Maailmassa ja ihmisen omassa sydämessä käy koko ajan veto kahtaalle: pahaan ja hyvään. Jokaisella on vastuu pyrkimyksistään Jumalan ja ihmisten edessä. Omat valinnat eivät aina tue hyvää eivätkä mitkään suojelusenkelit voi varjella pahalta joka käänteessä. Paastonaika voisi olla omantunnon tilien tutkailua ja pyrkimystä oikaista kurssi.

”Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman…”     

(virsi 600)

                             ”Kukaan ei myönnä olevansa keskiluokkainen, vaikka ihan tilastollisesta pakosta suurin osa meistä sitä on. Kaikki haluavat olla erikoisia, mutta ovat sitä tismalleen samalla tavalla. Oman keskiluokkaisuutensa voi myöntää korkeintaan asiaan ironisesti etäisyyttä ottaen.

                             Keskiluokkaiset maksavat sen, että talous pyörii. Huomasin viime vuoden verotilastoista, että oma veroprosenttini on korkeampi kuin Aatos Erkolla. Maailman kolmanneksi rikkain mies Warren Buffet kertoi juuri maksaneensa viime vuonna tuloistaan 17,4 prosenttia veroa. Hänen firmansa ylempää keskiluokkaa olevat työntekijät taas maksoivat keskimäärin 36 prosenttia. ”

(Tuomas Enbuske kolumnissaan Ajassa-lehdessä 3 /2011)

AKT- ammattiliitto on kunnostautunut medianäkyvyydessä viime aikoina. Päivä päivältä putkahtelee uusia ihmisiä katkerine kokemuksineen julkisuuteen, rikosilmoituksia satelee ristiin rastiin, kiusatut parkuvat kohtaloaan ja väitetty kiusaaja hämmästelee, ettei tunnista itseään. Tämmöistä siis on miehisen alan ammattiyhdistystoiminta.

Kävin eilen lähikaupassa. Äijäkulttuurinen henkilö tukki ahtaan pikkukaupan käytävän kärryineen, levitteli kourissaan iltapäivälehteä. – Kaamea akka, tokaisi raivatessaan minulle tietä kassalle. En ehtinyt harmistua, kun jo tajusin, että kyse ei ollut minusta; lehden etusivulla komeili Hilkka Ahteen kuva. En jatkanut juttua, arvelin, ettei taida maksaa vaivaa.

Media myllyttää ja yleisö valitsee puolensa, kuka milläkin perusteella. Faktoja harvoin tunnetaan, eivät ne aina edes kiinnosta, kyse tuntuu olevan useinkin mielikuvista, joita julkisuus on luonut. Hilkka Ahde on saanut kestää tämänkin myllytyksen sen lisäksi mitä on kokenut työpaikallaan. Myös puolisonsa menneet synnit on kaivettu esiin jälleen kerran.

Mätäpaise on puhkaistava, että tulehdus pääsee paranemaan.    

Säteilevän kirkkaita aamuja on ollut monta ihmisen iloksi. Yöpakkanen pitää nyt tiet ja metsäpolut jäisinä, joten kovin reipasta vauhtia ei käy ulkoilu. Se harmittaa, vaikka muuten ei.

Linnut ovat alkaneet tiiskahdella, urbaanitintit tityään ja maalaisserkut titityytä. Ilmaa halkomassa näkee lintupareja, toinen toistaan lennättävät. Kevättähän se meinaa.

Asfaltille ovat ilmestyneet jo skeittaripojat ja sulapihoille pikkutyttöparvi hyppynaruineen. Ei aikaakaan, niin moporalli alkaa. Ja sitä sitten on kestettävä seuraavan puoli vuotta.

Muutama viikko sitten Keski- ja Etelä-Eurooppa kärvisteli lumipyryissä, nyt siellä mantelipuut ja mangoldiat puhkeavat kukkiin ja Hollanti pian hehkuu tulppaanimerenä. Linnut lähtevät sieltä kohti pohjoista pesimään, ihmisen tekisi mieli etelään hakemaan kukkien kevättä.

YLE-Teemalla esitettiin viime viikolla jälleen kerran elokuva An American gigolo, pääosassa karismaattinen Richard Gere. Katsoin filmin kolmannen kerran. 1980-luvulla tehty elokuva on paitsi nuoren Geren hurmaavan seksikkyyden huippuaikaa, myös hyvä elokuva, joka nosti pintaan vaietun ilmiön amerikkalaisessa yhteiskunnassa: menestyvien miesten laiminlyödyt vaimot ja varakkaat ikääntyvät naiset, joille ei helposti löydy seksikumppania. Yleensähän tarinat keskittyvät miesten naisseikkailuihin ja rakastajattariin. Monikerroksinen hyväksikäyttöketju paljastuu kaikessa karuudessaan. Elokuvan päähenkilö on seuralaispalvelua tarjoava mies, joka on kehittynyt työssään niin taitavaksi, että saa parhaat ja rahakkaimmat asiakkaat. Gere onnistuu tässä elokuvassa näyttämään riipaisevasti korean ulkokuoren ja opeteltujen hurmurielkeiden alla piilevän aidon rakkauden janon ja satimeen joutuneen yksinäisen miehen ahdistuksen.      

Leffakerhon viime lauantain elokuva, A Single Man (USA 2009), pääosassa karismaattinen Colin Firth ja sivuosassa loistava Julianne Moore, sai Toisen ja minut kotimatkalla pohdiskelemaan rakkauden monia muotoja ja heterorakkauden määrittelemistä ainoaksi oikeaksi. Elokuvan tarina sijoittuu 1960-luvulle, amerikkalaiseen yliopistomaailmaan. Päähenkilö on englantilaissyntyinen professori, joka suistuu suruun menetettyään auto-onnettomuudessa rakastettunsa, jonka kanssa hän oli asunut homoeroottisessa suhteessa 16 vuotta. Professorilla oli myös pitkäaikainen ystävyys naisen kanssa, joka oli pettynyt rakkaudessa ja eronnut miehestään. Nainen yrittää vietellä surevan ystävänsä ja pettyy tässäkin. Naisen avainrepliikki paljastaa 60-luvulla yleisen ajattelun: homorakkaus on vain oikean rakkauden korvike. Professori suunnittelee surussaan itsemurhaa, kun hän kohtaa opiskelijanuorukaisen, joka pohtii omaa erilaisuuttaan ja tunnistaa professorissa lajitoverin. Elokuvan on ohjannut Tom Ford, muotisuunnittelija, esteetikko, jonka ansiosta kuvaus on hyvin kaunis, yksityiskohtia myöten.

Leffakerho on miellyttävä tapa tutustua laatuelokuviin. Kerholaiset ovat ehkä keskimääräistä kypsempää ja suvaitsevampaa yleisöä. Leffakerhon näytännöissä kukaan ei mussuta popcorneja eikä tirsku herkissä kohdissa. Pääosassa on elokuva taidemuotona, joka nostaa katsojan käsittelyyn erilaisia elämään liittyviä eetoksia ja siten avartaa näkemyksiä. Valkokankaan himmeässä kajossa voi pariksi tunniksi täydellisesti unohtaa reaalimaailman ja sukeltaa tarinaan.    

Rukous ja usko on toisen paastonajan sunnuntain teema. Kyllä ne kytkeytyvät toisiinsa: rukous on jo uskoa Häneen, jota kohti rukous nousee. Ei ole merkittävää, onko usko tai rukous minkään mittapuun mukaan sovelias määrältään tai laadultaan. Mitat ovat aina ihmisten mittoja. Hän, jota rukoilet, on mitaton. Hän kuulee rukouksen, näkee ja muistaa sinut.

Miika Nousiainen; Metsäjätti; Otava 2011

Miika Nousiaisen tyyli on ehdottoman nautittavaa, selkeän miehistä, reilulla tavalla tunteellistakin. Pidän hänen hiljaisesta, revittelemättömästä huumoristaan. Romaanin rakenne on selkeä: lapsuuskaverusten silmin nähtyä elämisen virtaa takautumineen, tapahtumaympäristönä tehdaspaikkakunnan kuviot. Nousiainen osoittautuu eettisesti korkeatasoiseksi kirjailijaksi, jolla on näkemystä markkinatalouden kuvioista ihmisten tasoa unohtamatta. – Ilahduin tästä kirjasta. Suosittelen!

*Lorna Byrne; Enkeleitä hiuksissani; suom. Joel Kontro; Otava 2010

Irlantilainen Lorna Byrne ei ole tavanomaisessa mielessä kirjailija, hän on autobiografisen tarinan kertoja. Hänen tarinansa on hyvin erikoinen ja tapa kertoa naiivi, mikä tekee kerrotusta tavallaan myös uskottavamman. Ollaanpa enkelitarinoista mitä mieltä tahansa, tämän kyllä lukee sujuvasti, jos ei juutu keskustelemaan itsensä kanssa uskoako enkeleihin vai ei. Luin tämän erään ihmisen kokemuksena erikoisesta elämästään. Muutama oma kokemus elämän varrelta auttaa suhteuttamaan asioita. – Jos haluat laajentaa elämänkatsomustasi suvaitsevampaan suuntaan, lue tämä kirja.

*Katja Kallio; Karilla; Otava 2008      

Katariinan ja Ollin tarina ottaa kyllä lukijan mukaansa. Katariinalla on kaunis ääni ja voimakas tahto, Olli on komea ja luontuisa. He osuvat yhteen sattumalta, oikeastaan kaikki alkaa väärinkäsityksestä, jossa paljastuu Katariinan persoonalle tyypillistä vahvatahtoisuutta. Tarina paljastaa pala palalta Katariinan menneisyyttä ja siihen liittyneiden henkilöiden suhteita. Nimillä on kirjan tarinassa erityistä merkitystä. Jotenkin viluinen olo tarinan naisista tulee, Katariinan tytärkin on kuin näkymätön lapsi, sivuhenkilö. Olli on tarinan lämpimin ja ’normaalein’ ihminen, joka kykenee sitomaan tunnetasolla lankoja yhteen. Jonkinlainen ratkaisu kirjan lopussa annetaan ja lukijalle jää toivo, että pariskunnan tarina jatkuu valoisammissa merkeissä.

*Joel Haahtela; Traumbach; Otava 2012

Pieni kirja; unenomaista, sametinpehmeää, keinuvan sävykästä kerrontaa. Tapahtumia ei ole paljon ja kaikkiin niihin liittyy tavalla tai toisella kiehtova nainen. Kertomuksen päähenkilö Jochen vaeltelee etsimässä Traumbach –nimistä miestä. Tarinan kuviot liukenevat toisiinsa, hämärtyvät, lopulta kertoja itse on se mies, jota hän etsii. Kirjan maailmassa talot tyhjenevät, asukkaat muuttavat pois ja tilalle tulee aavekansaa. Eilen kohdatut unohtavat sinut, vaikka sinä muistat. Joudut kysymään itseltäsi, kuka olit ja kuka olet. – Kriitikoilta kirja on saanut monenlaisia arvioita, väheksyviäkin; minä rakastan Haahtelan tyyliä ja viihdyin kirjan parissa.

*Damon Galgut; Vieraassa huoneessa; suom.Heikki Salojärvi; Basam Books2010

Kirja kertoo kolme tarinaa, joiden päähenkilö on yksinäinen sielu, syntyisin etelä-afrikkalainen mies, ikuinen levoton vaeltaja, joka ei tunnu olevan kotonaan missään. Tarinoiden focus ei ole paikoissa, joissa mies kulkee eikä siinäkään, mitä tapahtuu. Kertoja valottaa miehen sisäisen epävarmuuden ja levottomuuden,  haluttomuuden tai kyvyttömyyden päästää ketään lähelle ja toisaalta yksinjäämisen kauhun. Kertojan tyyli on intensiivinen, paikoin hätkähdyttävän kaunis, mutta tyylikeinona käytetty ensimmäisen ja kolmannen persoonan vaihtelu on jatkuvana tarpeetonta ja häiritsevää. Tarinat on otsikoitu ”Kanssakulkija”, ”Rakastaja” ja ”Suojelija” – ja ne kertovat oleellisen sisällöstä. – Mielenkiintoisesti ja nautittavasti erilainen kirja, erään elämänsä sivustakatsojan tarina.

*Eeva Tikka; Hidas intohimo; Gummerus 2007

Pohjois-Karjalassa asuva kirjailija on monin tunnustuksin palkittu ja hänen teoksiaan on käännetty viidelle kielelle. Olen pitänyt Eeva Tikan tyylistä, hän kirjoittaa itsestään melua pitämätöntä, arkista ja samalla hienovireistä proosaa. Hidas intohimo sisältää neljätoista novellia, joiden henkilöt ovat mietiskeleviä, hitaanoloisia elämän sivuraidetta kulkevia yksinäisiä sieluja. Novellikokoelma tuntuu hiukan väsähtäneeltä, ehkä vaikutelma tulee tunnelmaltaan liian samanoloisista tarinoista.     

*Olli Jalonen; Yhdeksän pyramidia; Otava 2000

Jollain tavalla tuskastuttava romaani. En jaksanut innostua pyramidien rakentamisesta sinne sun tänne pitkin Eurooppaa. Kumma juttu, edellisestä lukemastani Olli Jalosen romaanista pidin, siinä oltiin merellä.

*Johan Bargum; Syyspurjehdus; suom. Marja Kyrö; Tammi 2012

Johan Bargumia kriitikot ylistävät kautta linjan tyylitaituriksi ja hienoksi novellistiksi. Syyspurjehdus on pienoisromaani, joka on kirjoitettu painavasta aiheesta, mutta on kevyt lukea. Tarina on hienosti kehystetty ja rytmitetty, paljastaa myös kirjoittajan kokeneisuuden ja tietämyksen purjehduksesta. Kirja on varsinainen helmi, suosittelun arvoinen.  

Koko päivän on taas satanut lunta. Kinokset kasvavat, ikkunasta katsoen naapuritalosta näkyy enää katto lumivallin takaa. Toinen on käynyt kolaamassa useaan otteeseen. Kun olimme asioilla pari tuntia, sai taas kahlata kotiovelle, lapioida ja harjata, että pääsi ovesta sisälle.  

Illalla sytytän takkaan tulen. Olo on kuin karhulla talvipesässä. Meteorologi kertoo, että pian lauhtuu. Voi vain kuvitella sitten sohjon määrää. Matin päivä meni jo, mitä sekään nykyään enää merkitsee. Huomenna on ylimääräpäivä eikä sekään ole tätä päivää kummempi: valostuu, hämärtyy ja on pian mennyt.

Viime viikko on mennyt aivastellen, niistellen ja pientä tautiin kuuluvaa lämmönnousua pitäen. Pöpö lienee tarttunut ystävänpäivän kemuista Pikkuritarin päiväkodissa. Olen joutunut luopumaan muutamasta sovitusta tapaamisesta ja kiinnostavasta menosta. Heti kun vointi alkaa kohentua tekee jo kovasti mieli ulos. Tänään!

Tähän aikaan vuodesta valitellaan yleisesti flunssan inhuutta. Kurjuuden maksimi tuntuu monella olevan siinä. Jos on jotain vieläkin kurjempaa kokenut, tietää, ettei elämä tähän kaadu. Kaksi viikkoa menee pian, kun vain malttaa olla riehumatta, että elimistö saa mahdollisuuden korjata häiriötilaa. Vaan mikäs meillä – sen sijaan pienten lasten vanhemmille perheessä kiertelevä tauti tuottaa monenmoista järjestelyä ja harmia ja oma jaksaminen on kovilla. 

Flunssan poteminen sopii hyvin paastonaikaan. Se rauhoittaa kummasti ja panee asioita tärkeysjärjestykseen. Viime vuoden koettelemusten jälkeen olen lääkityksineni tilanteessa, jossa aterioiden laatu ja ruokailuajat on tärkeä pitää säännöllisenä. Se merkitsee, ettei sillä rintamalla voi paastota. Voihan myös ajatella, ettei pääsiäisen iloa tarvitsekaan lunastaa. Pääsiäinen itsessään on kristitylle viesti siitä, että kaikki on jo sovitettu. Saa iloita!

Ensimmäisen paastonajan sunnuntain teemana on Jeesus, kiusausten voittaja.  Latinankielinen sunnuntain nimi puhuu kiusatun huudosta Jumalan puoleen. Usein ihmiseltä lipsahtaa kirosana kovan paikan edessä. Mitä tapahtuisi, jos juuri siinä kohtaa kääntäisikin huutonsa Jumalalle, tosissaan. Ortodoksien perusrukous on Herra armahda. Se on samalla uskontunnustus.