Angel’s Story soi, siinä Kathleen Battlen jumalainen sopraano ja Christopher Parkening kitarassa; levyssä Kathleenin viimeisimmäksi jääneessä Musiikkitalon konsertissa saatu nimikirjoituskin. Ne vanhat, tutuimmat ja koskettavimmat joulumusiikkilevyt soivat koko päivän, ne, joita yhteisen taipaleemme (kohta 50 v) alusta asti keräsimme systeemillä yksi uusi joka jouluksi. Ensimmäiset olivat vinyyliplattoja, jotka ovat jääneet omaan kaappiinsa. Sitten tulivat compact discit (cd-levyt). Niitäkin on jo kertynyt 31 sekä Bachin Jouluoratorion kolme levyä. Viimeisin hankinta on Emma Salokoski ja Ilmiliekki Quartetin joulujazzia.

CD-pinossa on enimmäkseen kummankin lemppareita, mutta on myös pieni inhokkiosasto. Toistani eniten kärsityttävät eri esittäjien 20xhauskaa-joulua-kooste Jouluparaati, tuo kilkan-kalkan-musiikki lienee lasten iloksi ajateltu. Richard Claydermanin pianonsoittomaratoni Christmas on toinen inhokki, josta minä puolestani jossain joulumielentiloista saatan nauttiakin. Yleensä hankinnoista on keskusteltu yhdessä, niin että huteja on varsin vähän.

Parhaillaan täällä soi accappella-laulun ykkösyhtye Rajaton, jonka ensimmäinen joululevy on ehdottoman loistava. Molempien suosikeissa top-10 listan yläpäässä on ehdottomasti Mahalia Jacksonin vinyyleiltä poimitut parhaat joulumusiikkitulkinnat otsikolla Silent Night. Mainittakoon, että onnistuin hankkimaan lähes kaikki Mahalian vinyylit nuorena laulunopiskelijana, ja ne ovat soittokunnossa.

Eilisen perheen yhteisen jouluaterian ja yhdessäolon tunnelmat viipyvät mielessä. Esikoinen kertoi joulu joululta kerryttäneensä lasten joulumusiikkisovellusten repertuaaria ja vahvisti ajatuksemme siitä, että Muru ja Rip ovat yhteissoitossaankin varsin pitkällä, kummankin monien musiikkiopistovuosien ja nykyisten sello- ja viuluakatemiaopintojen myötä. Kuopuksemme tyttöperheen nuorimmainen, puolitoistavuotias Pikkumuru nautti estoitta kaikkien huomion keskipisteenä olosta. Oli mahdollisuus kiivetä moneen syliin ja pisimpään hän viihtyikin Rip-teinin ja Vaarin sylissä. Isosisko löysi isänsä kitaransoiton taustalle pianosta rytmin, ja koko poppoo yhtyi tuttuihin iloisiin ja hartaisiin joululauluihin.

Eilen oli yksi jouluviikon raskaimpia päiviä. Aamulla olimme kaupassa. Parkkihallista lähtien joka paikka oli täynnä. Käytävillä piti pujotella ja odotella, että pääsi haluamansa hyllyn luo. Lapsiperheet olivat ostoksilla ja siinäpä se. Paljon oli myös miehiä suunnistamassa sinne tänne lista kourassa. Iltapäivällä siivottiin jaksamisen verran, ja illalla tuotiin kuusi sisälle kuivahtamaan.

Aaton olimme ajatelleet joulun rauhanhetkeksi. Oli kuitenkin etsittävä kaupungin ainoa lelukauppa. Kahdessa kerroksessa ihan kauheasti vaikka mitä kamaa. Mutta kas, asia, joka meidät sinne ajoi, tuli hoidettua. Olin jo toivoni menettää.

Toinen keitteli joulupuuron, jota sitten asiaan kuuluvalla hartaudella syötiin joulurauhan julistusseremonian jälkeen. Saimme kumpikin kaksi mantelia. Rivakasti siitä oljentauduimme automobiilin kyydillä matkaan taas kynttiläin ja tulitikkujen kera. Hautausmaalla sai odottaa parkkipaikkaa. Muualle haudattujen muistopaikka oli jo liekkimerenä.

Sitten se olikin siinä yhtäkkiä, rauhanhetkemme. Sytytin kuusen oksille kolme oikeaa kuusenkynttilää. Niitä katsellessa kaikki puuha turhautumisineen kutistui oikeaan kokoonsa. Siinä istuimme rinnakkain vanhaa joulumusiikkilevyä kuunnellen. – Tässä on meidän kahdenkeskinen joulumme, lausahdin. Toinen siihen, että näin juuri on hyvä.

Ja yöntummalla talvitaivaalla loistivat tähdet.

Tällä välin kävimme joulun merkeissä Tädin luona. Siellä ollessamme tuli kaksi miestä tuomaan ruokaa, toinen kantoi ruokarasioita, toisella oli avaimet. Ihmettelin sitä ääneen, isompi mies selitti, että toinen oli uusi ja hän opastamassa. Laitoin kasvishernekeittoa lautaselle. Täti maistoi lusikallisen ja totesi: onpa tämä suolaista. Maistoin itsekin ja kyllä, se oli. Kaksi lusikallista meni vielä syöttämällä, sitten Täti teki tenän. Pannukakkua meni saman verran, vaikka se oli hyvää. Suurin osa ruuasta jäi syömättä. Kaksi hoitajaa oli jo käynyt ennen meitä, mutta kummallakaan ei ollut aikaa letittää tai kammata Tädin hiuksia. Tukka oli kauheassa takussa. Jouduin leikkaamaan pitkät suortuvat pois, että sain harjattua hiukset. Toinen meistä vaihtoi lamput keittiön ja eteisen kattovalaisimiin, joissa ei ollut valoa. Lakaisin keittiön ja pyyhin pölyt pöydiltä. Katselimme joulukortit (kolme) ja lauloimme yhdessä Enkeli taivaan. Punainen joulutähti jäi muistuttamaan joulusta. Tädin kädet ovat jääkylmät, hän sanoo joka käynnillämme monta kertaa: voi miten ihanan lämpimät kädet teillä on.

Tänä iltana olimme konsertissa, jossa kuoro lauloi vanhoja renessanssi- ja barokkiajan joululauluja ja barokkiyhtye soitti. Niistä jäi rauhan tuntu sekä sieluun että mieleen.

Jouluviikko kuluu vauhdikkaasti. Joka päiväksi on ohjelmaa. Maanantaina ajoimme naapurikaupungin kirjakauppaan etsiskelemään koululaisille joulupaperiin käärittävää. Hätkähdyttävä kokemus: vaelsimme hyllyltä toiselle isossa kirjakaupassa, moneen kertaan ja taas, emmekä löytäneet mitään. Vaikka kirjoja oli paljon, miksi ne eivät halunneet meille? Masentava kokemus, monella tavalla. Olemmeko ihan ulkona koronanjälkeisestä todellisuudesta?

Tiistain olin suunnitellut leipomispäiväksi. Se sentään onnistui yllättävän hyvin. Traditionaalinen taatelikakku kypsyi kiltisti, piparit paistuivat kauniin ruskeiksi. Leipominen tuntui mukavalta ja tuotti ihania tuoksuja talon täydeltä! Toinen kävi hankkimassa jouluaterian juomat ja kuusen, joka nököttää nyt omalla pihalla odottamassa, milloin hänet kutsutaan sisälle kotiin. Huomenna ajamme Tätivanhuksen luo pipareinemme, kakkuinemme, kahveinemme ja kukkinemme. Ja loppuviikolla tunnelmat vain tihentyvät…

Kirkon traditionaalisissa jouluohjelmissa yksi on monen suosikki, ja minulle peräti merkittävin. Neljäntenä adventtina, joka on joulua edeltävä sunnuntai, kirkko täyttyy kolmesti. Ensin on tavanomainen messu klo 10, iltapäivällä perheitä kutsutaan laulamaan joululauluja neljältä, ja iltakuudelta on perinteinen Kauneimmat joululaulut. Tänään olin mukana koraalikuorossa, joka esitti yhteislaulujen lomassa myös muutamia kolmiäänisiä joululauluja. Taitavat kanttorimme vuorottelivat esilaulajina ja säestäjinä.

Laulamisen sanotaan hoitavan syvällisesti sekä ihmisen kehoa että mieltä. Vanhat tutut joululaulut nostavat herkistäviä muistoja ja tunnelmia mieleen elämän eri vaiheista. Uudemmissakin on useita, jotka ovat radiosoittojen myötä tulleet rakastetuiksi ja suosituiksi puhuttelevine sanoineen ja tarttuvine melodioineen. Silmiä pyyhittiin vaivihkaa siellä täällä. Ja urkujen juhlava sointi kohottaa aina mielen arkea ylemmäs, liki kattoholveja.

Mietin tänä aamuna, että jos pitäisi vielä tehdä kaikki se hyvän joulun tuloksi minkä mielestään koki aikoinaan välttämättömäksi, ei taitaisi tulla joulua ensinkään. Ei jaksa enää joulusiivota, joulukoristella, joululeipoa ja paistaa. Ei tungeksia tavarataloissa joululahjoja etsimässä. Ei vain jaksa.  

Nyt on oikea aika tehdä hyvä kysymys itselle: kuka tätä tai tuota minulta vaatii, missä ja milloin tästä tai tuosta on tullut joulun edellytys, pakko, jota ilman ei? Kyllä se omien korvien välistä taitaa olla kotoisin. Toki sitä vielä itse ruokkii ostamalla korean, joulumainoksia, uusia ideoita ja reseptejä pursuavan lehden. Kunnes tokenee: tänä vuonna ei tarvita yhtään lehteä, joka yrittää myydä meille jonkun toisen unelmajoulua tykötarpeineen.

Jos minulla olisi jäljellä vain yksi joulu, mitä oikeasti siltä toivoisin?  Joululauluja ja itse valittua musiikkia. Perheen iloista hälinää. Lastenlasten hymyjä ja halauksia. Kynttiläin valoa. Tähtiöitä.

Pääkaupunkiseudun ihminen ilahtuu, jos näille main yleensä tulee talvi. Sen parhaat näkymät, huurtein kuorrutetut puut ja puhtaan valkean lumen alla uinuvat pihapensaat, kohottavat mielialaa. Lumi myös vaimentaa kaupungin ääniä. Erityisen ilahtunut ihminen on jouluksi satavasta lumesta. Kunnes sitä tuleekin lisää päivä päivältä ja tuuli pyörittelee villisti kulkijan silmät ja suun lunta täyteen.

Taloyhtiöiden lumityöt eivät hoidu itsestään, talkoiksi menee. Huonojalkaiset, -selkäiset tai muulla tavoin vaivaiset vanhuksetkin joutuvat itse raivaamaan polkunsa postilaatikolle ja roskavajalle. Jos joku työssäkäyvä talorivissä asuu, tietää joutuvansa päivän päätteeksi tekemään ekstra savottaa yhteisillä kotipihoilla ja pahimmassa tapauksessa aamulla taas. Tämä talvi on nyt jo toinen peräkkäin, kun on saatu lumitöitä puurtaa. Mistään ei löydy tilapäisapuakaan, kun kaikilla on yhtaikaa sama pulma.

Onhan lumitalvessa kyllä se hyvä puoli, ettei tarvitse lähteä maksullisille liikuntaharratuksille halleihin tai hikilenkille kaupungin liikuntaviraston koneella aukaisemille laduille. Tarjolla on ilmaista puuhastelua lapion ja kolan kanssa omalla pihalla yllin kyllin. Tätä sanottiin ennen muinoin hyötyliikunnaksi.

Talvi! Patterit napsuvat pakkasta, lunta on satanut koko päivän kinoksiksi asti. Tänään päivässä on pehmeää, hiljaista pilvivaloa, eilen aurinko kirkui ilosta! Päivät hämärtyvät pian iltaan. Jonakin yönä näkyvät tähdet ja kuu, toisinaan vain kaupungista heijastuvat jouluvalot. Miten tärkeältä tuntuukaan nähdä vuorokauden kaikki valot ja valohämärät sävyineen vuoden pimeimmillä viikoilla!

– Eipä ole aikoihin tavattu, todettiin Pissismummon kaa tässä taannoin, kun tuo poikkesi. – Olis maailman asiain tilassa enempi paljon paremmalle tolalle säädettävää, vai mitä. – Niin’pä.

– Ennenki oon arvostellu uutisten yksituumaista eksisteerausta pahanilmanlintuna. Kun aukaiset minkä tahansa toosan tai aviisin, ikävää uutista pölähtää silmille ja sataa lotisten niskaan. Päivä on pilalla heti ja taas. Ihminen ei saa illalla unta, kun sitä moskaa pitää fundeerata ja lapioida mielestään tunkiolle. Luontokato. Ilmastohätä. Energiakriisi. Ydinaseella uhkailu. Ohjusten pauke. Sotarikokset.

– Juuei, mutku, tää mitää uutta ole. Kuka muistaa edellisen maailmanlopun meiningin, terroristien aloittaman sotimisen Syyriassa? Siinäpä olivatten kohta osallisena samaiset Venäjän sekopäätsaari ja Turkin yrmysulttaani, ku näinäkin aikoina. Syyrian pienipääkukko piileksi palatseissaan ja Luvatun Maan Mooseksellakin oli näppinsä pelissä. Hyvinki kymmenen vuotta nahistelu jatku ja taitaapa jatkua vieläki. Mulloksella on koko maanosa, jota Lähi-Idäksi muinoin kutsuttiin ja jota nyt mohamettilaisten jumalinen rättipääporukka hallinnoi. Naiset ja lapset kyyristelee teltoissa pakolaisleireillä ja miehet tappelee verissä päin. Ison meren yhdellä laidalla taas Kiinan Keisari hymyää salaviisaasti, ja toisella laidalla riekkuu omatekoinen Maailmanvaltias, jolta laillisesti valittu demokraattipresidentti mukamas vei viekkauella ja vääryyellä vallankammarien avaimet.

– Nih. Vaan minkä näille kukaan mahtaa. Herttaisesti harmaantunut Mummokuningatarkin väsyi isojen poikain nahistelua seuraamaan, otti kruunun kiharoiltaan, ja poistui elämästään helpotuksesta hengähtäen.  

Tänään ja huomenna sytytämme kaksi liekkiä kynttelikköön. Mitä kouhakammaksi kaupallinen joulunalusmelske käy, sitä viipyilevämmin ja hiljaisemmin otan vastaan toisen adventtisunnuntain. Sen teema, Kuninkaasi tulee, on joulukuun atmosfääri, juhlan odotus.

Puhumme perheväen kanssa joulusta. Olemme kaikki koolla, jos terveinä ollaan, täällä Vaarilassa. Jatkamme pöytää, keräämme kaikki tuolit ja penkin siihen ympärille. Pikkumurun matkatuoli tulee mukana, että puolentoistavuotias saa syödä omin käsin annostaan niinkuin isosisko, serkut, vanhemmat, kummisetä ja Rakastettu sekä Vaari ja Mummelikin. Toivomme, että Paratiisin Poppoo ilahduttaisi meitä kaikkia sävelin ja yhdessä laulettaisiin jokaisen jouluiset lempilaulut. Olen jo kaivanut esille taatelikakun ja piparien tykötarpeet ohjeineen ja tehnyt listaa hankinnoista…