1. Listaa tämän hetken kymmenen lempiasiaasi.

2. Jaa haaste viidelle tykkäämällesi blogille ja ilmoita siitä heille.

3. Muista nauttia listaamistasi asioista mahdollisimman usein!

Marmustoi haastoi listan tekoon. Pidän hyvänä, että silloin tällöin näitä itselleenkin tulee näin muistuteltua. Kun lista on ’tämän hetkinen’, voi se elää ja muuttua. Asiat tulevat kirjattua siinä järjestyksessä kun ne nyt mieleen tulevat.

• metsässä kävely  – miten julhallisen kauniita talvipuut, lumikummut, eläinten jäljet hangella; eilen kuulin ensi kertaa tänä vuonna talitiaisen varovaisen ti-tyyn
• kitaramusiikki ja fadolaulut  – nämä ovat kestosuosikkejani, ne herkistävät aina
• tulppaanikimppu  – kukkien intensiiviset värit ja selkeä muoto; tähän aikaan vuodesta tulppaanit ovat parhaimmillaan ja niihin löytyy aina muutama kolikko jokaviikkoisella kauppamatkalla
• takan ääressä istuskelu pakkaspäivänä metsästä tultua  – tulen loimotus, kodikas rätinä, vieno savun tuoksu ja hiilloksen hehku; missä kaikessa ehtiikään ajatus lentää
• puhelu ystävältä tai ystävälle  – jos välimatka erottaa, on ihana kuulla tutun äänen kertovan ja kysyvän; miten ihmeen paljon äänen sävyt ja tauotkin puhuvat, kun tarkkaan kuuntelee
• uusi runokirja  – mikään ei voita uuden kirjan tuoksua, kun sitä ei ole kukaan muu vielä lukenut, ihan kuin runoilija puhuisi juuri minulle; en usko, että minusta tulee koskaan sähköisen kirjan ystävää
• miettiä matkaa jonnekin  – mitä haluaisin kokea juuri nyt ensi kertaa ja vain tämän kerran
• lapsuusmuistojen ja tunnelmien kirjaaminen tuntuu tärkeältä ja hyvältä juuri nyt
• lippu lempinäyttelijän esitykseen teatterissa; nyt juuri Seela Sellan ja Ismo Kallion Aie odottaa
• yllättävä halaus arkiaamuna keittiössä…

Olisipa hauska kuulla mitä ovat vaikkapa Pastorin blogissaan, Jokivarren Maaretan, Obeesian, Maaliskukan ja Annikin lempijutut. Haasteenhan voi ottaa vastaan tai jättää, jos ei nyt tunnu siltä.

Huomasin itse vastatessa, että lempiasioista on hyvä muistutella itseään aika ajoin. Marmustoin  videolinkki sai minut muistamaan kaikki kitara- ja fadolevyt, joita on hyllyssämme ja autoradiosta kuultu hurmaava saksofonisoolo taas muistutti kaikista jazz-albumeista, joita en ole vähään aikaan kuunnellut.

Leffakerhon tämän kevään kolmas elokuva oli maagisen realismin huima taidonnäyte, ja jälleen oli nainen ohjaajana. Sanokaa minun sanoneen, naisohjaajilla on oma, erityinen, herkkyydessään ylittämätön touch’insa aiheeseensa. Leffafriikit ja -kriitikot vain enimmäkseen ovat miehiä ja tuntuvat arvostavan miesohjaajien karua näkökulmaa elämään. No, leffakerhon Mr Leffa eli Timo on poikkeus, jolla on silmää ja sydäntä myös naisen virittämälle tarinalle katsottavaa valitessaan.

Elokuvan tarina on kertomus surusta ja selviytymisestä. Perheessä on kolme poikaa ja tytär, on hutera talo ja pihassa valtava puu. Järkyttävää on seurata miten äiti ensin lamaantuu ja lapset ponnistelevat eteen päin, kun isä äkisti kuolee. He selviytyvät! Kun Australian rannikolle tyypillinen myrsky raivollaan rikkoo kaiken ja lopuksi kaataa puunkin, pääsevät lapset muistoistaan ja äiti uskaltaa irrottautua uuteen elämänvaiheeseen. Kaunis ja koskettava elokuva.

Vainojen uhrien muistopäiväksi nimetty sunnuntai pysäyttää miettimään hetkeksi miten monella tavalla ja kaikkialla ihmiset uhriutuvat. On yksityistä ja kansaan tai heimoon kohdistuvaa vainoa, on kapinoita ja sotia, on väkivaltaa,  henkirikoksia, on onnettomuuksia. Maailma on sekä paha että hyvä, koska ihminenkin on. Uhri ei aina ole viaton, mutta syytönkin voi joutua uhriksi. Poliittisen vainon uhrit tai kovia kokeneet julkisuuden henkilöt saavat kyllä huomiota, mutta kuka muistaa uhria, joka ei hae empatiapisteitä vaan kantaa kokemansa vaieten?

Olen lukenut Paul Austerin Talvipäiväkirjaa. Se on paljaaksi riisuttua tekstiä kirjailijan elämästä: välähdyksiä varhaisista lapsuusmuistoista ja vanhemmista, nuoruuden kiivaiden pyristelyjen peilausta myöhempiin elämänvaiheisiin, avioliittojen tilitystä, puhetta rakkaudesta. Kirja päättyy karuun ja todentuntuiseen yhteenvetoon: kirjailija kokee astuneensa elämänsä talveen.

Viime vuoden lopulla tulivat 51. päiväkirjani sivut täyteen kirjoitetuiksi. Tammikuussa aloitin uuden, jonka nimesin Talvipäiväkirjaksi aloitusvuodenajan mukaan. Sitten satuin saamaan kirjastosta Austerin opuksen ja sitä lukiessa tajusin omankin tekstini talvisävyt, elämänvaihemerkityksessä. Ehkä Kolmas Huonekin on eräänlainen talvipäiväkirja, reunamerkintöjä elämän talvesta.

Auster ei ole ensimmäinen eikä viimeinen, joka miettii elämänsä kulkua, miten mikäkin vaihe liittyy edelliseen, miten ja miksi kaikki on mennyt niin kuin on. En tiedä ovatko he onnellisempia, jotka sanovat tietoisesti jättäneensä menneet taakseen, rientävänsä aina kohti uutta, valloittamaan vielä tuon ja tuonkin vuoren huipun. En olisi itse onnellinen, ellen ymmärtäisi mistä tulin, mitä kautta. Ellen hahmottaisi elämäni vuodenaikoja, niiden jättämää jälkikuvaa.

Jokaisella on mielikuvansa talvesta. Talvestaankin. Nyt juuri ymmärrän miksi on niin kirkasta, valkeaa, kylmänraikasta. Miksi aamut valostuvat verkkaan, päivänvalo huikaisee hetken lämmöllään ja illat tummuvat tähtikirkkaiksi öiksi. Miksi viivyn mielelläni tulisijan äärellä. Ei talvi ole pimeää, on paljon eriasteista hämärää, himmeää valoa ja paljon kirkasta, selkeää.

Leidikvartettimme oli koolla pitkästä aikaa ja sukelsi Kampintorin sykkeestä syvälle korpimetsän maisemiin. Voi vain kuvitella mikä valtava määrä metsissä samottuja kilometrejä ja tunteja on kulunut Hannu Siitoselta ja Mikko Pölläseltä, jotka luontodokumentin ovat kuvanneet.  Tavallinen metsäretkeilijä ei pääse näkemään arkoja villieläimiä luontaisessa ympäristössään sillä tavalla kuin hän, joka jaksaa ja taitaa odotella kameroineen tietämillään pesäpaikoilla. Kiitos Hannu ja Mikko, että toitte nämä elämykset kaikkien nautittavaksi.

Minua viehätti kovin myös Panu Aaltion säveltämä tunteikas musiikki ja elokuvan kehyskertomus, jossa avattiin muinaisia suomalaisia metsään liittyviä tarinoita. Linnut olivat metsän eläinmaailman pääosassa, mutta myös pieniä ja isoja nelijalkaisia sekä hyönteisten ja matelijoiden touhuja nähtiin. Metsän vuodenajat tulivat kauniisti esiin. Erityisen ihastuttava on talvinen metsä lumiasussaan. Ukkosrintaman nousu ja salamatulitus oli suorastaan henkeäsalpaavaa katsottavaa.

Leffakerhon Timo oli valinnut katsottavaksi Lisa Aschanin Apinatytöt, ruotsalaisen elokuvan Apflickorna vuodelta 2011. Tarina kertoo tytöistä, kahdesta teinistä ja toisen pikkusiskosta. Keskeisiä teemoja ovat oman kehon hallinta, tyttöjen keskinäinen kilpailu ja vallankäyttö sekä seksuaalinen herääminen. Pikkusisko apinoi isompaansa, tytöt toisiaan.

Elokuva nosti pintaan muistoja omasta lapsuudesta ja nuoruudesta. Miten kipeästi pikkukylän ainoa tyttö kaipasi lapsuudessa leikkikaveria ja miten tärkeä se ystävyys sitten oli, kun se myöhemmin koulussa löytyi. Miten loukatuksi voi tuntea itsensä, kun ystävä pettää, ja miten ystävyydessäkin voi käyttää valtaa ja kokeilla omia ja toisten rajoja.

Timo kertoi, ettei elokuva löytänyt oikein katsojia Suomessa; teini-ikäiset olivat hämmentyneitä, ehkä aihe tuli liikaa iholle ja vanhemmat katsojat kenties ahdistuivat omista muistoistaan tai kyvyttömyydestään kohdata teininsä. Ehkä nimikään ei oikein avautunut. Leffasta palatessa kuulin Toisen sanovan, että juttu jäi hänelle hieman mysteeriksi. Naisen ohjaama elokuva tyttöydestä miehelle, jolla ei ole omaa tytärtä, ymmärrettävästi mysteeriksi jääkin. Mutta minä tavoitin jotain tärkeää.

Joskus hiljaisuuden kuulee.

Ilo syrjäyttää kiireen,

aika muuttuu ystäväksi, seestyy.

Koko päivän valaisee

tämä hyvä hetki.

(Pia Perkiö)

”Terveen hopeamitali on arvokkaampi kuin vammaisen kulta” tiivistää blogi-IINES ikkunassaan ironisen kommenttinsa Vuoden urheilija -palkinnon saajan valinnasta. – Juuei ja ohhoh, äimistelee Pissismummo täälä. Ylenmäärin älinää ja parranpärinää onkin herättänyt tuon arvattavastikin terveen ja miesenemmistöisen urheilutoimittajajoukon äänestyksen tulos. No, urheiluinnottomana ja koko tuonkaltaista elämisenmuotoa kotikatsomossakin kaukaa kiertelevänä Pissismummo on jäävi ottamaan kantaa itse asiaan. Ihmetteleepä hän vain niitä valtaisin hyökylainein ryöppyäviä intohimoja, joita valinta on nostanut sosiaalisessa ja epäsosiaalisessa mediassa. Kyllä täytyy urheilussa olla kyse jostain elämää suuremmasta tunteiden nostattajasta, ilmiöstä vailla vertaa sitten talvisodan. Palkintoa ei voi turhentaa, vaikka mieli miten tekisi, mutta aina voi ihmetellä, miksi mitalikaulaisia eli siis jo kerran palkittuja taas palkitaan. Onko kysymys eri palkintojen keskinäisestä arvotuksesta vai kisa siitä, kuka oikeastaan on kuka meikämaassa?

Nainen kuvastimessa haastoi vastaamaan heittämiinsä kysymyksiin. Haaste osoittautui kiperäksi monine osioineen. Taidanpa jättää nelos- ja viitoskohdan avoimeksi kaikille kekseliäille ja halukkaille. Muutama tuttuni ja ystäväni blogimaailmassa tulee tässä mieleen, mutta ainakin jotkut heistä ovat jo vastanneetkin tahollaan, joten..

Haasteen säännöt

1. Kiitä haasteen antajaa.

2. Kerro 8 asiaa itsestäsi.

3. Vastaa haastajan 8 kysymykseen.

4. Keksi 8 uutta kysymystä.

5. Haasta 8 bloggaajaa (joilla on alle 200 lukijaa).

6. Kerro bloggaajalle, että hänet on haastettu.

Kahdeksan yleispätevää seikkaa minusta:

• olen julkisesti epäkiinnostava henkilö  – JA olen sitä omasta halustani ja valinnastani
• minulla on takanani 66 vuotta täysillä elettyä elämää – JA tunnen itseni onnelliseksi siitä
• olen nuorena valinnut harvinaisen ammatin  – JOSTA päässyt eläkkeelle kuusi vuotta sitten
• olen ollut avioliitossa lähes 40 vuotta  – JA olen elämäntoveristani kiitollinen

Haastajan kysymykset:

1.Mikä on lempipuuhaasi eli mitä tehdessäsi olet flow-tilassa ja unohdat muun maailman?  ~ Joskus se oli laulaminen, nykyään kirjoittaminen; keskustelu inspiroivan ihmisen kanssa, hyvä elokuva viihtyisässä teatterissa

2.Mitä harrastusta et kokeilisi mistään hinnasta?  ~ Mitään, mihin liittyy ötököitä

3.Mikä aisti on sinulle tärkein?  ~ Se kuudes

4.Mikä seuraavista on lähinnä sielunmaisemaasi: merenranta, tunturinlaki, kuusimetsä, korpisuo, peltoaukea, koivikko vai joku muu, mikä?  ~ Koivikko keväällä; kukkiva kesäniitty; myrskyinen merenranta; elokuinen viljapelto; talvinen metsä

5.Mikä on sinulle rakkainta?  ~ Perhe: elämäntoveri, lapset, lastenlapset; ystävät

6.Milloin itkit?  ~ Viimeksi unessa

7.Oletko kaupunkikeskusta, naapurilähiö, kirkonkylä vai maaseutu?  ~ Jos näistä, ehkä sitten kirkonkylä

8.Kerro eräs unelmasi  ~ Vaatimaton, hiljainen tunturimajajoulu Lapissa

Kolme uutta kysymystä, lukijoilleni mietittäväksi

*mikä toiveesi on viimeksi täyttynyt

**mikä tärkeältä tuntuva toive odottaa täyttymistä ja mitä olet tehnyt sen hyväksi

***missä asiassa olet äskettäin pettynyt ja miten voitit pettymyksesi

Hyvää ja haasteellista vuotta 2013 kaikille!

Viisi vanhempaa naista ja yksi nuorempi tapaavat aamulla vapaaehtoistyön keskuksen kabinetissa. Olemme ilmoittautuneet uniryhmään. Tarkoitus on keskustella unista, ei tulkita omia tai toisten unia. Ohjaajamme tekee opiskeluunsa liittyvää raporttia siitä mitä ryhmässä tapahtuu.

Paikalla huomaan tuntevani osallistujista kaksi, mikä oli arvattavissakin. Seikka ei mitenkään minua haittaa. Mielessäni on saada näkökulmia ja mahdollisesti oivalluksia painajaisunistani. (Onnistuin löytämään kirjastosta kiinnostavan, tiedepohjaisen kirjan* unista ja painajaisista. Luin sen etukäteen ikään kuin johdatuksena aiheeseen.) Ihmettelen ryhmässä työuniani, jotka jatkuvat, vaikka reaalielämässä olen ollut eläkkeellä jo kuusi vuotta.  Ryhmän vanhin sanoo, että hän näkee työunia yhä, vaikka on ollut eläkkeellä kaksikymmentä vuotta. Nauramme yhdessä. Toivonpa pääseväni omistani vähän aikaisemmin.

Yksi osallistujista on kirjoittanut pitkän tapahtumia ja käänteitä vilisevän unen. Materiaalia on! Työstämme unta siten, että kuultuamme sen kokonaan, kukin saa kysyä tarkennuksia, jotka ohjaaja kirjaa ylös. Sitten ohjaaja lukee tarkennetun version ääneen ja kukin  kommentoi, mitä uni nostaa omaan mieleen ja miltä unen tapahtumat tuntuvat itsestä. Unen näkijä kirjaa itselleen kommentit. Lopuksi käydään kierros siitä, mitä omaan elämään liittyvää oivallusta uni herätti.

Hauskaa! Keskustelu pysyy aisoissa ja tunnelma on vapaa. Kukaan ei ryhdy tietämään, mitä uni merkitsee tai tulkitsemaan unisymboleja. Unen kertoja sanoo saaneensa runsaasti hyviä oivalluksia ohjaajan ja toisten ryhmäläisten kommenteista. Ryhmä kokoontuu kuusi kertaa ja väliaikoina kirjaamme uniamme. Kukin saa päähenkilövuoron vain kerran, mutta refleksio toisten unista tulee antamaan runsaasti oivalluksia omaan elämään. Näin tämä toimii.

* Jennifer Parker; Unet + painajaiset; Opas piilotajuntasi lähettämien viestien tulkitsemiseen;    suom. Katri Filppu    Tammi 2011