Kolmekymmentä vuotta sitten oli Dingo ja Autio talo. Katselin Teemalta tarinaa yhtyeen hulluilta vuosilta -80-luvulla. Joukkopsykoosia, jonka poikaporukka sai aikaan teini-ikäisissä, voi siltikin ihmetellä, vaikka idolit ja fanitus kuuluvat luonnollisena vaiheena siihen ikään. Että jostakin tulee ilmiö, siihen vaaditaan ajan signaalien tajua ja hullunrohkeaa heittäytymistä. Pojat pitivät hauskaa, musa oli keskinkertaista ja persoonallisuus hakusessa, mutta ajoitus oli nappiin. Neumannin mäkättävä vibrato ei minua hurmannut (vaikka äiditkin kuulemma tykkäsivät), mutta kyllä hän osasi yleisönsä ottaa. Ja mitä sitten tapahtui, sitä ei enää kerrottukaan. Ilmiö kuoli aikanaan yhtä nopeasti kuin alkoikin. Keski-ikäisen Neumanin haastattelu paljasti, että jäljet ovat jääneet. Entinen idoli on aina jotenkin surullinen ilmestys toisessa ajassa.  

Tänään on Robin, neljätoistavuotias kaunis pehmopoika. Hänellä on terve ääni, tarkka sävelkorva, hyvä rytmitaju ja luontaista esiintyjäkarismaa. Vaan mitä tapahtuu, kun äänenmurros iskee ja naamaan puhkeavat näppylät? Kestääkö kantti, löytyykö uskottavaa särmää ja kasvaako pojasta mies vai jääkö Frontside Ollie soimaan iän kaiken?