Ja väsymystä, pääasiassa. Sen tietää hän, joka on erilaisia ikäviä oireita aiheuttavaa virusta yrittänyt elimistöstään nitistää. Ihmettelee miten verkkaan tämänikäinen toipuu mistä tahansa elimistön häiriötilasta. Ei käy se enää kahdessa yössä ja yhdessä päivässä. Vuoteen tuntumassa saa nuhjuilla päivän jos toisenkin, lääkitsi tai oli lääkitsemättä.

Hiljainen viikko on alkanut. Olisi aika löytää uudelleen tähän ajankohtaan liittyvä hengellinen merkitys. Jos vain jaksaisi. Onko se tällä kertaa sitä, että voi tunnustaa jaksamattomuutensa ja vapauttaa itsensä kaikista ylevistä (tai mistään) pyrkimyksistä?

 

Pääministeri Kataisen tunnetun manööverin innoittamana kaivoin kirjastostamme esiin Pekka Himaset. Opusten ajatukset alkoivat kohta tuntua jotenkin tutuilta. Pääministeri on ihan ilmeisesti löytänyt oman gurunsa! HIMeros (2008)on kirjoitettu jäykkään dialogimuotoon, jolla on tietysti filofiset perusteensa, mutta joka ei mielestäni toimi kovin hyvin kirjassa. Kukoistuksen käsikirjoitus on hyvin strukturoitu teos ja antaa paitsi ideoita myös käytännön ehdotuksia. Siinä perustellaan mm. Aalto-yliopiston resepti vastaansanomattomalla ja ymmärrettävällä tavalla. Myös Guggenheim on Himasessa löytänyt puolestapuhujansa. Kirjat paljastavat myös huimat ajatusfäärit, joihin voi yltää, kun ei tarvitse piitata innovaatioiden kustannuksista ja elämän realiteeteista. Oivallista ajatussäkenöintiä löytyy molemmista teoksista.

”Tiedonjanoa ei voi sammuttaa ankkuroitumalla johonkin valmiiseen järjestelmään, vaan on mentävä kohti tuntematonta. On tietenkin samalla pidättäydyttävä purjehtimasta tiedon valtamerellä liian kauaksi tunnetusta rannasta. Tutkin aina ensin kahluupaikkaa matkan päästä; jos havaitsen veden liian syväksi kokoiselleni, pysyn rannalla. Kaukaiset meret pelottavat minua pimeydellään ja salakareillaan. Järki on ainoa valoni – en syöksy uhkarohkeasti sinne, missä se ei valaise majakkana riittävästi.”                              HIMeros, s.26-27

Ihmettelen Pekka Himasen persoonaan kohdistuvan kaunan ja vähättelyn määrää sosiaalisessa mediassa. Tekee mieli kysyä lyttääjiltä, mikä on teidän reseptinne? Onko parempia ehdotuksia?

 

 

”Haetaan, koristellaan ja siunataan virpomavitsoja. Pajunvarvuilla lyödään kahden puolen, samalla siunaten tai loitsien, perheenjäseniä, sukulaisia ja naapureita. Saadut oksat säilytetään oven, ikkunan tai ikonin päällä vuoden ajan. Palkaksi heti tai viikkoa myöhemmin muna, makeisia, rahaa tai pääsiäisateria.”

”

”Virpoin varpoin tuoreeks terveeks, rikkaaks rakkaaks, vanhaks vakkaaks, mie virvon viisahaks, taputtelen taitavaks!”

(Pääsiäispilke, juhlaperinteitä, SKS 2000)

On merkillinen kokemus käydä kutsuttuna jossakin, missä on ollut kymmeniä vuosia sitten. Paikka on jollain tavalla muuttunut ja kuitenkin sama. Ensimmäinen tunne on raju outous: en tunne täältä ketään, mitä minä täällä. Kun ollaan koolla saman pöydän ääressä ja ihmiset alkavat kertoa kukin vuorollaan elämästään, alkaen entisestä nimestään, vuodet katoavat väliltä ja monen kohdalla tulee iloinen ”sinäkö se oot” -tunne.

Vuosikymmenten polku on sentään aika pitkä ja monella mutkainen. Tavatessamme olemme hetken niitä nuoria, jollaisina erosimme silloin maailman kaikkiin tuuliin, kirjaimellisesti. Sekin on merkittävä havainto, että osa porukasta tuntui esittelyn jälkeen aivan tutulta, osa jäi vieraiksi. Olivat jääneet vieraiksi ehkä jo silloin. Kun kerroin kuka olen, oli ryhmän spontaani reaktio: hei, missä siun tukkas on? Silloin minulla oli hyvin pitkä ja paksu tumma tukka, josta luovuin viitisen vuotta myöhemmin. En voinut kuvitellakaan, että tukka olisi juttu, josta nämä minut muistavat. – Vieläkö sie laulat ja soitat, kysyttiin sitten. No, laulanhan minä, mutta en enää sooloja enkä kuorossakaan kuin silloin ja pitkään sen jälkeenkin.

Mietin mitä jälkiä pitkän elämän varrella minusta on jäänyt ryhmissä, joissa olen mukana ollut. Millaisena muistan ihmiset, joiden kanssa hetki kuljettiin yhtä matkaa? Mikä oli kohtaamisemme merkitys myöhemmin? Miksi jotkut jättivät lähtemättömän muiston ja toiset haihtuivat mielestä kokonaan nimineen, kasvoineen? Häveten muistan raakileisuuttani – sen siellä ääneen sanoinkin. Mutta tunnen kasvaneeni ihmisenä eikä sitä tarvitse enää hävetä.    

 

Pikkuritarilla, joka yleensä on aika terve, oli honk-honk-yskää ja kova kuume. Niinpä päiväkotiin ei ollut asiaa. Onneksi Vaarilan väellä ei ollut kovasti ohjelmaa viime viikolla ja saatoimme olla avuksi. Pahin päivä oli se, kun Pikkuritari makasi voipuneena Vaarin kyljessä sohvalla eikä oikein jaksanut edes kuunnella lukemista eikä katsella Pikku Kakkosta. Mummeli kantoi lämmintä juotavaa ja vaari toimi uuninkylkenä palelevalle.

Yö oli Pikkuritarin vanhemmille kova, kun lääke laski kuumetta vain asteen verran ja pojalla oli surkea olo. Kolmantena päivänä jo helpotti, ruoka maittoi paremmin ja leikit alkoivat sujua. Vaari lähti Murun kanssa puistoon ja Mummeli keskittyi aamulla rakennetun junaradan toimintaan yhdessä ratamestarin kanssa. Semmoisissa kahdenkeskisissä tilanteissa Mummelin ja Pikkuritarin välille syntyy keskusteluja. Ne alkavat yleensä jollain nelivuotiasta askarruttavalla kysymyksellä ja saattavat yllättää vakavuudellaan.

Pikkuritari: Mistä mie olen syntynyt?

Mummeli: Mitä äiti ja isi ovat siitä kertoneet?

PR: En mie muista.

M: Muistatkos, kun te odotitte Murua, niin Muru kasvoi vauvan kokoiseksi äidin massussa.

PR: Joo. Mie sain taputtaa sitä massua.

M: Siekin kasvoit äidin massussa, ennen Murua. Sitten äiti ja isi menivät sairaalaan synnyttämään vauvaa ja sie olit se vauva ja synnyit äidin syliin.

PR: Niih. Mie olen syntyny ensin.

***

PR: Miten ihminen kuolee?

M: Se on vähän semmoista kuin olisi oikein väsynyt ja nukkuisi niin syvään uneen, ettei jaksa enää herätä. Se on eri asia kuin yöuni. Lapset nukkuu yöt kevyesti ja herää aamulla virkeinä.

PR: Kuolenko mie?

M: Joskus me kaikki kuollaan, mutta eri aikoina. Sie olet nyt vasta neljävuotias. Ajattele, Mummelin äiti, vanha mummo kuoli 96 vuotiaana. Siinä on kokonainen pitkä elämä ennen kuolemaa. Sie voit elää vaikka yhtä vanhaksi.

PR: Mie en halua kuolla…

M: Ei nelivuotiaat yleensä kuolekaan, vanhat ihmiset kuolee. Eikä sitä vanhanakaan tarvii pelätä.

***

 

Paavinkirkko ja ortodoksikirkko kunnioittavat Neitsyt Mariaa kaikista pyhistä ihmisistä korkeimpana. Pyhän Kolminaisuuden rinnalle nostettu Jumalanäiti, Taivaan Kuningatar, on monille vanhojen kirkkojen jäsenille läheisempi ja tärkeämpi kuin Poikansa. Luterilainen kirkko korostaa Marian esikuvallista nöyryyttä Herran palvelijattarena, jumalallisen tehtävän välikappaleena. Niin kuin yksityisillä kristityillä on oma näkemyksensä uskon kysymyksistä yleensäkin, niin myös suhde Mariaan on hyvin henkilökohtainen. Palvonta on minulle vierasta, mutta tunnen Marian naisena ja äitinä hyvin läheiseksi hahmoksi, siksi myös katolisten kirkkojen Maria-patsaat ja ortodoksien ikonit puhuttelevat.

Koluan runokirjastoani, poimin joka hyllyltä kaksi kokoelmaa, kustakin yhden runon. Terveiseni runosieluisille ystäville!

 

Kevätpäivä on

lupaava ja kuulakkaan

kaukosiintoinen,

mutta miks on kukkia

puhkeematta pudonnut!

     -Ki no Tomomori, Japanilaisia runoja, suom. G.J.Ramstedt, WSOY

*

Kaikki pilvilinnani ovat lumen lailla sulaneet,

kaikki unelmani ovat veden lailla valuneet pois,

ja kaikesta siitä, mitä rakastin, on jäljellä ainoastaan

sininen taivas ja muutamia kalpeita tähtiä.

Tuuli liikkuu hiljaa puiden lomassa.

Tyhjyys lepää. Vesi on vaiti.

Vanha kuusi valvoo ja muistelee

valkoista pilveä, jota se on suudellut unessa.

                             -Edith Södergran, Hiljainen puutarha, Karisto

*

Tärkeintä ovat tuulen liikkeet.

Puihin on ihminen sidottu

ohuin langoin,

niissä huokuu hengityksen rytmi, kohisevat veren äänet.

Ja jos puita ei alituisesti tarkkaile,

jos tuulelle ei riitä aikaa,

ihminen kadottaa itsensä, tulee muiden voimien marionetiksi.

                             -Tiina Kaila, Valon nälkä, WSOY

*

Verkkokalvot kiristyvät,

pyydystävät valoa

 

Odota, kuuntele

On vastaus

 

Ääni tulee äänettömyydestä

paljastumisesta joka kätkeytyy

 

Yksi on jolle jääsaarna

yksi jolle tuhkaleipä

                             -Harri Nordell, Huuto ja syntyvä puu, WSOY

*

kun ei voi olla eilistä vanhempi

eikä nuorempi

huomista

on nostettava itsen miekka

ja lyötävä keskipäivään

sellainen vako

että se universaalisen kivun tähden aukenee oveksi

 

keskipäivään se on lyötävä

haava minän aurinkoon

            -Satu Salminiitty, Elämän huoneet, WSOY

*

Perhosen siivillä sellainen ilme

että luulet sen katsovan sinua,

kun se katsoo toisaalle, elämä.

           -Mirkka Rekola, Kuka lukee kanssasi, WSOY

*

Ymmärtämättä olevansa muuttuvilla seuduilla

ihmiset piirtävät karttoja.

          -Risto Ahti, Ilon ääriviivat, WSOY

*

Vanhukset me olemme valmiit

siivoamaan syrjään

ja vammaiset

epäsosiaaliset ja sairaat,

muistamatta laisinkaan

että metsä on myös vaivaiskoivun koti

ja kaatuneiden kelojen

että lintu ei kaipaa kuulijaa,

mutta ihminen kaipaa

kun kevät kävelee kynnöksellä

ja siemenvilja on varastossa.

          -Eeva Heilala

En ole koskaan elämässäni oikeasti itse nähnyt nälkää. Olen tietysti ollut nälkäinen – mikä ihana tunne ruokapöydän ääreen käydessä –  mutta se onkin eri asia.  Aika ajoin uutiset näyttävät meille kuvaa Afrikan kuivuusalueilta, jossa lapset ovat niin nälkiintyneitä, että saattavat kuolla kameran edessä kirjaimellisesti käsiin. Katsoja järkyttyy ja lähettää ehkä liiastaan jotain avustusjärjestölle – ja tilanne unohtuu uusien uutisten virtaan.

Milloin viimeksi kiitin leivästä ruokapöytään käydessäni? Tai annoin omastani jonkun hyväksi, jolla ei ole?

Michael Baranin kirjoittama ja ohjaama näytelmä ”Aie” Kansallisteatterin Willensaunassa on ollut loppuunmyyty ilta toisensa jälkeen. Myyntiä lienevät edesauttaneet eniten yleisön rakastamat seniorinäyttelijät Seela Sella ja Ismo Kallio, mutta näytelmän juonen kannalta oleellisena myötäparina ovat lahjakas Kreeta Salminen ja aina luotettava Markku Maalismaa sekä Olli Kortekankaan säveltämä vahva musiikki, jota tulkitsi Jukka Nykänen.

Willensauna ei ole kovin mukava teatteritila ainakaan yleisön kannalta. Yleisön lämpiö on äärimmäisen ahdas, salissa on synkkää. Ihmiset haahuilevat puolipimeässä paikkaansa etsiskellen ja tuolit puuduttavat istujansa.  Kimmo Viskarin viitteellinen lavastus ei juuri silmänruokaa tarjoa. Näytelmässä ei ole väliaikaa ja kaikki esittäjät ovat koko ajan näyttämöllä. Juonen kuljetus siirtyilee vuorotellen parilta toiselle, toisen parin muuttuessa siksi ajaksi suolapatsaaksi. Ei oikein onnistunut ratkaisu, kokonaisuus tuntui laahaavalta ja ponnettomalta.

Näytelmän teksti on kyllä ajatuksia herättävä puheenvuoro ihmisarvosta, rakkaudesta ja pettymyksestä, ihmisen oikeudesta päättää elämästään. Ja Seela Sella on oma hurmaava itsensä!

Neljättä viikkoa leikkauksesta mennään ja olo kohenee viikko viikolta. Hakasten poistostakin on jo kaksi viikkoa. Haavan sisempien kudoskerrosten ompeluun käytetään itsestään sulavaa ommelta. Joskus käy, kuten nyt näyttää käyneen, että jokin ompeleen pää jääkin ihon ulko- eikä sisäpuolelle, jolloin se ei sulakaan. Tuo pitäisi nyppäistä pois atulalla, jollainen kotona kyllä on, mutta eipä langanpää niin vain lähdekään. Jossakin sisempänä on vielä solmua sulamatta, kiinni pysyy. Ei pitäisi provosoitua mokomasta, mutta kun kynnet syyhyävät.

Paljon on elämässä pientä ja turhaa murhetta, tuumin. Sitä luulee ratkaisseensa ongelman poistamalla jotain kelvottomaksi käynyttä. Tyhjä kohta kipuilee, kunnes elämä on asettunut uusiin uomiinsa ja etsiytynyt tasapainoon. Arpi kiristää ja muistuttaa lopun elämää siitä miten vaikeaa oli. Vanha iskelmä käväisee mielessä: ”Anna arpisten haavojen olla, niitä auki et repiä saa…”.   Tarvitseeko ihmisen ollakaan arveton ollakseen eheä?