Jumalani, usein käännyn Sinua kohti vasta, kun minulla on asiaa: jokin on hullusti, jokin on mennyt pieleen, jotakin puuttuu. Olen kyllä kiitollinen paljosta, mutta harvoin muistan kiittää. Tänään kiitän keväästä, joka puhkeaa puihin ja kukkii pientarilla sekä pihoissa. Kiitän kevätilosta, joka syttyy sydämessä. Kiitän eilisestä ja huomisesta. Kaikki tulee Sinulta.

Tämä oli vasta toinen äitienpäivä, johon ei liittynyt matkaa Lapsuusmaalle, kortinkirjoittamista tai puhelinsoittoa. Äiti on muistojen maassa. Katselen hänen kasvojaan yhdessä viimeisistä valokuvista. Siinä näkyvät elämän piirtämät uurteet, surujen ja huolten haalistamat hiukset. Silmät kertovat, että äiti on jo matkalla pois; katse ei kohdistu, ajatus viipyy jossain menneessä. Tunnen hetken ikävää, johon ei enää liity polttavaa kipua, haikeutta vain.  Äiti pieni, valkotukka, muistan sinut.

Tämä oli jo toinen äitienpäivä, jolloin olen poikieni äitinä saman polun alkupäässä, suvun vanhin äiti jo nyt. Yhdeksänä leskenvuotenaan äiti tukeutui poikaansa ja pojanpoikaansa, joiden läheisyydessä asui. Kiitollisena muistan veljeni uskollista ja huolehtivaa yhteydenpitoa äitiimme.

Ajattelen puolisoani ja olen kiitollinen hänestä. Tuemme toinen toistamme. Olkoon meistä kumpi tahansa se, joka aikanaan ensin lähtee elämästä, toisella ei sitten ole muuta turvaa kuin lapsemme. Tuntuu siltä, että tänä aikana yhteiskunta ei vanhuksistaan välitä, hyvä jos pystyy jonkinlaisen hoivan pakon edessä järjestämään. Vielä on mahdollisuus rakentaa sukupolvien välillä sitä rakkauden siltaa, joka keventää aikanaan edessä olevien hoivavuosien taakkaa.

Äitienpäivä, rukoussunnuntaikin, teemana sydämen puhe Jumalan kanssa. Kaupungilla kukkivat kirsikkapuut. Niiden hempeä kauneus on niin hetkellistä kuin elämässä moni hempeä on. Hetkellisyys on hyväksikin, asiat saavat siitä arvonlisää. Vanha viisaus ei turhaan kehota tarttumaan hetkeen, joka on käsillä, pian se on mennyt. Joskus hetken tarjoama tilaisuus tulee uudelleen, useammin ei. Sydämessä käyty puhelu Jumalan kanssa auttaa erottamaan, milloin hetkeen on hyvä tarttua.

Saattaapi olla, että teitilläki ehken on samanmoinen meininki, ku Pissismummolassa, että tiettynä päivänä loppuviikosta mennään tiettyyn markettiin ja ostetaan tiettyjä einestarpeita ja muuta elämiseen kuuluvaa rompetta viikoksi. Seuraavana päivänä haetaan lähikaupasta se mikä unohtui ja alkuviikolla taas täydennysmurkinaa. 

– Et sitte muistanu, että piti mennä tällä kertaa IsoMarkettiin, huomautti Pissismummo Poikakaverille, kun näki, että ajeltiin väärää kaistaa ja risteys jo lähestyi.

– Ainiin, juuen, parahti Poikakaveri ja kiilasi ajoneuvon vikkelästi viereiselle. – Sitä vierii samaa syvää uraa, ei siinä niin mieti, mistä on millonki puhe ollu.

– Terveisiä vain SyväUraMarkettiin, nyt nyppii liikaa, kommentoi Pissismummo. – Ootte siivonnut vähä liika monta meitin vakimerkkitavaraa pois valikoimista viime aikoina. Teitin hyllyjärjestyski on mitä sattuu, samaa tavaraa saattaa löytyä kolmestaki eri paikasta, että millähän logiikalla. Jos meet aamulla, saat väistellä tavaratankkeja ja hyllyntäyttäjiä. Kassoilla saa aina jonottaa keskipäivälläki, Mummo puhisee äkkinäisestä kaistanvaihdosta toettuaan.

Mummo ja P.Kaveri solahtivat IsoMarketin hulinaan. Haahuilivat aikansa ristiin rastiin. Kärry täyttyi hitaasti, suurempikin oli kuin SyväUramarketissa. Niitä tavallisia haettavia oli IsoMarketissa sen seittemää merkkiä, ei ollut urasta apua, joka juttu piti fundeerata erikseen. Palvelutiskillä oli oikein jonotuslaput, piti tietää heti mitä ottaa, ei siinä auta jäädä aprikoimaan kun takana kihisee seuraava numero kourassa toinen ja kolmas. Yritettiin jakautua haeskelussa niin ku uramarketissa tavallisesti, mutta täällä siitä seurasi, että kumpiki ettiskeli toistaan ja kärrykin oli välillä hukassa. – Huhhuh, sanoi Mummo viimein, – oiskohan nyt jo kaikki koossa. Ainiin, perunat unohtu, ootappas, kun käväsen, missäs ne …

Paluumatkalla oli ajoneuvossa vähä hiljasenpuoleista. – No, syvän uran päässä on tietty hyvät puoletki, siellä löytyy ne tavalliset melkein silmät ummessa. Ja jos just se tuttu merkki on loppu, tarvii puntaroida vain siinä kohtaa, mitä ottaa tilalle, summasi Mummo. – Juu, ja laskuki on pienempi, ku ei oo niin paljo valikoimaa, lisäsi P.Kaveri uskaliaasti.

Ulla-Maija Paavilainen

Kylmä kamari, Otava 2010;  Kummitäti; Otava 2011;  Sinulle luotu; Otava 2007;  Äkkilähtö; Otava 2009

Kylmä kamari hätkähdyttää. Niin samoja tunteita ja tuntemuksia kuin olisi omasta lapsuudesta kirjoitettu, vaikkakin eri tavalla. Helpotus: minun ei tarvitse näitä kirjoittaa, se on jo tehty. Sitten uusi helpotus, toisenlainen: onneksi minun elämäni on kuitenkin vain minun. Kirjailijan tyyli on juohevaa ja vahvaa, sanankäyttö on hallussa. Länsimurteen käyttö elävöittää tekstin ja henkilöt tuntuvat eläviltä, heidät ihan voi nähdä mielessään. Tarina tuntuu vaativan jatkoa ja sitä tuleekin. 

Paavilaisen uusin romaani, Kummitäti, on edellisen jatkokertomus. Kieli on jälleen erinomaisen kirpeää ja vivahteikasta, romaani punottu taidokkaasti ja sisältää vahvan viestin. Tämäkin kirja tuli luettua yhteen soittoon, osaksi siksi, että oli uutuushyllyssä (viikon laina-aika), mutta siksikin, että tempasi mukaansa heti ja piti otteessaan loppuun asti. Naisen elämän monet roolit ja taustojen vaikutus käsillä olevaan elämänvaiheeseen tulevat kirkkaasti valotetuksi. Tämä pitäisi jokaisen uraäidin lukea. Pidin erityisesti Paavilaisen tuoreesta ja sähäkästä ilmaisusta.

Sinulle luotu on ironinen kertomus vahvasta naisesta, joka varhain on sisäistänyt miesten maailman lait ja oppii pelaamaan miesten ehdoilla. Lähtökohdat auttavat ymmärtämään miksi naisesta tuli kiipijä ja menestyjä. Niin kova hän ei kuitenkaan ole, ettei häntä haavoittaisi omien alaisten pettämäksi joutuminen. Vaikka kaikki katastrofin ainekset ovat kasassa, kriisi ratkaistaan ja nainen selviytyy jatkamaan elämäänsä kohtaamalla oman alkuhistoriansa. – Vauhdikasta ja hauskaa luettavaa satiirisuudessaan.       

Äkkilähtöä lukiessa tuli ensiksi tunne, että tässä nyt tulee edellistä (Sinulle luotu) hiukan laimeampi painos ’täydellisistä naisista’. Romaanin puolivälistä nousi väsynyt ajatus: eikä, taas yksi irtisanottu, työstään sekä avioliitostaan, joka ei sitten yhtään aavistanut, miten mulle voi käydä näin. Loppupuolella kirjaa päähenkilö löytää itsestään jotain uutta, joka ei tunnu kliseeltä ja romaani avaa uudet näkymät maailmassa, joka ei ole täydellinen.

Paavilainen on reipastyylinen kirjoittaja, jolla on taipumus paisutella tilanteita. Sanankäytöstä paistaa toimittajan tausta, naisten maailman kuvaus on värikästä. – Mukavan vauhdikasta luettavaa. 

*

Tommi Melender; Lohtu; WSOY 2011

”Vihainen, herkkä ja kaunis romaani sanan ja kuvan voimasta, kaukorakkaudesta ja ystävyyden uudelleen löytämisestä”, luonnehtii kirjan takakansi sisältöä. Kaiken muun voin allekirjoittaa paitsi sen kauniin. Romaanin rakenne on erikoinen, kokijana on mies, joka pohtii itsemurhaa ja antaa itselleen vuoden aikaa löytää jokin syy elää. Romaani alkaa muistokirjoituksella menestyneestä – tai ainakin palkitusta – elokuvaohjaajasta, jonka kokijapäähenkilö tuntee. Suorasanaisen ja ajantasaisen tekstin ohessa kulkee kirjoittajalle aiemmin tulleita pitkiä sähköpostitekstejä elokuvaohjaajalta sekä katkelmia kirjoittajan omista käsikirjoituksista. Rakenne on kiinnostava, mutta tällaisena jättää osittain harhailevan ja hajanaisen vaikutelman. Romaani ei pääty, kaikki jää levälleen. Lukijana jäin epämääräisen tyytymättömäksi ja mietin, mitä kirjailija halusi sanoa ja kenelle.

*

Sofokles; Antigone, suom. Kirsti Simonsuuri;                        LIKE 2011

Olipa kiintoisaa lukea yli 2400 vuotta sitten kirjoitettua antiikin ajan tragediaa, jonka viesti on niin ajankohtainen läpi aikojen. Yksilön etiikan ja yhteisön määrittelemien oikeuksien ristiriita näyttää olevan ikuinen. Simonsuuren suomennus on soljuvaa kieltä.

*

Matti Yrjänä Joensuun kuolinuutinen viime joulukuussa herätti minut huomaamaan, etten ole lukenut hänen kirjojaan. Olen mieltänyt hänet dekkarigenreen ja aiemmat kokeilut sen tyyppisen kirjallisuuden parissa ovat saaneet jättämään ne muille. Joensuun kirjat nyt luettuani olen hyvin vaikuttunut ja myös vakuuttunut, että ne eivät ole vain rikostarinoita, ne ovat enemmän. Kirjoittaja on paitsi tyylitaituri myös eetikko ja psykologi, jonka kautta pahuuden olemus ja rikoksentekijän motiivit tulevat valaistuksi mitä monipuolisimmin. Joensuun kirjojen poliisin rikostutkija Harjunpää ei ole james bond-tyyppinen sankari eikä mikään rappiolle joutunut omalaatuinen nokkelikko, pikemminkin haavoittuva ja hyvin inhimillinen mies. Romaanit näyttävät sisältä päin suomalaista poliisityötä, paljastavat myös poliisivoimien hierarkian ja heikot kohdat. Joensuu ehti kirjoittaa 12 romaania ja sai mm. kirjallisuuden valtionpalkinnon v. 1982, kertoo Wikipedia. – Kannattaa tutustua, jos ei ole jo lukenut.

***       

Yövalvominen kostautuu. Herään jonkun oven kolahdukseen. Hups, kello on jo kahdeksan. Ystävättären kanssa oli sovittu alussa, että menemme yhdessä aamiaiselle varttia yli. Tulee kiire, mutta sovittuun aikaan olen valmis. Ihanaksi hautunutta puuroa syödessä jaamme ajatuksia kurssin merkityksestä omalla tiellämme.

Aamun istunnossa tutkimme pareittain arvokompassiamme. Siinä havaitsen, että altruismi on minulle edelleen keskeinen osiossa työ ja yhteisöllisyys. Ansiotyössäkin se oli tärkeä arvo. Perhesuhteissa, vanhemmuudessa ja parisuhteessa rakkaus ja hyväksyminen, sosiaalisissa suhteissa vuorovaikutteisuus, terveyden ja hyvinvoinnin sektorilla kohtuus, oma rytmi ja kehon viestien kunnioittaminen ovat minulle tärkeät. Henkisyys, kulttuuriset arvot ja hengellisyys ovat keskeisessä osassa arvomaailmassani: ne ovat oikeastaan elämän kantava voima ja sydänlanka.

Arvojen tutkiminen ja nimeäminen on tärkeää siksi, että voi kysyä itseltään: elänkö arvojeni mukaisesti. On opeteltava päästämään irti, luopumaan asioista, joilla ei enää koe olevan arvoa. Niin tulee tilaa muutokselle parempaan, tyydyttävämpään elämään. 

Lopuksi tuomme elämänviivallemme tulevaisuuskuvia. Huomaan, että olen ottanut sellaisia kuvia, jotka jo ovat elämässäni totta. Eikö minulla ole uusia unelmia? Pitäisikö olla? Eräs kuvista kuitenkin jää pyörimään mielessä. Ehkä siinä on jokin vihje.

Osa kurssilaisista on lähtenyt pääkaupungin suuntaan menevällä bussilla puolilta päivin. Jäljelle jääneet syövät Keisarikabinetissa lounasta niitä näitä jutellen. Hyvästelen ystävättären, joka lähtee omaan suuntaansa. Itse saan kyydin Joensuun rautatieasemalle toiselta samaan suuntaan lähtevältä. Keskustelu kurssin herättämistä tunnelmista jatkuu yhteisen matkan verran. Sekin tulee mieleen, että tulomatkan katastrofitunnelmat korvautuvat ihanalla huolenpidolla kurssitoverin taholta. ”Kaikki muuttuu hyväksi”, kuten Äiti Juliana Norwichlainen opettaa.

Valamo toimii aina ihmeellisellä tavalla voimaannuttavasti. Tunnen syvää kiitollisuutta kaikesta mitä odottamattani sain. 

Kotoa lähtiessä pyysin enkeleitä ohjaamaan mukaan oikeanlaisen iltakirjan. Luettuani eilen ensimmäisen luvun tajusin, että teksti puhuu samoista teemoista, joita jo alkukierroksella nousi esiin ryhmässä. Olen nukkunut uniani muistamatta ja tunnen levänneeni. Avaan ikkunan ja raikkaus tulvahtaa huoneeseen. Linnut huutelevat ikikuusten oksistoissa.

Tänään tutkimme elämänviivaa. Joku tekee sen spiraalina, joku puun hahmoon, myös erilaisia karttoja tai värikkäitä poikkiraitoja syntyy. Oma viivani aaltoilee väreissä, siihen pulpahtaa joitakin tästä kohtaa katsoen oleellisia vaiheita, kohokohtia tai käänteitä. Kun katson kokonaisuutta huomaan, että kaikki kuolemat ovat siitä poissa – kuin viimeisen, äidin, mukana olisi haudattu kaikki elämäni ristit, surupisteet. Ymmärrän nyt, että tästä kohtaa elämää moni aikanaan järisyttävä tähtihetki tai syvä rotko on taakse jäädessään silottunut osaksi kokonaisuutta.

Arkkityyppien avulla tehty identiteettiharjoitus oli monille vaikea. Jäin itsekin monessa suhteessa kahden, jopa kolmen vaiheille. Mietin, onko elämän myötä muuttuva identiteetti yleensä mahdollista ilmaista yksiselitteisesti huolenpitäjän, viisaan, soturin, veijarin tai maagikon hahmona.

Pohdimme elämämme arvojakin. Ymmärrän, että osan menneen sukupolven viisaudesta on aika jo nakertanut. Monessa nykymaailman tyrkyttämässä periaatteessa näen pelkkää pintavaahtoa. Tajuan kirkkaasti, että on pidettävä kiinni elämänkokemuksen kautta löytämiensä arvojen paletista. Silläkin tavalla voi olla uskollinen itselleen. 

Vigilian rukousvirrassa kellun mukana puoli tuntia, se riittää nyt. Teen jälkeen osa kurssilaisista saunoo, minä lähden pitkälle kävelylle. Yksin kävellessä näkee eri asioita kuin toisen kanssa. Melkein jokaisen kuusen latvassa näyttää istuvan lintu, joka laulaa. Kuuntelen miten se minussa resonoi.

Huomaan miettiväni vanhan päärakennuksen tulipalon symboliikkaa. Ylimmät kerrokset ovat mustalla karrella, alakerta vesisammutuksen turmelema. Pihalla on työmaakoppeja ja purkurojua. Raivausta tehdään arkiviikolla, nyt on hiljaista. Luostari tulee hädin tuskin toimeen viininvalmistuksella ja turismilla talkooväen turvin. Kuka rahoittaa korjauksen?

Herään yöllä ja valvon pari tuntia. Yövartiossa alan lukea Jobin kirjaa. Päivällä oli puhuttu kärsimyksen merkityksestä elämän kokonaisuudessa. Jobin kirjan sanat koskettavat, tuntuvat uusilta, vaikka monesti luettuja. ”— kaikki tulee näkyviin kuin uudelleen vaatetettuna” (38:14). Mietin taas miksi oikeastaan olen täällä nyt. Eikö elämä ole kurssittanut minua jo tarpeeksi? ”Odota. Sinun asiasi on kyllä vireillä” (35:14). Ehkä joku tarvitsee minulta sitä, mitä täällä saan.

*jatkuu

Huoneeni on tällä kertaa pieni ja yksinkertaisesti kalustettu: vain pikkupenkki, pöytä, tuoli ja vuode. Verhot ja päiväpeitto ovat yllättäen syvänpunaiset. Ikonikuvana vuoteen yläpuolella on Sergei ja Herman, luostarin perustajamunkit. Ikkunasta näkyy viinimarjapensasviljelmä, sen takana järven jäinen selkä.

Trapesan päivällispöydässä alan rauhoittua, tulla paikalle. Väkeä on paljon, mutta tuttuja ei näy. Ajattelen tulomatkan outoa amok-juoksuani kokemuksena, mikähän viesti sillä. Olen usein tullut tänne itkemään jotain surua, prosessoimaan muutoksia. Nyt kun kaikki on balanssissa, tapahtui tämä.

Läheiseen pöytään istuu ystävätär, joka minut tänne nyt kutsui. Katselen häntä, kun hän huomaa, heilautan kättä. Hän nousee heti ja tulee samaan pöytään. Olemme ilmoittautuneet kurssille, joka alkaa puolen tunnin päästä. Kuulumisten vaihto käy pikaisesti, mainitsen jotain katastrofaalisesta tulomatkastakin.

Kurssia ohjaa luotettavan oloinen psykoterapeutti. Kurssilaisia on yksitoista, joku on siis perunut tulonsa. Ensimmäinen istunto menee esittäytymisten merkeissä. Se tapahtuu taas pareittain, kumpikin kertoo ryhmälle sen mitä jää mieleen toisen esittäytymisestä. Tämä on minusta rasittava tapa tutustua, pelkään aina, että sotken tai muistan väärin. Ja niin tietysti sitten tapahtuukin. Kukin saa myös itse kertoa ryhmälle odotuksistaan. Mitä sanoinkaan, kun ei odotuksia ole. En puhu tulomatkan paniikista, vaikka ymmärrän, että sillä on yhteys tähän ’elämän mittaiseen matkaan’, joka teemamme on.

Käymme voimavaratutkimusretkellä ilmansuunnissa. Huomaan, että sijoitan menneisyyteni itään (auringonnousu), tämän hetken etelään (lämmin tuuli), tulevaisuuden pohjoiseen (karua, avaraa), arvot ja periaatteet länteen (iltaruskon lempeä auer). Kustakin ilmansuunnasta löytyy kuin itsestään henkilökohtainen voimalause, joka kirjoitetaan muistiin. 

Iltapalveluksessa vien jälleen tuohuksen Valamolaisen Jumalanäidin ikonille. Olen samanaikaisesti läsnä ja vielä tulossa. Vasta suitsutus kutsuu tunnemuiston sielunkodista. Ajattelen luostarin tulipaloa, johtajanvaihdosta ja muita viime ajan tapahtumia. Tunnustelen ilmapiiriä, onko jokin muuttunut. Kurssilaisista moni on ensi kertaa Valamossa. Heille kaikki tämä on yhtä ekstriimiä.

Teen jälkeen lähden ystävättären kanssa kävelylle kauniiseen iltaan. Sillan molemmin puolin virta on vapaa, muuten jäinen järvi hohkaa kylmää. Kaksi västäräkkiä tulee tiellä vastaan hypellen. Muistan siinä isää ja äitiä. Palattuamme käymme katsomassa ykkösen tv-uutiset (tarvitaan kaksi miestä ja kaksi kaukosäädintä ennen kuin ikivanhasta tv:sta saadaan kuva näkyviin). Toivotamme hyvää yötä toisillemme. Huoneessani kirjoitan auki matkakokemuksen, ettei se tule uniin eikä se tule.

*jatkuu    

Pissismummo aikoi etelästä pohjoiseen. Lyhentääkseen edessä olevaa hulppeasti seitsemän tunnin matka-aikaa Mummo kehitteli poikkeusreitin netistä tulostamiensa aikataulujen avulla: junalla kolmen vartin päässä olevaan kaupunkiin ja sieltä vaihto bussiin. Ei mitään ongelmaa siinä, siis paperilla.

Lähtöasemalla oli ystävällisesti huomioitu Pissismummon matkaanlähtö. Oli oikein torvisoittoa ja ilmaiset kahvit kaikille. Jossain kahvikojun tienoilla vilahti tosin keräyslipasta ojenteleva mieshenkilö, jonka Mummo onnistui kiertämään kauempaa. Taskussa kun oli vain lippu, kaikki killingit kukkarossa, joka oli repussa, joka oli Mummon selässä.

Juna tuli ihme kyllä ajallaan ja oli aikataulussa vielä vaihtoasemallakin, minkä Pissismummo pani tyytyväisenä merkille. Matka vaihtokaupungin asemalaiturilta pikavuoropysäkille oli lyhyt: vain yhdet portaat laskeuduttiin ja se oli siinä. – Reittisuunnitelmahan toimii erinomaisesti, hyrisi Mummo itsekseen. Kaverina odottelemassa istui salskea nuori mies reppuineen, varmaan pikavuoroon menijä hänkin.

Kerran minuutissa pysäkin ohi vilisti paikallisbussi. Kohta tuli taas yksi, jonka perässä näkyi olevankin pikavuoro. Nyt tarkkana. Paikallisbussi pysähtyi, mutta Mummo ei ehtinyt kissaa sanoa, kun express sujahti paikallisen perästä ohi. – Ei voi olla totta, nysse meni ohi, parahti P.Mummo. Nuorimies komppasi: semmossi ne o. Mummon päässä alkoi vilistää hätäinen nauha: mitä minä nyt teen, mitä minä nyt teen…

Pissismummo tempaisi laukkunsa ja kipitti paikallisbussiin. – Hei, apua, mun piti päästä tuohon expressiin, pääseekö tällä linja-autoasemalle? Rouva Kuski otti Mummon kyytiin, ei perinyt maksuakaan, jätti kauppatorin reunaan ja neuvoi oikaisemaan siitä torin poikki linja-autoasemalle. Mummo veti matkalaukkua ja juoksi reppu selässä torin laitaa. Ei näkynyt linja-autoasemaa eikä expresspysäkkiä. Mummo osaa kyllä kysyä, mutta sehän tiedetään, että hädän hetkellä yksi vastaantulija näyttää etelään, toinen pohjoiseen ja kolmas sanoo, ettei tiedä, kun ei ole paikkakuntalainen. Mummo vetää laukkua torin ympäri puolijuoksua, hiki valuu hiussuortuvain latvaa, sydän hakkaa ja ajatus takoo yhtä ja samaa: pakko ehtiä, pakko ehtiä.

Pissismummo oli jo melkein toivoton, kun kohdalle osui paikallisbussi, jonka ovi oli auki ja ratin takana istui Hyvin Rauhallinen Mies. Mummo parahti ovesta: pikavuoro, missä? missä? Mies tajusi, että Mummon kaikki mittarit olivat jo punaisella, tuli oikein ulos bussista, näytti kädellään: menette tätä katua suoraan, kunnes tulee liikennevalot, siitä yli ja linja-autoasema on siinä. P.Mummo lähti ajatustaan nopeammin ja huusi mennessään: kiitos, kiitos.

Linja-autoasema oli siinä missä pitikin. Mutta. Siellä oli ainakin kymmenen expressiä. Mummon uudestaan virinnyt toivo jo hiipui taas: sitä yhtä ei niin missään. Pettymys alkoi musertaa, sillä se pikavuoro oli ainoa siihen suuntaan sinä päivänä. Olisi palattava kotiin. Netistä lunastetut matkaliput menisivät hukkaan ja pitäisi soittaa peruutuksia monelle taholle. Mummo astui alistuneena laukkuineen ja reppuineen terminaaliin, jonka ikkunasta vilahti toiselle puolen saapuvan expressbussin kyltti: Sinne Minne Pitikin.

Viimeinen spurtti perässä vedettävän laukun ja selkärepun kanssa onnistui: kohta istui hikeä tippuva ja punaisena puuskuttava Mummo oikeassa pikavuorobussissa matkalla määränpäähänsä.

Kuljettajan kanssa käydyn keskustelun perusteella Mummo oivalsi panikoineensa aivan turhaan. Ohi ajanut vuoro oli joku muu, ehkä varikolle menijä, tämä oikea oli tullut sen perässä, pysähtynyt ja ottanut kyytiin sen pysäkillä kaikessa rauhassa odotelleen nuorimiehen. Olisi kuulemma mielellään ottanut Mummonkin, jos tämä ei olisi lähtenyt haahuilemaan paniikissa omia teitään.  

Hurmaava viikko! Paitsi edellä kerrottua retkeä, olemme olleet Pikkuritarin ja Murusen kanssa kaksi iltaa ja yhden päivän. Murunen on maailman ihanin pikku tyttö, joka yleensä on hyväntuulinen, syö ja nukahtaa ajallaan helposti. Hän ilmaisee itseään kehonkielellä, joka on ilmeikästä ja puhua pulputtaa yksivuotiaan kieltä, jossa vilahtelee tunnistettavia sanoja: äiti, isi, kenkä, kukka, kakka, ankka, pupu. Sitä paitsi hän laulaa! Se on Mummelista erikoisen herkkää.

Pikkuritarista näkyy kasvavan oivallinen keskustelukumppani, jonka kanssa voi puhua monista pienen pojan maailmaan liittyvistä asioista, joissa hän on asiantuntija. Hän on myös varsin tiedonhaluinen ja vahvatahtoinen poju. Keiton makkarapallerot katoavat vauhdilla, mutta sitten tulee stoppi. Taas käydään neuvotteluja, joiden tuloksena perunat ja porkkanatkin tulevat melkein kaikki syödyksi, kun Mummeli houkuttelee häntä laskemaan lusikalliset. Hän osaa! Hampaiden pesun ’viimeistely’ on Mummelin hommaa, josta yritetään aina laistaa, mutta jos pesu ja iltalaulu kuuluvat kimppaan, laulupaketti voittaa.

Mummeli laulaa Muruselle keinutuolissa nukkulauluksi ’Aa, aa, allin lasta, pientä linnun poikaa’ ja kohta kuuluu tasainen hengitys. Pikkuritarille Mummeli laulaa ihan oman laulun, jota ei lauleta kenellekään muulle. Se päättyy tärkeään säkeeseen: ’Isi ja äiti tulee kotiin, ennen aamua’. Toisena iltana piti laulaa varmuuden vuoksi vielä ’allinlastakin’, kun Pikkuritari kuuli, että hänellekin Mummeli oli vauvana sitä laulanut. Ja sehän päättyy ’siipisivelyyn’ säkeessä: ’pienellä linnulla on pienet siivet, joilla se poikaa hoitaa’. 

Perjantaina Vaari paimensi Murusta jonkun tunnin yksinään, kun Mummeli oli jo matkalla yhteen sielunkotiinsa, jossa odotti mielenkiintoinen kurssi ja Kuopion takaa tuleva ystävätär.