”Jos positiivisuus tarkoittaa tekopirteyttä ja mekaanista leikkisyyttä, antaa olla. Tuollaisen positiivisuuden saa tunkea ydinjäteluolaan säteilemään.
Arvostamani positiivisuus tarkoittaa iloisen sinnikästä asennetta, kykyä siirtyä nopesti voivottelusta ongelmanratkaisuun ja löytää järjellisiä vaihtoehtoja.
Positiivisuus voi tarkoittaa myös pelottomuutta käydä päin vaikeita ja ikäviä asioita, jotka tekisi mieli lykätä tai salata.”

-Reetta Meriläinen, HeSa:n kolumnissaan 20.3.20012

Lumivyöryyn päättyi taas viiden uskalikon elämä. Riskin otto on viisaan laji. On turhia varoituksia, turhia pelkoja ja pelokkuutta. On myös vaarallista rohkeutta, varoituksista piittaamatonta uhoa ja sinisilmäistä luottamista hyvään onneen ja omaan kykyyn selviytyä.

Luonnolla on lakinsa. Todennäköisyydet kannattaa laskea ja ottaa huomioon. Äitivainaja lausahti lapsilleen riskitilanteessa: onko pakko mennä kässäämään. Se merkitsee suunnilleen: kannattaako ottaa riski. Jos hyötynä on hetken huvi ja panoksena elämä, ei ehkä kannata. 

Kun ihminen kuolee, jääkö jäljelle muuta kuin rojua? Jos dokumenttien merkitys menee hänen mukanaan? Jos hyviä muistojakaan ei ole tai ei ole ketään muistelemassa?

Kevät etenee ja kaappiprojektini on edennyt vaiheeseen, jossa kaappi on tyhjä, mutta sänky täynnä. Roskikseen on viety isoja muovikassillisia ja takassa poltettavien koppa täyttymässä. Toistaiseksi kaaos on vain siirtynyt ulos kaapista, varsinainen järjestäminen on vielä edessä. Kaapin sisältö on myös yllättänyt.

Aika ajoin elämässäni olen maalannut abstraktisia kuvia, pääasiassa vesivärein, myös muutama vahaliitutyö löytyi. Viimeisistä maalauksista näkee, että silloin olen työstänyt kriisiä. Onnellisiakin kuvia on. Työt eivät ole ihan huonojakaan, terapiamaalarin töiksi.

Jossain jatko-opintojen vaiheessa olen tehnyt isokokoisen suhdekartan suvusta kolme sukupolvea taaksepäin. Oman elämän kuvia on monta eri kausilta. Muutama tulevaisuusvisiokin on, niistä näkee jo mikä on toteutunut, mikä tulee jäämään unelmaksi.

Mihin voisi käyttää taidejäljennöksiä eri näyttelyistä, vanhoja ikoni- ja taidekalentereja tai suurennettuja taidevalokuvia. Mitä tehdä kauniille joulu- ym. korteille, niitä olisi sääli heittää takkaan. Kannattaako vanhojen valokuvien negatiiveja enää säilyttää? Monta on päätöstä puntaroitavana.

Tänään alan järjestää albumeita aikajärjestykseen kaapin ylähyllyille – varsinainen muistojen arkisto!

Sunnuntain teema on Elämän leipä. Tänä aikana ihminen usein ruokkii itseään pikaruoalla, tyydyttyneillä rasvoilla ja tyhjillä kaloreilla. Mielihyvää etsitään nopeasti saatavasta fyysisestä nautinnosta, ahdistuksen turruttajista, paosta hetkelliseen unohdukseen.Tyhjä ei tyydytä ja humalat haihtuvat.

Ojenna kätesi tarvitsevalle, suojele viattomuutta. Siinä on elämän leipä.

Pissismummo tuli eilen kylästä ystävättären luota, joka asuu pari kilometriä etelään P.Mummolasta tässä kaupungissa, on jo asettunut eläkkeelle ja vast’ikään saanut omitta ansioitta ylennyksen mummoksi kuopuspoikasensa pesueen saatua kolmannen jäsenen. Ohhoh sitä mummokansalaisten pulina-iloa! Mummoksi pääseminenhän on, paitsi elämän jälkiruoka, myös kermakahvi, sorbettia kuumalla kinuskilla ja suklaanamu!

Noniin. Asiaan kuuluvat senttimetrit ja grammat kerrottiin ja siitä selvisi, että potra on poika. Kuvakin löytyi tuoreen mummon älypuhelimen uumenista. Tuore A.Mummo erehtyi vähättelemään, että ne nyt vauvat on kaikki samannnäköisiä ja silmätkin kiinni on eikä tästä nyt näy kuin päänuppi.  P.Mummo on jo tottuneempi, mukana pikkurepussaan on aina tuoreimmat kuvat Pikkuritarista ja Murusesta. Ja nehän esitellään aina hehkutusten kera.

Pöydässä oli tarjolla A.Mummon tyyliin seitsemää sortimenttiä herkkua ja kahvi oli hyvää. Kun talon isäntäkin rantautui ruusukuppien ääreen, kävi ilmi, että ukiksi pääsy on vähintään yhtä järisyttävä tapaus elämässä kuin mummouskin. Silmät loistaen ja suupielet hymiöllä kertoi tuo tuntemuksiaan ja me mummot säestimme onnesta hyristen.

Yhteisen pulinapussin vajaannuttua sopivasti P.Mummo hankkiutui kotimatkalle ja A.Mummo lähti saattamaan. Viisaana mummona otti hän sauvat, joiden piikkikärjet purivat mukavasti jäistä oikopolkua. Pissismummo siinä köpötteli kepeittä pyllähtämistä peläten ja selvittyään konaamatta kotiovelleen huokasi helpotushenkäyksen: jäinpäs henkiin!

Aimitäkö sosee. No kun tää sosiaalinen media kerta on somee nykyään, ni mahtaa muu sosiaalinen elämä sit olla sosee?

Ikuinen lepo

lapsuuden maassa

pilvessä

poutapilven alla

niityllä

lähellä kotia.

Täältä en enää lähde. Ikinä!

(Portaikko pilvissä, 1992)

Pääsin alkuun viimein. Aika kauan olen ollut kiusallisen tietoinen, että eräs tietty vierashuoneen komero vaatisi toimenpiteitä. Tilanne on käynyt vuosi vuodelta tukalammaksi. Jos oven on saanut jotenkin kiinni ja avaa varomattomasti, saa syliinsä kasojen päällimmäisenä ajelehtivat paperit.

Ihminen on kummallinen. Tietää, että pitäisi vain ryhtyä, mutta milloin. Kun ei ole ihan yhden iltapäivän juttu käydä läpi vuosikymmenien kuluessa talletettuja muistoja; lehtileikkeitä, irrallisia valokuvia, poikien jättämää lapsuussälää, konsertti-, teatteri- ja taidenäyttelyelämysten dokumentteja, kaikenkirjavia muistoja matkoilta. Tietää senkin, että muille niillä ei ole merkitystä, itse se luopuminen on tehtävä.

Peruskysymys on edelleen sama: mihin minä näitä vielä tarvitsen? Tietysti voi kysyä niinkin, että mihin sitten tarvitsen tyhjentyvän komeron. Yksi omituisimpia tallenteita on kassillinen kalentereita, itse asiassa kaikki työkalenterit aina 70-luvun alusta lähtien. Pelkään pahoin, että niitä ei voi vieläkään hävittää. Viimeksi eilen etsin sieltä ajoitusta erään ystävyyssuhteen alulle. Ja löysin.

Päätin, etten ala valokuviin ennen kuin inventaario on muilta osin tehty. Ehkä vielä joskus voin rauhassa uppoutua omaan kuvahistoriaani, mutta ei nyt. Tämä vaihe on raivausta, silkkaa sotaa rojuuntumista vastaan.

Pääosassa näyttää olevan vihreällä veralla päällystetty pöytä, siinä jalopuureunukset, joka kulmassa ja kummankin sivustan puolivälissä kolo ja pussi. Pöydällä on värikkäitä palloja, eniten punaisia ja yksi valkoinen. Valkoista palloa tyrkitään pitkällä kepillä tarkoituksena toimittaa sillä muut pussiin. Pelaajia näyttää olevan kaksi, kummallakin oma keppi, jota hieroskellaan aluksi liidunpalasella tai jollain. Pelaaja on yleensä mies, jonka kuuluu pukeutua valkoiseen paitaan, mustiin housuihin ja liiviin. Paidan kanssa pidetään yleisimmin solmuketta, kravatti olisi tiellä kepin kanssa huhkiessa. Kolmas mies on kokopuvussa ja hänellä on valkoiset hansikkaat. Kolmannen tehtävä on pitää naama peruslukemilla ja yleisö hiljaa, laskea pisteet ja nostaa pussitettu pallo hansikaskädellä arvokkaasti takaisin pöydälle.

Peliä kutsutaan snookeriksi tai biljardiksi. Voi olla, että muitakin nimityksiä on. Erinimisillä peleillä on vähän toisistaan poikkeava pallojen alkuasetelma, lyöntikaava ja pistelaskusysteemi. Peli ei ole hölösuita eikä kuumakalleja varten, siinä pitää keskittyä palloon eikä vilkuilla muodokkaita katsojattaria yleisön puolella. Keppiä ei saa käyttää vastapelurin, pisteidenlaskijan tai yleisön ojentamiseen. Pallon osuessa toiseen kuuluu hauska napsaus. Joskus pelaaja ilahduttaa yleisöä virittämällä itsensä erilaisiin makuuasentoihin pöydän reunalle. Molemmin jaloin pöydälle nouseminen on kuitenkin kielletty.     

Pissismummo on hämmästynyt erikoisesti kolmannen miehen uupumattomasta halusta toimittaa pussiin saadut pallot takaisin vihreälle pöydälle. Ehkä peli loppuisi muuten liian pian. Näyttää siltä, että pelaajat yrittävät turhaan saada kaikki pallot pusseihin, mutta kolmas mies tekee heille kiusaa. Voittajaksi julistetaan lopulta jompikumpi, vaikka pisteiden lasku jääkin peliin vihkiytymättömälle mystiikaksi. Hämmästystä herättää varsinkin se, että tätä yksitoikkoisuuden huipentumaa tulevat jotkut todella ihan paikan päälle katsomaan. Tv-ruudun ääressä voi sentään nukahtaa rauhassa pallojen napseeseen, kun pallo on puhumattoman työpaikkakiusaajan toimesta seitsemänkymmenennenseitsemännen kerran poimittu pussista takaisin pöydälle.

🙂  luonto; vaeltelu, yksityiskohdat, vuodenajat, lumi, meri, valo, kukat, linnut

🙂  hyvä ateria ja keskustelu ystävän seurassa

visuaaliset impulssit; tyylikäs vaate, vanha koru, taideteos, hyvä elokuva, hyvännäköinen nuorimies kahvilassa (viim.mainittu ilahduttaa erityisesti Pissismummoa)

musiikki, hiljaisuus

inspiroiva ajatus, hyvä kirja joka liikahduttaa

matkalle lähtö, matkalla olo, kotiinpaluu

tulla nähdyksi, tulla kuulluksi, tulla hyväksytyksi

uni jossa jokin unelma toteutuu

😀   lapsenlapsen hymy ja aikuisen lapsen katseesta kuvastuva onni

halaus, yllättävä hyväily jossa rakkaus värähtelee