Ajattelin mennessä, että olet varmaan mukana, et sitten ollut. Kaksi bussillista starttasi seuriksen pihasta yhdeksältä, vieri Porkkalaa kohti läpi huhtikuisen ankean kehäkolmosmaiseman. Kohtalo heitti Toisen ja minut istumaan erilleen, mikään katastrofihan se ei ollut, me kun istumme joka päivä samassa ruokapöydässä, jonka minä useimmiten katan ja hän korjaa. Vierustoverikseni osui tuttu topakka karjalaismuori, jonka sinäkin tunnet ja jonka kanssa puhe soljui asiasta kolmanteen ja siitä ties minne niin juohevasti, että lopputuloksena oli täyteläinen, kevyesti kosketettu ja voimaantunut olo.

Jostakin Kirkkonummelta ponnahti kyytiin pyöreäposkinen opasrouva, jonka murtumaisillaan olevan äänen (koivuallergikko sanoi olevansa) rätinään totuttelimme seuraavan puolentoista tunnin ajan. Mahtava pläjäys historiallista faktaa ja triviaalia oheistietoa päätyi korvien kautta tajuntaan ja yhtyi siellä uiskenteleviin hajanaisiin tiedonmurusiin. Siitä hahmottui vähitellen käsitys paikasta, jossa en ole koskaan aiemmin käynyt. Metsää, kallioita, tulvivia jokia ja märkää pajukkoa, vanhoja ja uusia taloja hulppeassa peltomaisemassa. Haamukartanoita siellä täällä ja asuttujakin, aatelislinna, jonka pihalla kuultiin Adlercreutzin suvun tarinoita, rekonstruoitu Fanjunkarsin torppa ja Aleksis Kiven kohtalon vuodet. (Aleksis Kivestä opasrouva raakkui: ”ei ollut mikään turha mies”.)

Valtion venäläisvuokralaisten jäljistä riitti kommentoitavaa ja lopuksi hämmästynyt summaus kesken kaiken päättyneestä vuokra-ajasta ja valtion määräyksestä, jolla entisille asuinsijoilleen palaavien porkkalalaisten piti lunastaa kotipaikkansa takaisin. Tulimme tietämään, että Kisu Jernström (onko se joku iskelmätähti?) omistaa Degerbyssä kaupan ja järjestää joka kesä kyläläisille possujuhlan, jossa hänen muinaisyhtyeensä musisoi. Samassa paikassa on myös Nappitiikeri -niminen kauppa. Sehän olisi pitänyt nähdä, vaikka vain ihmetelläkseen, miten nappikaupalla voi tulla toimeen, mutta porukka pidettiin tiukasti bussissa kierroksen ajan.

Kaisankodin arvokkaassa kartanoravintolassa poikkesimme nauttimaan välimerellisen herkkulounaan. Pannacotta oli hyvää ja kahvi sitä jokapaikan tynnyrilirua. Pihassa ehti myös sen verran jaloitella, ettei ihan istumiseksi mennyt koko päivä. Vanhojen lehtipuiden katveessa metsikön laidassa riemastuin kevään ensimmäisistä valkovuokoista.

 Olen varma, että olisit vaikuttunut Pokrovan luostarin (Pokrova tarkoittaa Jumalanäidin suojelusta) parrakkaan isä Haritonin jutuista. Minä ainakin olin, kun en paikassa koskaan ollut käynyt.  Totisenpuoleinen luterilaisjoukkomme hyrähteli nauruun tuon tuostakin, kun armoitettuna kertojana tunnettu Isä kuvaili stand-up-koomikon tapaan paikan historiaa. Siis miten ränsistynyt hevostalli muutetaan kirkoksi roskalavoilta ja kaatopaikoilta pelastetuilla rakennusmateriaaleilla ja luostarin talorotiskot sisustetaan roskislöydöillä ja kuolinpesistä huudetulla puoli-ilmaisella roinalla tyylikkäästi. Miten  tyylinmukaiset katto- ja seinäfreskot saatiin maalattua Pietarin ikonimaalarioppilaiden toimesta. Oli muuten ovela veto, näet ikonien tuominen olisi juuttunut tulliin, mutta maalarien ei.

Isä Hariton konkkaili kahden kepin kanssa ja kertoi olevansa polvileikkausjonossa. Hänet tunnetaan myös erinomaisena kokkina, entinen ravintoloitsijakin kun on. Kirkossa oli uskomattoman kauniita ikoneja, joita ei saanut kuvata ja myymälässä näin muun muassa harvinaisen venäläistyyppisen Jumalanäidin ikonin, jossa mafori (viitta) on liljakuvioinen. Ostin varjoliljan ja dannebrogin unikon siemeniä, jospa ne itäisivät pihassamme, kun ovat oikein siunattujakin.

Retkipäivän elämyksistä erikoisin oli kaiketi se kohtaaminen, kun iloa säteilevä nuorekas rouva tuli kertomaan, että häntä kutsutaan lempinimellä Ellinoora. Minulla ei ole ainuttakaan etunimikaimaa ikätovereissa, nuorempia kyllä (Suomen nimirekisterin mukaan). Oi, niin ilahduin lempinimikaimasta kuin olisin pikkusiskon saanut!

Toivottavasti tästä ymmärrät, että jotain erityistä olisi ollut  sinullekin varattu tähän päivään, mutta se jäi nyt odottamaan seuraavaa kertaa tai tapahtuu toisaalla.

Kevätiloa… toivottelee ystäväsi Ellinoora!

Nyt puhutaan mediassa muistisairaudesta ja luodaan kauhukuvia tulevaisuudesta. Vanhusten määrän kasvaessa myös muistisairaudet lisääntyvät, sanotaan. Pitää muistaa suhteuttaa: ne siis lisääntyvät lukumääräisesti, eivät suhteessa vanhusten määrään. Muistiongelmista voi laskea leikkiä niin kauan kuin itse tai läheinen ei ole siinä kohtaa. Sitten kun joku läheinen on niillä rajoilla tai todetusti siinä joukossa, huomaakin, ettei se ole leikin asia eikä liioin kauhistelustakaan ole apua. Kokemus äidin viimeisistä vuosista saa minut kirjaamaan tämän kommenttina keskusteluun:

• muistisairaus ei ole itsenäinen sairaus ennen kuin se on todettu ja erotettu muista muistiongelmia aiheuttavista esim. masennuksesta
• muistisairauksia on monta lajia, kaikki eivät ole alzheimeria, on myös vaskulaarista (verisuoniperäistä) dementiaa ja muutamia muita aivojen rappeumasairauksia, joissa muistiongelmat ovat keskeisiä oireita
• muistisairas on sama ihminen kuin terveenä ollessaan ja ansaitsee tulla kohdelluksi aikuisena ja kunnioittavasti, vaikka katoava muisti hukkaa hänet itseltään ja muuttaa persoonan ilmiasua
• muistisairaan kanssa voi toistaa hänelle mieluisia asioita, joista hän saa hyvää mieltä ja onnistumisen kokemuksia – stressaaminen muistiharjoituksilla on myöhäistä, kun sairaus on todettu
• muistisairaalta ei kannata kysyä jatkuvasti: muistatko tämän tai tuon – hän kertoo kyllä muistavansa, jos muistaa
• muistisairaus on etenevä sairaus, jossa on myös tasanteita ja kiihtyviä vaiheita
• muistisairaan päivät ovat erilaisia kuten terveenkin: on hyviä päiviä ja huonoja päiviä – tänään hän saattaa muistaa jotain, mikä eilen oli kateissa
• muistikerrokset katoavat viimeisimmistä tapahtumista alkaen, ensin lähimuisti ja aikuisuuden vaiheet, viimeiseksi nuoruus ja varhaisen lapsuuden ajat

Oman jaksamisensa takia on välttämätöntä löytää hyväksyvä ja loukkaantumaton asenne muistisairasta läheistä kohtaan. Kyky iloita pienistä asioista ja sietää asioiden kertausta on rakkautta. Omaishoitajalle on erityisen tärkeää pitää huolta itsestään ja hankkia kaikki saatavilla oleva käytännön apu sekä vertaistuki.  

Huhtikuu on satuttanut ja hellinyt. Kevät tanssii keikutellen, pari askelta eteen, askel taakse ja pyörähdys. Tänään aurinko, huomenna sade, vuoroin lunta, vuoroin vettä. Metsän varjoissakin lumet ovat ihan kohta muisto vain. Ihmiset pesevät ikkunoitaan, rapsuttavat pihojaan. Talviuniset verryttelevät, sydänkohmeet käyvät sulamaan. Tunteiden tuulet puhaltelevat!

Tapasin junassa kaksi tuttavaa, jotka olivat menossa katsomaan elokuvaa Rautarouva. Toinen heistä oli ollut eläkkeellä jo kymmenen vuotta ja koko sen ajan toiminut innokkaasti monenlaisissa vapaaehtoistöissä. Toinen oli vasta vuoden vaihteessa jäänyt opettajantöistä ja valitti että eläkkeellä olo on tylsää ja ettei hän keksi miten saisi aikansa kulumaan. Hän oli jo harkinnut paeta takaisin töihin.

Kerroin miten suuresti nautin vapaudesta ja mahdollisuudesta valita osallistumisesta erilaisiin kulttuurisiin harrastuksiin, joihin ei jaksanut eikä ehtinyt työvuosina. Totesimme yhteisesti, että miehiä on vaikea saada mukaan, he niin mielellään pitäytyvät kotona, lukevat lehtiään, katsovat televisiosta urheilua ja räpläävät koneitaan. Kysyinkin, tarvitseeko miestä välttämättä kaveriksi tekemään jotain mitä itse on aina halunnut.  

On myös mahdollista, että tilanne muuttuu. Meillä on jo muuttunut. Toisella on nykyään omat juttunsa, minulla omani ja sitten on vielä ne yhteiset: lapsenlapset, konsertit, elokuvat, teatteri ja matkat. Tästä olimme siinä kaikki yksimielisiä: eläkkeellä olon luksusta on saada nukkua aamulla niin kauan kun nukuttaa ja lukea lehti rauhassa aamukahvin (tai teen) kera. Ah!

Kaapin uumenista putkahti käsiin pikku vihkonen, jonka tekstit lähemmässä tarkastelussa osoittautuivat muistiinpanoiksi Töölön sairaalasta keväältä 2006. Yhtäkkiä kaikki oli taas siinä, outouden tunne, pelon muistot ja se mitä tapahtui.

Muistan Toisen lämpimät kädet junassa Pasilan asemalla, hän lähti siitä työhönsä, minä jatkoin tänne. Nyt yksin, kahdeksan potilaan salissa, kukin omassa kehässään. Ikkunan aurinkoläikkä vaaleanvihreällä seinällä. Verhojen suomaa, hataraa yksityisyyttä. Näin pelkkiä ihmisiä olemme, possunpunervissa lökövaatteissa. Mitä minulle tapahtuu?

– – –

Päivä on kulunut, toinen ja kolmaskin. En tiedä miksi elämäni on nyt näin. Toissapäivänä tehtiin angiografia silmän takia, sen piti olla helppo juttu. Eilen aamulla palautettiin teholta, tänään piti päästä kotiin, en päässyt. Halutaan katsoa vielä, miten kävely edistyy. Huimaus jatkuu ja kaatumisen tunne. Olen saanut fysioterapeutilta kyynärsauvan ulkona liikkumista varten, sisällä yritän täällä kävellä suoraa käytävää ilman.

Ystävällinen sairaanhoitaja tuli luokseni tv-huoneeseen ja istahti juttelemaan. Kuulin, että toisella puolen aivojani oli ollut ahdas suoni, joka olisi mahdollisesti aiheuttanut tulpan myöhemmin. Toisella puolella silmän takana taas oli oikovirtausfisteli, joka siis piti sulkea, ei ehditty. Paha yhdistelmä, ymmärrän. Niin ihminen elää tietämättään kuilun partaalla, tulee yhden ongelman korjaukseen ja kopsahtaa yhden prosentin komplikaatiomahdollisuuteen, joka paljastaa toisen ongelman. Silmän korjausoperaatio tehtäisiin säteellä. En tiedä, suostunko. Eikö osalleni ole nyt tullut jo harvinaisia ongelmia ihan riittävästi.

Monia kohtaloita on ihmisillä tässä huoneessa. Vaihtaisinko osaani heidän kanssaan? Ehkä en vaihtaisi. Kukin saa osansa rajallisuudesta ja tuskasta, jota elämä sisällään kantaa.

Yöt olen nukkunut kuin keiju satumaassa. Ihmeen vähän mekastus, telkkarin äänet ja kuorsaukset häiritsevät, kun on tarpeeksi väsynyt. Miten muutamassa päivässä voi koti alkaa tuntua niin kaukaiselta ja työasiat. Ihan sama kuka ne työt tekee. Mietin, miten on elämä ajateltava uusiksi. Palautuuko silmään näkö, tuleeko kävely varmemmaksi? Mitä tapahtuu kaikelle sille ihanalle tulevaisuudessa, jota olen odottanut?

*Kuusi vuotta myöhemmin voin vain todeta kiitollisena, että silmäni näkö korjaantui ilman säteitä ihmeenomaisesti ja kävely sujuu entiseen tapaan. Kolmen kuukauden päästä jäin alkuperäisen suunnitelman mukaan työstä eläkkeelle. Esikoinen ja Neito juhlivat häitään, olemme saaneet jo kaksi ihanaa lastenlasta. Jumala on parantanut, rukoilevat ystävät tukeneet. Olen hyväksynyt tämänkin kokemuksen elämäntieheni kuuluvana.

Kävin ystäväsiskon kanssa viihtymässä Helsingin Kaupunginteatterissa perjantai-iltana. Musikaali Katri Helena on jo esityskaarensa lopulla ja jonkinlaista väsähtäneisyyttä voi aistia pääroolin esittäjän otteissa sekä yleisössä, mutta mainiot sivuroolisuoritukset sekä teatterin loistava tanssiensamble tekivät kokonaisuudesta nautittavan. Kun esityksen jälkeen lukee teatterilehden pelkkiä superlatiiveja vilisevät ensi kritiikit, tulee kyllä hieman outo olo.

Parasta komiikkaa loivat Sari Siikader luottotoimittajana, Eija Vilpas ihailijan roolissa ja Kari Arffman professorina. Superlatiivit ovat paikallaan erityisesti Katariina Kirjavaisen lavastuksen ja Kari Leppälän valosuunnittelun (huikea rajuilma!) kohdalla. Minut yllätti positiivisesti Sanna Majurin kuulas laulu Katri Helenan superhittien tulkinnassa, ääni oli jopa esikuvansa nykytilannetta sointuvampi, mutta lavakarismaahan ei voi jäljitellä, se on myötäsyntyistä.

Jokaisella Katri Helenan laulujen ystävällä lienee suosikkikappaleensa. Minun lempparini ovat Kesän lapsi ja Anna mulle tähtitaivas, ystävän korvaan jäi tästä esityksestä soimaan Katson sineen taivaan. Laulujen sijoitus elämäntarinan vaiheisiin oli osuvasti ajateltu.

Mitä mieltä kukin onkaan Katri Helenan henkilöstä, lauluista tai äänestä, se lienee kiistatonta, että hänen uransa viihdetaiteilijana on legendaarinen. Siihen ovat luoneet syvyyttä kohtalonomaiset elämänkäänteet. Katri Helena on musikaalinsa ansainnut.

(Ps. Kevään viimeisiin näytäntöihin lippuja saa edulliseen erikoishintaan!)

On varsinainen ylösnousemusihme, että talven routamaassa uinuneesta sipulista nousee joka kevät kaunis kukka. Sipuli on hiljaa pimeässä, mullan kätkössä. Miten se tietää milloin alkaa puskea lumen läpi vihreää kukkavartta. Hento vihreä kestää pakkasyöt ja räntäsateenkin. Ja kukat ovat todellinen kevään manifesti!

Ajattelen kiitollisena isää ja äitiä, pyhäkoulunopettajaa ja muita lapsuuteni ’sipulinistuttajia’, joiden työn tuloksena sydämessäni puhkeavat tänäkin keväänä uudet kukat.

Istumme pitkästä matkasta tulleen ja harvoin tavattavan ystäväni kanssa nojatuoleissa syventyneenä lapsuusaikojemme muistoihin. Kahvit on nautittu, keskusteltu leipomani kakun maustekimarasta ja jatkokeskustelun tunnelma on ehtinyt virittyä herkäksi.

Ovikello soi. Toinen menee ovelle. Ovelta kuuluu hätääntynyt naisen ääni, joka selittää jotain autosta ja lommosta. Käy ilmi, että kyse on naapurin pojasta ja vieraamme autosta. Äiti selittää, että poika oli peruuttanut isäpappansa autoa pihasta kadulle murheellisin seurauksin.

Mennään kolmisin katsomaan. Toinen auto livahtaa siitä ohi. Vieraamme asiallisesti parkkeeratun auton etukulmaan on tosiaan tullut jälki kontaktista. Autossa on vain pintanaarmu, pojan käsitys omasta ja äidin käsitys pojan ajotaidosta lienevät saaneet pahemman kolhun.

Vieraamme esittäytyy äidille ja kiittää rehellisyydestä. Saman tien hän sanoo, että sehän on vain peltiä, helppo korjata. Pahempi olisi ollut naarmu ihmisen otsalla. Terveisiä vain pojalle, että vahinkoja sattuu ja jotain niistä aina oppii. Vaihtavat siinä yhteystietoja.

Pojalla oli kuulemma kiire meno ja piti jatkaa matkaa saman tien, äiti oli siis jätetty selvittämään asiaa. Poika olisi epäilemättä oppinut jotain arvokasta, jos äiti olisi komentanut hänet itse selittämään tapahtunutta ja sopimaan jatkotoimenpiteistä.

Kiireiset pojat ja hätäilevät äidit, ajattelen. Paljon ajaneella ja elämää kokeneella on varaa ottaa tyynesti.

Projekti oli jo aika hyvässä vaiheessa, jopa niin, että säilytettäväksi lajitellut kortit, kirjeet, tekstit ja lehtileikkeet ovat siististi laatikoissa ja laatikot löytäneet paikkansa kaapissa. Irtosälän määrä on noin kolme prosenttia siitä, mitä se oli projektin alussa. (Jos en siis laske niitä kahta laatikollista irrallisia valokuvia, joita ei edelleenkään ole sämplätty.)

Koska pääsiäiseksi oli tulossa omia vieraaksi, jouduin tekemään sen taas, siirtämään valokuvalaatikot sellaisenaan piiloon kaappiin, jossa nyt kyllä on tilaa. Viimeksi vuosia sitten kun tämä tapahtui, ne ’unohtuivat’ sinne sellaisenaan ja kutsuivat vähitellen ympärilleen kaiken sen rojun, joka lopulta pakotti käynnistämään tämän operaation. – Mitenköhän mahtaa käydä tällä kertaa?

värini ovat aina hento lila, pajunkissanharmaa, ripaus korallinpunaista ja hennonvihreää, usein myös sinisen sävyt ja luumunvioletti…

laululinnut, nyt juuri mustarastas, pian peipponen ja satakieli…

lempijuomat riippuvat tilanteesta: janoon vesi, saunan jälkeen 0,5{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} omenasiideri, juhlahetkillä shampanja, kesäaterialla rosé, kotona aamuisin ja iltaisin afrikkalainen tee, ystäväseurassa cappuccino…

yleisesti ottaen olen ruusuihminen, mutta luonnonkukat ovat oikeasti lempparini vuodenaikojen mukaan: keväällä sinivuokot, kesällä oravanmarja ja metsätähti, syksyllä kanervat…

kuvio? aluton ja loputon aaltoviiva…

yksi intohimoni on juustojen maistelu, toinen jazz

voiko ihmisellä olla lempinumero? minulla ei taida olla, mutta nolla on aika kiva ja harmiton

antaminen on ’antoisampaa’, joskus on sykähdyttävää saadakin, varsinkin yllätyksenä

* ne seitsemän satunnaista faktaa

tarvitsen lukulasit (1) – jätän ne kotiin kauppaan mennessä (2) – luetutan miehellä tuoteselosteita hyllyjen välissä (3) – olen runouden ystävä (4) ja elokuvafriikki (5) – olen ötökkäfoobikko (6), mikä on harmittavaa, koska esimerkiksi tv:n luonto-ohjelmaan ilmaantuu takuuvarmasti jossain vaiheessa ruudunkokoinen ötökkä ja ajaa minut pakoon – kirjoitan päiväkirjaakin (7), menossa on opus 51…

* ja kymmenen mielihyvää

iloni ja valoni ovat pojanpoika, 3v ja pojantytär, 1v – aina myös omien poikien tapaaminen on ilo – yllättäen syntyvät kohtaamisen hetket tuttujen tai tuntemattomien kanssa jättävät hyvän mielen – keskustelut ystävien kanssa hyvän aterian ääressä ovat kohokohtia – matka merellä ja kävely meren rannalla – hiljaisuuden retriitit, ohjaajana tai osallistujana – taide, kestävä ilo – luontohavainnot metsäkävelyllä, uusiutuva ilo – konsertit…

Haavetar haastoi ensin miettimään näitä, sitten Peilikirjoituksen Marja Leenakin. Hyviä asioita ei koskaan tule mietityksi liikaa! Tulin myös siihen ajatukseen, että on vaikea listata asioita, järjestys elää koko ajan. Hauska huomata että blogiystävien ajatukset käyvät siellä täällä samaan suuntaan…