, etten facebookin tapaisiin pulinabokseihin puutu. Monelle naamaystävien moikkailu riittää ja mikäs siinä.    

Pääsin pitkästä aikaa kirkkoon. Oli jo ollut ikävä sitä levollista pyhäistä tunnelmaa, yksinkertaisia, ravitsevia sanoja, urkujen huminaa ja virren hyrinää sekä ehtoollisen osallisuuden rakkaudentäyteistä iloa.

Kirkko oli täynnä. Diplomikanttori soitti urkuja ja toinen johti lapsilaulajia sekä pikku kuoroa. Samuli-pappi soitti pasuunalla alkufanfaarin. Hoosiannaa laulettiin palmunlehvää muistuttavia oksia heilutellen. Vieraana oli lääninrovasti, jonka tehtävä oli asettaa virkaan seurakunnan uusi, neljäs kappalainen, Kristiina.

Myöhemmin kirkkokahveilla Kristiina kertoi olevansa syntyperäisiä ’meikäläisiä’ ja toivoi voivansa olla kotiseurakunnassaan eläkkeelle asti. Hän ilmaisi halunsa olla seurakuntalaisten käytössä ja olevansa valmis keskustelemaan vaikka kaupassa tavatessa. (Siinä kohtaa hymyilin hiukan, kokemusta on siitäkin. Puoliso joutui totuttelemaan odotteluun tai itsenäiseen ostosten keräilyyn.)

Uuden papin vastuualueeksi oli määritelty rippikoulutyö. Kristiina ilmoitti työalansa johtoajatukseksi, että jokainen kaupunkilainen kävisi rippikoulun,  kelpaamiskynnystä ei ole. Huima tavoite, kun tietää, että kaupungissa asuu noin kymmenentuhatta seurakuntaan kuulumatonta nuorta ja vanhempaa. Aikuisrippikouluja on täällä järjestetty jo kauan. Yleensä rippikouluun tulijan motiivi liittyy jotenkin kirkkohäihin tai kummiuteen, mutta myös jokin kriisi saattaa tuoda ihmisen pohtimaan elämänsä arvoja.

Kirkkokahveilla tapaa aina monia entisiä työtovereita ja tuttuja seurakuntalaisia, joiden lämpimiä halauksia ja iloisia tervehdyksiä eläkkeellä oleva arvostaa. Nykyinen kirkkoherra paljastui innokkaaksi kotikokiksi, kun kertoi fasaanipaistin lisukkeeksi kehittelemänsä lanttuhaudukkeen reseptin. Meillä kypsyteltiin karitsan paahtopaistia ja punajuuripaistosta – molempien herkkuja.    

Adventti, uuden kirkkovuoden ja joulupolun alku. Jouluvaloja viritellään koteihin ja kaupunkien kaduille. Jos adventus merkitsee odotusta, mitä odotamme? Ehkä joulua, jotain siihen liittyvää: lomaa koulusta ja työstä, läheisten ja ystävien tapaamista,yhdessä rakennettua juhlaa tunnelmineen.  Sytytän adventin kynttilän myös ja erityisesti heille,  jotka odottavat turhaan, joille ei tule joulua, joita elämä ahdistaa ja kuolema kutsuu. Tulkoon valo!

Leena Lander; Liekin lapset; Siltala 2010

En ole Landeriin ehtinyt tutustua aiemmin, ennakko-odotukset olivat korkealla. Olen ymmärtänyt, että hän kuuluu kirjalliseen eliittiin, ainakin mikäli kirjastokorvausten, teosten ja niiden mainonnan määrä jotain todistaa. Lander on tässä teoksessaan tarttunut romaanin keinoin 1917-1918 sisällissotaan Varsinais-Suomen suunnalla. Teos on yli 400-sivuinen ja loppua kohti tiivistyvä. Alku haahuilee liikaa ja selostaa tarpeettomankin lavealti taustoja.  Varsinainen jännityskirja tämä ei ole, vaikka loppuratkaisua kohti tarina kihelmöittää lukijaa.

*

Anu Holopainen; Ilmeetön mies; Karisto 2010

Nuorten fantasiakirjailija kokeilee siipiään aikuisromaanilla. En ole aiempia nuorille suunnattuja tuotoksia kirjailijalta lukenut enkä tästäkään kyllä ilahtunut. Joo, on intensiivinen kyllä, mutta niin epärealistinen, jopa vastenmielinen tarina, että puistattaa. Jos mies on päähenkilö, hänen osaltaan tarina jää ihan auki. Jos nainen, lopussa kilahtaa. – Ei houkuta tutustua enempää kirjailijan fantasiamaailmaan.

*

Marja-Leena Virtanen; Kirjeitä kiven alle; Tammi 2011

Minulle uusi, sikäli kiinnostava kirjailija, että on eläkkeelle jäänyt sairaanhoitaja, syntynyt 1943 ja julkaissut esikoisteoksensa viime vuonna. Esikoisteos Aida sai kriitikoilta nuivan vastaanoton, mutta lukijoilta kiitosta. Kirjeitä kiven alle on kolmen sukupolven äiti-tytär-kohtaloiden romaani Karjalasta. Sodasta ja evakkoudesta ei tässä tehdä elämää suurempaa kokemusta, pääpaino pysyy äitien ja tyttärien suhteissa. Kirjassa parasta ovat tarkka ajankuvaus, henkilökuvat ja hersyvä murteen käyttö repliikeissä. Virtanen lataa tarinaansa runsaasti vahvoja aineksia ja pitää ne kasassa, vaikka tarina hyppii aikakaudesta toiseen. Kirjailija osaa ottaa lukijan mukaan heti ensi sivuilta. Tarina pitää otteessaan, kirjaa ei voi laskea käsistään ennen kuin kaikki äitien salaisuudet ovat tyttärille selvillä.

– Pidin tästä, oivallinen lukuromaani!

*

Katja Kallio; Tyypit; Otava 2004

Kirjailijan nimeä on nähnyt mediassa, nyt vasta tutustuin tekstiinsä. Tämä kirja ei ole romaani vaan nimensä mukaisesti jutustelee tyypeistä, joita useimmat tytöt jossain vaiheessa elämäänsä kohtaavat: aviomies, miehen exä, idoli, italialainen poikaystävä, naapuri, kampaaja, morsiamen äiti jne. Kallion tyyli on hauska, irrotteleva, mutta ei vedä överiksi, vanhempikin lukija nauraa iloisesti hyvälle tyypittelylle. –  Lyhyitä, mainioita juttuja!

*

Antti Karumo; Männyt; WSOY 2006

Karumo on ollut ehdolla monenkin palkinnon saajaksi. Tämän pienoisromaanin tyyli varmaan luokiteltaisiin muotitermillä maaginen realismi. Minusta teksti on oudosti kieputtava, samaa toistava. Kertooko se kirjailijan juuttumisesta paikoilleen vai tuoko toisto jotain uutta vaatimattomaan juonenkulkuun? Sinänsä teksti on vahvaa ja luo kyllä maagisen ilmapiirin muutamalla henkilöllä, joista lopulta ei tiedä, kuka onkaan päähenkilö.

*

Bo Carpelan; Kulkeva varjo, suom. Kyllikki Villa; Otava 2010 (alkup. 1978)

Bo Carpelanin tyyli on käynyt tutuksi vuosikymmenten myötä. Minulle hän on ennen muuta runoilija. Tässä opuksessa Carpelan vie tarinan epämukavuusalueelleen sijoittamalla pikkukaupunkiin nuoren naisen murhan. Dekkarikokeilu, jos tämä nyt sellainen on, on mielestäni turha polku. En viihtynyt Carpelanin viipyilevään, kiemuroivaan ja maalailevaan tyyliin kuvatun pikkukaupungin sosieteetin parissa eikä itse murhatapauksen selvittelyssä ole minkäänlaista jännitystä.

*

Kirsti Ellilä; Ristiaallokkoa; Karisto 2011

Ellilän kirkkotrilogian aihepiiri on minulle tuttu, oli siis kiintoisaa luettavaa. Kirsti kirjoittaa sujuvaan tyyliinsä ja uskottavasti aiheensa tuntien. Yksinhuoltajapappi on naisten mielenkiinnon kohteena, se on selvä, mutta retriittien maailmankin tuntevana en osaa oikein liittää siihen ympäristöön kerrotunlaisia manööverejä. Sillä tavalla positiivinen kertomus, että perimmäisestä vakaumuksestaan luopumatta pappi voi kasvaa ihmisenä sallivammaksi itselleen ja muille.

*

Nina Banerjee-Louhija; Valon kantaja; WSOY 1999             Merenjakaja; WSOY 2003

Jälleen yksi nimeltä tuttu kirjailija, jonka tuotantoon en ole aikaisemmin tarttunut. Valon kantajan takakansiteksti kertoo kirjan porautuvan syvälle kipeisiin äitien ja tyttärien välisiin suhteisiin, naisten syyllisyydentunteisiin ja syyllistämiseen. En nyt tiedä siitä porautumisesta, mutta tarina kyllä kulkee läpi neljän sukupolven ja siinä liikutaan usean maan ja maanosankin välillä: Intiassa, Euroopassa, Suomessa, Ranskassa Lontoossa ja merellä. Tarina on lastattu intialaisella perinteellä ja hindumystiikalla, mikä osoittautuu sikäli puutteeksi, että henkilöt jäävät jotenkin mustavalkoiseen asetelmaan. Luin kirjan sairaalassa maaten ja jaksoin lukea; lyhyet luvut, ihmisten värikkäät kohtalot ja eksoottiset piirteet eivät vieneet liian syviin aprikointeihin.

Merenjakaja on määritelty kirjailijan muistikirjaksi, triptyykiksi mereltä, maista ja maailmalta. Romaani tämä ei siis ole, pikemminkin matkakertomus ja sellaisena varsin mielenkiintoinen. Muistikirja alkaa Pegasos-veneen haaksirikosta, jossa kirjailija ei ole osallisena vaan hänen miehensä.  Haaksirikko tuntuu elämää suuremmalta katastrofilta ja sen myyttisiin merkityksiin palataan pitkin matkaa. Etelä-Amerikan, Afrikan, Uuden Seelannin ja Australian mantereilla kirjailija seikkailee ensin yksin, sitten miehensä kanssa ja kertoo kiinnostavasti kokemuksiaan. Löyhääkin jutustelua löytyy, kirjailija viittaa aiempiin teoksiinsa tuon tuostakin, kertoo yksityiskohtaisesti hotelleista, joissa yöpyi, aterioista ja viinivalinnoista. Matkakertomuksen lopputulemaksi jää hieno oivallus, joka tulee myös perustelluksi: ”Maailma on kotini, kotini on maailma”.

*

Tuija Wuori-Tabermann; Meitä oli kaksi; Otava 2011

Surukirjoissa usein on jotenkin sama moodi ja tunnelma, joka tarttuu lukijaan, jos tarttumapintaa on. Edesmenneen runoilija Tommy Tabermannin lesken surukirja ei tee poikkeusta. Runoilija oli kuitenkin niin tunnettu ja kuten tavataan sanoa ’rakastettu’, että hänen varhaista, traagista poismenoaan varmasti moni aidosti suree. Kirjoittaja, joka on toimittaja, on osannut välittää herkät luopumisen tunnot tyylitajulla. Myös yliluonnollisiksi kokemansa tapahtumat hän kertoo vilpittömästi niitä paisuttelematta. Runoilijasta välittyy kaipaavan puolison kautta  positiivisen ja elämänhaluisen ihmisen kuva.

*

Anna Gavalda; Karkumatka, suom. Lotta Toivanen; Gummerus 2010

Anna Gavalda on kotimaassaan Ranskassa suosittu kirjailija ja monen suomalaisenkin lukijan suosikki. 1970 syntyneen Gavaldan kepeä tyyli viehättää. Karkumatka on lyhytproosaa (väljästi 120 sivua), oikeastaan yhden sisarusten kesken mielijohteesta tehdyn matkan kuvaus. Siinä ei varsinaisesti tapahdu mitään kovin merkittävää, teksti on niukkailmaisuista vuoropuhelua tai jutustelevaa kerrontaa. Itse asiassa kirja on melko heppoinen hengentuote, mutta hyväntuulista luettavaa.

*

Eva Illoinen; Vihkiristit; Tammi 1986

Kirjailija on ollut vallan tuottoisa 1987 tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Esikoisteos Joutilaat päivät julkaistiin 1965 ja viimeiset Tsaarin poika ja Vihkiristit 198 sekä nuortenkirja Autokaupungin tyttö 1987. Kahdenkymmenen vuoden kirjailijaura tuotti 20 romaania. Illoiselta jäi myös runsaasti julkaisemattomia käsikirjoituksia. Muistan nimeltä romaanit Elena, nainen pimeästä ja Iltapäivällä tuli levottomuus, joista puhuttiin aikanaan paljon, jälkimmäisen taisin lukeakin. Illoinen kirjoitti myös kuunnelmasarjaa, joka sitten katkesi kesken kirjailijan kuolemaan.

Vihkiristien aiheena on evakkotytön kohtalo, johon on punottu vahvaa mystiikkaa. En osaa sanoa mihin ’genreen’ Illoinen kotimaisessa kirjallisuudessa lasketaan kuuluvaksi, ainakin aikuisromaanit ovat viihtyisää luettavaa, sisältävät sopivasti romantiikkaa ja kirjoittamisajalle tyypillistä naisasiaakin.

*

Merete Mazzarella; Uskottomuuden houkutus, suom. Kaarina Ripatti; Kirjayhtymä 1997

Filosofian tohtori, kirjailija ja kriitikko M.M. on tarttunut ikiaikaiseen aiheeseen. Kirja on analyyttisesti ja kantaaottamattomalla tavalla aihetta kirjallisten esimerkkiteosten valossa pohtiva – ei siis mikään romaani eikä esseetyyppinenkään teos, jollaisia Mazzarellalta on totuttu julkaisemaan. Minulla meni kirjan kanssa kuukausimäärin aikaa, kirjallisuusanalyysi kun ei ole varsinaisesti helposti sulavinta luettavaa sairasvuoteella. Pidän M.M:n tyylistä ja aihehan on aina ajankohtainen. Kannattaa lukea, vaikka tietääkseni kirjaa ei saa ainakaan kirjakaupoista enää, ehkä kirjastoista sentään.

*

Ja taas on menty keksaisemaan robotteja vanhuksille. Niillehän riittää mikä vain ajankulu, kunhan sen ei tarvitse olla ihminen. Ettei irvokkaampaa ja vielä viihdytyksen nimissä!

Kas kun ei päiväkoteihin kehitetä robotteja lapsia hoitamaan? Lelukaupoista jo löytyy eläimiä ja nukkeja, jotka ääntelee ja liikkuu, autoja ja vaikka mitä ihme härveleitä, jotka kulkee pattereilla ja kauko-ohjattuna ja valoja vilkutellen. Viihdy, viihdy!

Pissismummon tosivanhuus on lähempänä kuin keksijäpellejen. Tuokaapas robotti Mummoa viihdyttämään, niin saatte nähdä mitä seuraa, kun tämä kimpaantuu oikein kybällä.

Onneksi vanhuudessa on vielä inhimillistäkin elämää: omaisia, jotka pitävät yhteyttä  vanhuksiinsa, vapaaehtoisia ystäviä, jotka antavat aikaansa yksinäistyville ja eri alojen taiteilijoita, jotka käyvät laitosvanhuutta elävien arkea ja juhlaa virkistämässä.

Armon, anteeksiantamuksen ja rakkauden korostus on oikein ja hyvää evankeliumia, ilosanomaa ihmiselle. Ei ole trendikästä puhua tulevasta tuomiosta, joka raamatun sanomassa on yhtä oleellinen. Sana tuomio mielletään usein yhteneväksi rangaistuksen kanssa. Sen perimerkitys on kuitenkin siinä, että oikeus tapahtuu. Lopullinen tilinteko on aikojen lopussa. Joka uskossa turvaa Kristuksen sovitukseen tulee vapautetuksi.

Nyt pitäisi tuntea joku  – epäilemättä Unicefin – laatima hieno julistus, jossa tiedetään ne lapsen oikeudet. Niistähän me aikuiset mielellään puhumme. Miten vain lienee sen vaikuttavuuden kanssa oman maan ja maailman lasten elämässä.

Lapsella on oikeus saada perustarpeet ja hoiva, oppia ja sitä kaikkea. Oikeus on, mutta mahdollisuus? Onko lapsella oikeus leikkiä vapaasti? Aikuisethan leikkikaluja suunnittelee, valmistaa, valitsee ja päiväkodin täti sanoo mitä leikitään?

Onko lapsella oikeus olla omanlaisenaan rakastettu? Huonolla tuulella, kiukutella, rähistä? Olla tykkäämättä siitä, mitä ruokaa lautaselle laitetaan? Haluta karkkia tai mitä tahansa aikuisille sopimattomaan aikaan? Ettei vain ole vuoden tavoite olla kiltti joulupukkia (aikuista) varten?

Onko lapsella oikeus kotiin, kuuntelevaan ja läsnä olevaan vanhempaan? Oikeus valita kaverinsa? Kiinnostua harrastuksesta, josta kotona ei ole kuultukaan? Vaatia, kokeilla, provosoida? Kasvaessaan kyseenalaistaa aikuisten maailma ja vanhempien arvot?

Onko lapsella oikeus olla lapsi?

Huiskismummo ja Pissismummo kävivät nuoruutensa ehdottomina vuosina eräänkin keskustelun metsissä samotessaan tähän tapaan:

Huiskis: En kyllä ymmärrä, miten jotkut ihmiset (varsinkin miehet) eivät osaa kulkea luonnossa ilman välineitä. Aina pitää olla jokin vehje, jonka kanssa askarrella, kuten kiikari, kamera, pyssy tai vaikka kompassi. Ja kumminkin ne sanoo olevansa luonnon ystäviä.
Pissis: En miekään ymmärrä. Aattele miten paljon jää näkemättä, huomaamatta, aistimatta sillä välin, kun tiiraa kiikarilla yhteen pisteeseen, väijyy aseen läpi jotain eläinparkaa tai sihtailee ja säätää objektiivin läpi näkymiä.
H: Mikä niitä oikein vaivaa? Ihan kuin pitäis jotenkin todistella luontoystävyyttä itelle tai muille. Tai kilpailla toisen samanlaisen kanssa kummalla on parempi sihti tai enempi saalista kuvina tai pyydystettynä. Kaikesta tehhään jonkun sortin bongausta.
P: Ja miulla se on sellainen muori, jonka mielestä metässä ei myöskään voi kulkea joutilaana pällistellen, pitää olla marjakippo tai sienikori mukana. ”Pittää olla hyövyks eikä marhata turhan päiten”, sanoo hän!
H: Niin no, marjastus vielä menee, ei tunnu niin välineurheilulta. Mutta ahneus voi siinäkin yllättää. Ei nää muuta ku ne mustikat tai tatit.

Vuodet vierivät. Pissis sai Poikakaveriltaan kiikarit, joilla näkee männynlatvassa lauleskelevan linnun melko tarkkaan. Moni lauleskelija on sen jälkeen saanut nimen lintukirjasta tutkimalla. Suunnistusta harrastanut Poikakaveri  yritti myös opettaa Pissistä lukemaan kompassia, no, siitä mitään tullut. Loppuviimein Poikakaveri hankki kameran, ensin itselleen, mutta kun P.Mummo pyrki määräilemään kuvakulmia ja kohteita, sai hän piankin oman kameran.

Vuodet vierivät. Huiskis lyöttäytyi yhteen Metsämiehen kanssa, joka kihlasi hänet komealla itseammutun ketun puuhkalla. Ajokoiraharrastus liittyy Metsämiehen toimiin oleellisesti. Paljon on Huiskis joutunut hyväksymään ennen ihmettelemäänsä.

Siinä sitä ollaan, luonnonystävät. ”Kerkiikieline suap sanansa pureksii”, sanoisi Pissismummon Ikimuori, jos vielä eläisi.