Eeva Tikka; Tulen jano,  Novelleja 1995        ; Kahdesti kastettu, Novelleja 1997;  Gummerus

Kun lukupinossa sattuu olemaan vuorossa pitkää ja sitkasta proosaa, huomaan herkästi haeskelevani kirjaston hyllyiltä rinnalle novelleja. Eeva Tikan tuotantoa olen aiemminkin lukenut ja siitä pitänyt, nämä ennen lukemattomat novellikokoelmat otin proosan välipalaksi.

Kahdesti kastettu sisältää uskonnolliseen aihepiiriin liittyviä kertomuksia. Tikka on erinomainen novellisti, ei lankea saarnaamaan eikä pilkkaamaan. Hän kuvailee erilaisia ilmiöitä uskonelämän alueelta todentuntuisesti ja kaihtelematta.

Tulen jano on aiheiltaan edellistä kiinnostavampi, ehyt kokoelma tämäkin. Tikka on kyllä ihmismielen kuvaajana taitava. Novellit ovat syvyyssukelluksia hiljaisten, syrjässä elävien ja rikkinäisten ihmisten mielen maisemaan.

*

Claude Simon; Tuuli        suom. Jukka Mannerkorpi                     Otava 2007 (ransk. 1957)

En ole järin ihastunut nobelpalkittuihin kirjailijoihin, se sanottakoon. Sitkeästi tämänkin Madagasgarilla syntyneen, sittemmin ranskalaistuneen uuden romaanin edustajan tyylin hienoutta yritin aluksi ymmärtää, sitten luovutin ja tyydyin vain lukemaan ja ihmettelemään. Alaotsikointi ”Yritys barokkityylisen alttaritaulun uudelleen koostamiseksi” antaa jonkin viitteen kirjailijan pyrkimyksistä. Silti: mitä voi sanoa romaanista, jonka päähenkilö hukkuu lausetulvaan. Tapahtumat aukeavat, jos jaksaa kahlata puolitoista ja kaksikin sivua pitkiä ajatusketjuja pitäen mielessään mistä lähdettiin. (Suoraan sanoen pidän ihmeenä, että suomentaja on säilyttänyt järkensä tätä kääntäessään.) Simon tuntuu pelkäävän pistettä, lauseet seuraavat toistaan loppumattomina jonoina niin että pilkut vain silmissä vilisevät. Kirjallisuustieteilijä pitäisi olla ymmärtääkseen, missä tyylin hienous ja modernius on, mutta tavalliselle lukijalle tulee kyllä epätoivoinen olo assosiaatioiden virrassa soljuessaan. Mannerkorven käännös sinänsä on todella erinomainen, suorastaan loistava, siitä pisteet. Ajelehdin kirjan loppuun asti ja mietinnän jälkeen syntyi kuin syntyikin jonkinlainen epämääräinen jälkikuva kirjailijan luomasta tunnelmamosaiikista. – En liene ainoa, jolla on vaikeuksia Simonin tajunnanvirtojen kanssa: kirjaston kirja vaikutti lähes korkkaamattomalta. (Radiosta kuulin myös arvostetun kirjallisuustieteilijän paljastavan, ettei itsekään ole jaksanut lukea kaikkia tajunnanvirtatekniikalla kirjoitettuja, kuten vaikkapa James Joycen Odysseusta.)

*

Carol Shields; Ellei         suom. Hanna Tarkka        Otava 2003 (2.painos) Loisto-pokkari

Tutustuin ensi kertaa v. 2003 kuolleen Carol Shieldsin, amerikkalais- kanadalaisen kirjailijan teokseen. Kirja on Shieldsin viimeinen. Lukukokemus oli miellyttävä ja jätti kiinnostuksen tekijän aiempaan tuotantoon. Kirjailijaa lienee vähätelty uran alkuvaiheissa, vaikka hänellä on vankkka yliopistotausta. Hänen tyylinsä ja aihepiirinsä on lukijaystävällisellä tavalla perhekeskeinen ja lämmin. Opuksessa nousee vahvana myös merentakaisen kirjallisen maailman mieskeskeistä kulttuuria kritisoiva trendi.

*

Siegfried Lenz; Hetken hiljaisuus                         Gummerus 2012

Lenzin kirjan sanotaan olevan paras vastaus sille, joka kysyy mitä rakkaus oikein on. Kirjalla on tarinansa: kirjoittajan elämänikäinen, rakastettu puoliso kuoli kesken romaanin kirjoitusprosessin ja työ keskeytyi vuosiksi. Valmiiksi saatettu tarina heijastelee herkästi kaipausta ja menetetyn rakkauden ikävää. Kirja on ladottu helposti luettavaan muotoon eikä tarinassa ole mitään liikaa. Kaunis ja koskettava tarina nuoren miehen rakkaudesta opettajaansa. – Lue tämä!

*

Yasunari Kawabata; Lumen maa                              suom. Yrjö Kivimies          Tammi (1947, 1958)

Sitkeästi yritin jälleen lukea Nobel-palkittua (1968) kirjaa. Aihe on kovin japanilainen, pitäisi tuntea sitä kulttuuria ja historiaa enemmän ymmärtääkseen paremmin. Suomennos on tehty englannista ja saksasta, joten varmaan myös osa alkuperäisen tekstin hienouksista on latistunut. Tarinassa ei tapahdu juuri mitään, mutta maisemakuvaus on kyllä hienoa. Geishakulttuurin aukeneminen länsimaiselle lukijalle olisi vaatinut enemmän pohjustusta kuin suomentajan saatesanat kirjan lopussa.

*

Eva Gabrielsson; Stieg, minä ja Millennium          suom. Tommy Granholm  Minerva 2011

Stieg Larssonin Millennium-trilogian filmatisoinnin nähneelle oli kovin kiintoisaa ja taustoja valaisevaa lukea Larssonin avopuolison muistiinpanoja trilogian kirjoitusvaiheen ja Larssonin kuoleman ajalta. Kirja löytyi kyselyn ja kovan etsiskelyn jälkeen kirjaston tietokirjallisuuden osaston uutuushyllyltä lattian rajasta. Kiitän blogiystävän (mm) antamasta vinkistä, jota ilman en olisi osannut kirjaa kysellä. — Kannattaa lukea.

*

Anneli Kajanto (toim.)  Isä           Kertomuksia             Kansanvalistusseura 2012

Vuonna 2011 Kansanvalistusseura järjesti yhdessä Oriveden opiston ja OK-opintokeskuksen kanssa Isä –aiheisten kertomusten kilpailun. Siihen tuli 624 kertomusta, joista 30 julkaistiin kirjana. Rajatun aiheen kertomuskokoelma on lukijan kannalta hiukan tylsä, siinä on paljon toistensa kaltaisia tarinoita, joiden taso on kirjava. Palkitut kertomukset erottuvat tyylillisesti edukseen, muutamat tarinat ovat suorastaan riipaisevia. On kertomuksia turvallisista ja poissa olevista, kannustavista ja mitätöivistä, ankarista ja lempeistä isähahmoista. On isä-poika- juttuja. On kuvaus siitäkin, millainen on ollut kirjoittajan itsensä kasvu isäksi. – Kiinnostava otos proosatekstiä myös harrastajakirjoittajan näkökulmasta.

*

Katja Kaukonen; Vihkivedet                     WSOY 2012

Katja Kaukosen Odelma herätti kiinnostuksen seuraavasta kirjasta, joka oli jo työn alla, kun esikoisteosta luin. Vihkivedet vahvistaa mielikuvaa kirjailijan tyylistä ja vastaa odotuksiin komeasti. Tässä on 13 novellia, jotka on ryhmitelty kolmeen osastoon. Aihepiiri liikkuu usein lapsuuden maisemissa, kokijana pieni poika tai tyttö. Kirjailija samoaa mystistä mielen maisemaa kertomuksissaan, joissa tapahtumat eivät ole tärkeintä vaan se miten keskushenkilö ne kokee. Teksteissä toistuva kuva on joen vedet. Tarinoita peittää kuin harmaa usva, josta vilahtaa näkyviin hahmoja. Jos Odelman maailmaan olikin aluksi vaikea päästä sisälle, novellit aukeavat helpommin, antautuvat lukijalle, joka pääsee seuraamaan omintakeisen sanataidemaailman hahmottumista. Pidin erityisesti novelleista Kirjoitan nimeni  ja  Sylissä kokonainen elämä. Novellien kieli on kaunista, ne  luovat utuisen maailman kuin hiljaisen, surumielisen akvarellin.

*

Olli Sinivaara; Lokakuun päivä                             Teos 2012

Oi, miten ihanaa modernia runoa! Vihdoin joku uuden sukupolven runoilija, mies, jonka rytmikäs teksti puhuttelee kauneudellaan, kielikuviensa runsaudella ja väreillä. Sinivaara on -80-luvun lapsi, on ehtinyt jo neljänteen runoteokseensa. Hän kirjoittaa fantastisen täyteläistä runoa, joka ei vähääkään piehtaroi ankeissa kokemuksissa elämästä ja rakkaudesta (mikä on niin tyypillistä nuorille miehille) vaan huikaistuu luonnosta jäljittelemättömällä, upealla tavalla. Ihastuin myös runojen rytmiin, joka noudattaa alkulehdelle lainattujen Eeva-Liisa Mannerin ’Teoreeman’ ja Niilo Rauhalan runon mallia. Sinivaaran teksti rakastaa erityisiä värejä: syksynsyvänsininen, pilvenharsopuhkeileva harmaa, palaneenmusta, dyyninkelta, talvenvihreä, polttavanoranssi , turkoosi,aina turkoosi. — Lue ja ihastu!

Pisimpään vihreää kantaa ruoho, aina ruoho, / ruoho läpi lumen ja läpi betonin, / läpipudonneiden lehtien violetin hiekan. / Latvojen liekkirinteinen loisto, / keltaisen oranssin kulta-aallokot / valuneet maahan: nyt maa saa loistaa / syntymisen värejä syksyn väreissä, / kun ne multaa varistaen, sitä kylväen / nousevat siivilleen kohti syvää vettä ja jäätä, / kohti roudan ja lumen kirkasta turkoosia.

Joka aamu saan syntyä / kulkemaan taivaanpellon pieliä, / hengittämään sen kasvua, / kurottamaan kohti pellon sydäntä / linnun ja kallion rinnassa. Joka päivä / kun pilvien tasainen harmaa / ei ole koskaan tasainen: se halkeilee / valon luotoja, keltahehkuisia mäkiä, / joilta latvat näkyvät kokonaan / kuin jokaisen ruohon aava.

**

Näin Iltasanomien toimitus laskee:

”Tampereen vahva demarivaikuttaja Hanna Tainio oli vuoden 2008 vaaleissa ääniharavavien listalla seitsemäntenä 4 402 äänellä. Nyt ääniä tuli 4 686, pudotusta 1 716 ääntä. Tainio ei yltänyt nyt ääniharavien top teniin.”

Pissismummo täälä vihdostaviimen. Kyllä on Mummon kärsivällisyyttä taasen kasvatettu. Kolmas Huone mykistyi muutamaksikin ajaksi, eikähän se mummomeikäläisen voimin siitä tokene, tarvitaan administeri hätiin. Ja sillä ministerillä taas on yleensä muutakin tekemistä kuin pönkittää kirjoitusvimmaisen emonsa julkisfoorumia.  No, kuulemma on hoputettu webbihotellia, jossa Kolmas Huone sijaitsee. Siellä vika. Näinikkään sitä järjestyy taukoa ihan pyytämättä ja yllätyksenä.

Eihän se kirjoitusloma pelkästään huono juttu ole. Monta turhaa mielenkuohua maailman asioista jää Mummon omaan tietoon. Poikakaveri saa sitten vastaavasti enämpi ihan suullisesti kuulla. Ni että sinne se kaatuu mikä ei tänne. Vaikka nyt siitäki, mitä mieltä Mummo oli vaalituloksesta tai hurrikaanista NYK:ssa.

Vaalipäivän iltana Pissismummolassa seurailtiin iltasen aikaan töllöttimestä ääntenlaskun edistymistä. Kyllä rupesi Mummoa kyrsimään kohtsillään toimittajien uupumaton tivaaminen puolueiden alfauroksilta ja -naarailta: no mitä mieltä ollaan. Vastauksena tietysti, että katotaan nyt kun lopulliset tulokset tulleepi. Yli-innokas punatakkinen toimittaja töksäytteli, kiihkoili ja töpeksi kysymyksissään. Parinaan oli vielä tyhjää toimittanut turjake, joka tuskin sanaa sai suustaan. Aikansa Mummo täälä ihmetteli touhua, painui sitten petiinsä ja jätti P.Kaverin vahtimaan valtakunnan lopputulosta tuoreeltaan.

Aamun lehtihän sen sitte taas kertoi miten kävi kellekin. Mahtaako tästä tuloksesta elämä iloksi muuttua Suomemme saloseuduilla, tuumii P.Mummo. Huomattava osa äänivaltaisista kansalaisista jätti koko manööverin väliin. Sittenpä soppii valitella sosiaalisessa mediassa (mitäs muuta mediaa muuten on?) kaikesta mahdollisesta mikä on huonosti hoidettu. ”Eipä ol nillitystä viäl kielletty laisa ja asetuksisa”, totesi torilla tavattu tuttava Kyrmy Niskanen tästä aiheesta puheen ollen.

Pissismummolassa Poikakaveri pruukaa katsoa kaikki eduskunnan istunnot, jotka televisioidaan. Mummon itsensä mielestä tuo on huomattava kärsivällisyyden merkki ihmisessä. (Kunpa moinen kärsivällisyys siirtyisi moneen muuhunkin asiaan.) Vastikään siellä (eduskunnassa siis) mekastettiin sote-uudistuksesta ja äänestettiin sekä itse uudistuksesta että hallituksen luottamuksesta. Mummo vieri useaan otteeseen askareilleen tv:n ohi ja siinä muutama tiedonjyvä tipahti aiheesta myös Mummon pikku laariin.

Ministerin asiallisenkuuloinen selonteko uudistuksen sisällöstä oli hädin tuskin päättynyt, kun puhujanpaikalle tomerehti vaalea otsakihara hulmuten maakuntien mies. Tämä se alkoi nuijia ja moukaroida hallitusta, lakiluonnosta, sote-uudistusta, kuntauudistusta ja ties mitäkinuudistusta oikein olantakaa. Ja pontevasti hirnahdellen vaati hallitukselle epäluottamuslausetta. – Mitä se tuo pellepeloton mekastaa, tiedusti P.Mummo ohikäydessään kotisohvan asiantuntijajäseneltä ja tuli tietämään, että siinä välikysymyksen tehneen puolueen kellokas ilmaisee opposition mielipiteen hallituksen aikaansaannoksista.

Mummo sai ruokailun jälkityöt tehtyä, käväisi uinahtamassa puolen tunnin nokosensa ja tuli sitten ovensa takaa keittiöön meditoimaan kahvinkeittimen toimintaa. Hämmästyksekseen havaitsivat hänen kuuloelimensä, että sama tyyppi kailotti yhä. Mummo keittiöstä, että mitä, eikö se tuo pääse pois pöntöstä — johon kotisohva-asiantuntija, että jo se on omalla paikallaan, mutta samaa levyä pyörittää. Kahvikupillistaan viimeistellessä Mummon ajatus harhautui. Haaveili istuvansa puhemiehen paikalla nuija kädessä. Kipakan pamauksen jälkeen ulvahtaisi Mummo: ASIA on loppuunkäsitelty. Menkääpä kahville.

Huomasin, että Kolmannen Huoneen viisivuotispäivä meni jo. Lukijapalaute näyttää kutistuvan, mitä se sitten kertoneekin. Aina jossain vaiheessa itse kukin kyllästyy kirjoittamiseen, toisten tekstien lukemiseen tai tietokoneen ääressä istuskeluun. Omakin ystävälista elää, jotkut katoavat, toiset vaikenevat pitkiksi ajoiksi. Joskus huomaa, että tutun blogin aihepiiri ei enää tunnu kiinnostavan tarpeeksi tai tyyli on alkanut jotenkin harmittaa. Kirjoittaja tulee väistämättä toistaneeksi itseään ja aiheitaan, niin se vain on.

*

Lokakuussa on aina se hauska hulinapäivä, jolloin on paljon lapsi-iloa koolla yhtäaikaa. Pikkuritarin serkkuja oli paikalla neljä, kummiperheen pienet ja tällä kertaa myös isin serkun lapset – isät ja äidit, mummot ja vaarit joukon jatkona. Sylejä riitti pienille ja omankokoisia leikkikavereita pienen päiväkotiryhmän verran. Pikkuritarin setämies ja Neitokin olivat paikalla. Ulkona sateli hissukseen, sisällä oli kivaa huisketta ja puheenporinaa.

*

Kummipojan perhe oli käymässä lauantaina. Sain tuulahduksen Lapsuusmaalta heidän mukanaan. Aamupäivällä olin leiponut puolukkakakkua ja ’täydellisiä korvapuusteja’ ihan heitä varten. Nuorimmainen tutki Pikkuritarin ja Murusen lelulaatikkoa ja vähän muitakin laatikoita kiinnostuneena ja isosiskonsa osallistui naisten sisustuspulmia koskeviin juttuihin sillä välin kun miehet puhuivat teknisiä. Rattoisa iltapäivä yhdessä!

*

Tuttavapariskunta oli mennyt naimisiin sitten viime tapaamisen. – Miksi juuri nyt, kysyin virallistetulta vaimolta. – Ehkä me vain tultiin siihen tulokseen, että nyt on hyvä aika. Neljäkymmentä yhteistä vuotta riittää vakuuttumaan suhteen kestävyydestä. Yhteiset lapset ovat aikuisia ja lapsenlapsiakin on jo kahdeksan. Onnittelin, onhan parisuhteen kestävyys pienen juhlavan eleen väärti, vaikkei se ehkä arjessa mitään muutakaan.

*

Aamun lehti kertoi eilen surullisen tarinan somalitytöstä, jonka isällä on ilmeinen ongelma sopeutua paitsi länsimaiseen kulttuuriin, myös valitsemansa asuinmaan lakeihin. Tytön kohtalon ohessa tarina tulee kertoneeksi myös länsimaisen kulttuurin nurjista puolista ja yhteiskunnan viranomaisten kyvyttömyydestä puolustaa toisenlaisen perhekulttuurin alistamaa lasta. Tästä kertoi riipaisevasti myös Anja Snellman romaanissaan Parvekejumalat. Venäläisen äidin lapset voidaan ottaa huostaan lastensuojeluperustein,kun aihetta on tarpeeksi, mutta kulttuurinsa ja uskontonsa kahlitsemat toisen maanosan elintasopakolaiset saavat vaikka tappaa lapsensa. –Näinkö se menee?

Pojanpoika täyttää neljä vuotta ja pojantytär puolitoista vuotta ja yhdeksäntoista päivää. Ensi tapaamisesta Toiseni kanssa on pian neljäkymmentä vuotta, Esikoisen syntymästä kolmekymmentäseitsemän ja Kuopuksen lähes kolmekymmentäviisi vuotta.  Äidin kuolemasta on kaksi vuotta ja kaksikymmentäyksi päivää, Isän yksitoista ja puoli vuotta. Minä olen ollut kokemassa kaiken tämän ja paljon ennen näitä ja näiden jälkeen. Ihmeellistä, miten elämä joskus pelkistyy onnen ja surun hetkiin.

Jos aikoo lenkille, on lähdettävä heti, kun aurinko pilkistää, syöksähdettävä aamuteen jälkeen metsään. Miten raikasta ja ihanaa! Ja monta vastaantulijaa, jotka kommentoivat säätä hymyillen: vihdoinkin! Tunnin lenkki – ja kas, kotikadulle ehdittyä jo taas alkaa sade ripsuttaa. Semmoista on lokakuussa.

…pohdinta sen kun jatkuu…

Rakastan pihaamme ja sen puita. Syksyisin saatan tuskailla haravatyön määrää, mutta keväällä jo taas seuraan innokkaana lehtisilmujen paisumista ja odotan vihreän kesämekon hulmahdusta vaahteran ja tammen ylle. Keväällä istutan uutta tai vaihtelen entisten istutusten paikkaa. Kukkamaa yllättää, on ihana ilo seurata mistä ja milloin putkahtaa varsi ja nuppu ja minä aamuna se aukeaa.

Meitä nuorempi ystäväpariskunta myi omakotitalonsa kaupungin laitamalla ja muutti keskustaan kerrostaloon. Lähdölle oli hyvä syy. Etukäteen ystävärouva suri puutarhaansa, jonka jokaisen puun ja pensaan oli itse istuttanut. Oman kasvimaan, köynnösruusujen ja kukkapenkkien jättäminen tuntui raastavalta. Seitsemännen kerroksen parvekkeelta he nyt katselevat taivaanrantaan laskevan auringon punaamia pilviä työpäivän jälkeen ja kaupungin valojen syttymistä. Ihminen sopeutuu pakon edessä.

Kerrostaloasunto näyttää olevan monen aikuisen asumiskaaressa ensimmäinen ja viimeinen paikka. Se sopiikin aktiivisille nuorille ihmisille, jotka matkustelevat ja harrastavat tai eläkeläispareille, joilla on kesäpaikka, jossa voivat olla vaikka puolet vuodesta. Kerrostaloasukas yleensä sanoo asuvansa kerrostalossa, ei niinkään, että kotinsa on siellä. Talon hoito on ulkoistettu jollekin huoltoyhtiölle ja asukas maksaa siitä hoitovastikkeessa tai vuokrassa. Talon talkoisiin osallistutaan yleensä heikosti, hyvä jos muutama tulee paikalle. Vastuuta saa kantaa Joku Muu.

Asukasbarometritutkimus kertoo, että yli puolet suomalaisista haluaa asua omakotitalossa. Omalla tontilla asuja haluaa tilaa ympärilleen ja monella heistä on myös tunnesuhde taloonsa. (Siksiköhän omakotitalojen reviirikiistat ovat niin yleisiä?) Rivitalossa asuminen on urbaani kompromissi tästä toiveesta. Yhtiömuotoinen asuminen vaatii myös tiettyä sosiaalisuutta, koska yhteisen pihan ja talon asioiden hoitamisesta on kyettävä sopimaan.

Filosofi yrittää kertoa, että koti ei ole paikka vaan mielentila, suhde ympäristöön, turvallisuuden tunne. Niinpä. Moni ratkoo sisäistä tyytymättömyyttään muuttamalla eikä koskaan löydä paikkaa, jossa olisi kotonaan.

Nykyään – erityisesti talkoopäivän jälkeen – olen alkanut mielessäni kyseenalaistaa asumismuotoamme. Muutos ajattelussa on syntynyt fyysisen kautta. Vaikka olemme jakaneet osaltamme talkootehtäviä useammallekin päivälle, joudun pitämään talkooviikon ponnistusten jälkeen toisen viikon jpk:ta.

Taloyhtiössä on kymmenen asuntoa, joista yhdeksästä oli nytkin väkeä puuhaamassa yhteisen viihtyvyyden hyväksi talkoolauantaina. Fiilis oli mitä parhain, kun sääkin suosi tällä kertaa. Miehet tekivät pihassa perusparannustöitä, naiset haravoivat lehtiä ja siivosivat pyörävajan, työkaluvajan ja roskiksen. Työnjohtoa ei tarvita, kun porukka tuntee toisensa. Jokainen tarttuu mihin parhaiten luontuu. 

Meillä on mukava taloyhtiö, jossa on ihanteellinen asukaskoostumus. Lieneekö sitä ajateltu jo suunniteltaessa, kun on tehty erikokoisia asuntoja kaksioista aina viiden huoneen koteihin. On eläkeläisten tuomaa levollisuutta ja asutun tuntua päivälläkin, keski-ikäistä työssäkävijää ja lapsiperheiden eloisuutta. On kissaystävällinen pariskunta ja koiraihminenkin. 

Rivitalon päätyasunnossa on hyvät puolensa ja muutkin. On rauhaa ja tilaa ja hyvä seinänaapuri. Talon päätyistutukset ja nurmikko vain tuppaavat jäämään päätyasujan huoleksi vaikka talonmiesvuoro kiertää.  Vastapainoksi talvisten lumimyräköiden jälkeen kolaus ei jää yksin kenenkään talonmiesvuorolaisen niskoille, siihen tulee aina apuvoimia. 

Nämä jpk:t toistuvat myös oman pihan hoitovaiheiden jälkeen. Miten kauan tätä jaksaa? Edellinen eläkeläispari lähti talosta vasta 80:n ikävuotensa tietämissä eikä ehtinyt koskaan kotiutua kerrostaloon. Kotiutuisinko minä, kun olen aina halunnut asua maan pinnalla?