Vaihtelunhaluinen Pissismummo meditoi usein P-kaupan ja C-kaupan juusto-osastolla. Valiojuustoa kyllikseen saaneena etsiskelee hän toisinaan rakentavia vaihtoehtoja. Viimetteeksi valikoitsi hän ruåtsinmeijerin tekemää juustoa. Siinä oli halutut 17 rasvaprosenttiakin ja kohtuullinen suolaus. Vaan kotona Mummo parahti pakkauksen avattuaan: tämä juusto itkee! Murehtiva juustohan on onneton juusto, eikä se lohdutuksesta huoli. Hankala on sen kyyneleitä kuivata, veistellä viipaleita ja surku syödessä.

Poikakaveri katsoi asiakseen asiallisesti valistaa Mummoa, mikä usein onkin paras lääke liikaan tunteellisuuteen, johon P.Mummo toisinaan lankeaa. Niinpä P.Kaveri kantoi Mummon tarkasteltavaksi asiaa valaisevan artikkelin tiedejulkaisusta. Siinä sanottiin, että itkeminen johtuu juuston kaseiinin hajoamisesta, joka kaseiini on proteiini, joka taas on valkuaisaine. Oleellista itkujuustossa on pitkä kypsytysaika, joka pilkkoo kaseiinin peptideiksi, jotka taas ovat aminohappoyhdisteitä. Kypsytellessä kaseiini menettää vedensidontakykyään ja siitä se poru sitten alkaa.

Mummo vakaantui tiedon saatuaan siinä määrin, että kuivasi juustoparan kyyneleet ja omansa ja veisti aimo viipaleen maisteltavaksi molemmille. Maku osoittautui kypsän täyteläiseksi ja herkän vivahteikkaaksi. Poikakaveri uskaltautui arvelemaan, että juustohan on kuin nainen parhaimmillaan… vaan sepä onkin toinen tarina.

Pissismummo lueskelee kotona marketista poimimansa Kotiliesi-lehden pakinoitsijan näkemyksiä innovatiivisista osaajista. Nykyajan business-kieli hämmentää Mummoakin. Lehtiä kun lukee, niin silmissä ihan vilisee lukematon määrä englanniksi kääntyneitä ammattinimikkeitä, joista alaa tuntematon ei aina niin tiedä mitä nämä innovatiiviosaajat oikeastaan käytännössä tekevät.

Onko vaikka coach jotakin enemmän ja osaako hän paremmin kuin valmentaja, ihmettelee P.Mummo. Tai onko designer jotenkin laadukkaampi työtään tekeväinen kuin suunnittelija tai muotoilija. Selvähän se, että globaalissa toimintaympäristössä pitää osata sujuvasti kehua osaamisensa ainakin toisella kotimaisella eli in inglis (in English), mutta olisiko omilla kulmilla hääräävällä tässä nyt kumminkin vähän pröystäilyn makua.

Mummo eksyy miettimään mitä kaikkea hän itse tykönänsä osaa. Jospa jo onkin niin, että koulutuksen ja ammatillisen askartelun kautta hankitut oppinsa ovat nykyään out of using /all time vacation (käyttämättömiä/lopullisesti lomalla) tai peräti out of order (epäkunnossa). Mitäpä sitten jos ovatkin ammatilliset taidot kesäterässä, innovatiivisuutta tarvitaan nykyään enempi arkisissa ympyröissä.

Vaan mitä ikinä taitoa on mummokansalaiselle kertynyt elämän mittaan, siellähän se on. Semmoinenkin, minkä on siperia opettanut. Mummolle tulee mieleen myös ennen osattu taito, jonka elämä lupaa kysymättä poisti käytöstä ja jotain sellaistakin, mitä hän ei ikinä oppinut. Saldo jää kumminkin plussalle. Mummot ne ovat tavallisen elämän asioissa ihan moniosaajia.   

Kävelen huikean kirkkaana kevättalven päivänä tuttuja reittejä kotikaupungin kirjastosta kävelykeskustaan lumikasoja kierrellen ja askeleitani varoen. Hämmästyn: ihmiset hymyilevät! Haen leipomon myymälästä tuoksuvan rapeakuorisen ruisleivän ja sujautan sen reppuuni. Vastaantuleva nuori mies tervehtii vieraankuuloisella aksentilla: terveterve. Vastaan hymyyn. Ehkä hän on se, joka usein marketin kulmalla seisoo haitarinsa kera ja soittelee surumielisiä sävelmiä. Lienen joskus lantin hattuunsa tipauttanut. Tänään kävelykadulla ei ole soittajaa, on vain orpo kenkäpari, joista omistaja on astunut ulos ja poistunut ilmeisesti sukkajaloin. Ohikulkijat katsovat kenkiä, miettivät mitä miettivät. Tulee naapurin rouva vastaan, hätkähtää kohdalla ja sanoo iloisesti: olemmeko niin muuttuneet, ettemme enää tunne! Ehkä sitäkin – tai olemme vain häikäistyneet taivaan kevätsinestä ja auringosta.

”Tiesin jo heti, että jos sinä minut jättäisit, niin kuin Nokia hylkäsi Symbianin, en voisi unohtaa sinua niin kuin Facebook ei unohda mitään sinne kerran kirjoitettua tekstiä tai tiedostoa ja hakisin sinua vaikka maailman ääristä niin kuin Google…”

*Nörtti-Pertin rakkausrunosta helmikuun Tietoviikko-lehdessä 17.02.2012

”Nykyinen yhteiskunta on entistä enemmän muuttumassa yhteiskunnaksi, jossa mahdollisimman monien palvelujen halutaan olevan saatavilla kaikkina päivinä kellon ympäri. Luullaan, että ympäri vuorokauden toimimisen kulttuuri vähentää kiirettä, koska ihmiset voivat työskennellä ja hoitaa asioita milloin tahansa, mutta en usko niin tapahtuvan.

Elämän rauhaa ja turvallisia rajoja on entistä vähemmän, koska rajat ovat pyyhkiytymässä olemattomiin. Lepo ja työ, pyhä ja arki ovat yhtä ja samaa aikaa. Tällä on vaikutusta sielun hyvinvoinnille, koska on entistä vaikeampaa luoda itselleen tila, jolloin pysähtyy, hiljentyy ja kuuntelee sielunsa tarpeita.”

*Kaija Maria Junkkari kirjassa Sielukas nainen (Kirjapaja 2012)

Paastonajan idea on raivata tilaa mietiskelylle, rauhoittumiselle, kaipauksen hiljaisille signaaleille. Käy ilmeiseksi, mikä elämääni  hallitsee ja mitä siitä puuttuu. Tärkeimmän tunnistaa kaipauksesta.

Mietin koetun kärsimyksen merkitystä  elämässäni. Eikö se polttanutkin jotain karstaa, paljastanut ytimen. Miten helposti hetki hurmaa, sielu tempautuu liehumaan liekinvartena turhissa rovioissa.

Kaupunkimme nuorisotalon pihassa on luvallinen maalausseinä. Siinä näkyy välähdyksiä nuorten väri- ja ajatusmaailmasta. Kadun varren sähkönjakokaappi on myös saanut uuden ilmeen.  Nuorissa on tulevaisuutemme, hyvässä sekä pahassa.

Illalla kävelimme Sanomatalon aulassa zimbabwelaistaiteilijoiden kiviveistoksia ihailemassa ja koskettelemassa. Kiven kauneutta, karheutta ja sileyttä! Olivat vaikuttavia kooltaan ja muodoiltaan. Tuntui kuin Afrikan kuuma tuuli  olisi kulkenut tilassa ja lumi alkanut sulaa talviviimasta tulleiden katsojien hartioilta.

Vähän myöhemmin energisen Olari Eltsin johdolla soi ja leiskui Beethoovenin seitsemäs sinfonia Musiikkitalon salissa. Seitsemättä kuulee usein radiostakin, nyt konserttiyleisö otti villin ihastuneena vastaan tuoreen tulkinnan. Sielunkin kohmeet  sulivat siihen.

Ihminen tarvitsee silmän, korvan ja kaikkien aistien kuumaa tuulta.  

Ihmisten porukat tunkevat juniin suksineen ja valmistautuvat ajamaan henkensä kaupalla pyryssä porojen sekaan. Kuorma-autojen penkkariajelusesonki on huipussaan ja ensi vuoden abipolvi tanssii kohta kotiljongia ja menuetteja lämpimikseen. Leipomot ja kaupat pursuvat laskiaispullia ja varhaismämmituokkoset hiipivät hyllyille vaivaihkaa. Lunta on ja lisää tulee, riesaksi asti.

Helmikuu on cool.

Pikkuritarin päiväkoti oli kutsunut isovanhempia ystävänpäiväjuhliin. Mentiin tietysti, kun kerran päästiin.  Viimeksi Pikkuritari itse oli kipeänä, niin että juhlat jäi meiltäkin väliin.

Pöpperöisen ajosään vuoksi olimme hiukan myöhässä. Ensimmäinen havainto: mikä korviahuumaava äänivalli! Sitten: eteisessä takki- ja kenkäruuhka, sisätiloissa eniten mummoja ja pappoja, seuraavaksi eniten lapsia ja tätejä, jokunen äiti tai isäkin. Pikkuritari mutusti toisten lasten joukossa pöydän ääressä sämpylää ja tarkkaili ovesta tulijoita. – Mummeli! Vaari!

Pikkuritari on 3-5 vuotiaiden ryhmässä kolmena päivänä viikossa. Kun paikat oli katsottu ja isovanhemmat olivat saaneet kahvi- tai teekupillisensa, asetuttiin isoon saliin. Pikkuritari parkkeerasi tiiviisti Mummelin syliin ja ilmoitti, ettei halua mennä esityksiin mukaan. Karhuja ja lumihiutaleita löytyi riittävästi talvisia leikkilauluja elävöittämään ja millä antaumuksella isoimmat pojat esittivätkään rokkikitaristeja!

Kolmas havainto: lapsiryhmät ovat monikulttuurisia helsinkiläislähiön päiväkodissa. Se tuntui mukavalta. Pikkuritarin vieressä istuva pikkuinen tummakiharainen kerubi, jonka isovanhemmat varmaan ovat palmujen maassa tosi kaukana, jos ovatkaan, tuli ihan Mummelin syliin katselemaan Muumikirjaa yhdessä Pikkuritarin kanssa.

Juhlien päätyttyä Isi tuli pikkusiskon kanssa hakemaan pientä juhlijaa ja Vaarilan väki soluttautui ruuhkaliikenteen sekaan kotimatkalle. Autossa oli pitkähkö hiljaisuus. – Huhhuh, sanoi Mummeli viimein, – miten ne tädit jaksaa tuota melskettä joka päivä aamusta iltaan. Ja miten pieniltä kolmivuotiaat tuntuivat viisivuotiaiden rinnalla samassa ryhmässä.