Runoja

Eeva Heilala ; Tässä iässä    Tammi 2009

Pohjoispohjanmaalainen runoilija kirjoittaa kokemusviisasta runoutta, joka peilaa ja koskettaa ikääntyvän naisen elämänpiiriä ja tuntoja.

”Kannamme aikamme kuvaa. / Ensimmäistä pukua ei koskaan voi / pudottaa päältään. / sen päälle vain puetaan aina uudet, / joiden alta kohoaa vanhin kaulus, / vilkkuu hihansuu pitseineen / ja piikkilangan repimä helma. // On mahdotonta päättää, missä puvussa elämä on tarjonnut parastaan.”
*
Juhani Ahvenjärvi ,  Ilmakuva osuu joka oksaan        Teos 2014

Harvaan julkaiseva tamperelainen runoilija on tässä päästänyt käsistään tasapainoista, urbaania runoutta, jota mielellään lukee.

”Toukokuussa leijun niin kuin Katto-Kassinen / tuhansien antennien yllä. / On hyvä nähdä taas // ihmisiä nojaamassa kallioitten kupeisiin ja / puhumassa koirien ja oravien kanssa. // Kannelliset kahvimukit lämmittävät kämmeniä, / tuuli pyyhkii savupiipun reunuksilta lunta”
*
Ville Hytönen ;  Sotaraamattu        Siltala 2014

”Kirja jonka vainajat kirjoittivat, ja helvettiläiset ja jota verenseisauttajan kirjaksikin kutsuttiin”. Ville Ilponpoika on koonnut mustien kansien sisään ja piirrosten sekaan sotaisaa ja sekalaista tekstiä, joka värisyttää lukijaa inhosta, mutta myös lumoaa kiihkollaan. Vaikka runoiksi työstetyt tekstit pursuvat lihaa, eritteitä, rujoa ja kuvottavaa kuvastoa – on teksti paikoin niin ehyttä ja jumalaisen kaunista että lukija mykistyy alkuvoimaisuudesta.

” —ehkä se oli kellari, tummat huoneet ja kellertävä / valo tupakkapöydän päällä, ikkunasta näkyi jotain // vääntyneet vesijohtoputket ja mustuneiden / tehtaiden rujot ruumiit / muistuttivat sodan kauneudesta // ja nämä kokonaiset vuodet kuin yöperhoset / parveilivat lampun ympärillä, olivat kuin olisin ollut vain / odottamassa / ehkä ikuisesti jotain kaunista tapahtuvaksi // mutta kaikki tietäisivät, vanhat, rumat miehet / ja lientä tarjoileva neitonen, ettei mikään tule muuttumaan // ja kuten koko kuluneena kesänä, korren / ja kukan ruumis kuivui kivilattialla, valkoiset hiiret / vain valkoista luuta, sekin jauhettu / ja nuuskattu, spriitäkään ei enää // tunsin olevani lähempänä maata / kuin koskaan. // En mielelläni sanoisi sanottavaani // mutta vuodet ovat tehneet puolestani surutyötä, // kukkia, surmattuja, / valkoisia kukkia, / ihania kukkia.”  
*
Jonna Ruuska ;  Kuovin huuto        BoD 2014

Vuoden kierto luontorunoissa on Jonna Ruuskan omakustanteisen esikoiskokoelman idea. Runot ovat tyylikkäästi laadittuja ja harmonisia. Niitä on miellyttävä lukea, mutta runolta lukija toivoisi mausteita, yllätyksiä, kirpeyttä, särmää. Sanalla sanoen luonnetta. Sitä puuttuu.

”Sataa lunta // perhonen nukkuu kukkatapetilla”
*
Romaaneja

Eira Pättikangas    Vuodet kuin unta    Karisto 2013

Kirjailijan esittely kertoo, että tämä on Pättikankaan 15. romaani. En ole koskaan kuullut/nähnyt hänen nimeään missään, vaikka kustantaja kertoo hänellä olevan ’uskollinen lukijakunta’. Luettuani en ihmettelekään. Kirjailija luo sujuvaa ja luettavaa tekstiä, hänen ihmisensä ovat verevää pohjalaista juurta jostain yli sadan vuoden takaa. Sen aikaisen maalaiselämän kuvaus on eläväistä, ja puheenparsi verevää pohjalaismurretta. Kirjallisia silmänkääntötemppuja ei viljellä, tarina etenee juohevasti kronologisena kuin juna. Lapset kasvavat ja heitä kasvatetaan. Koulunkäyntimahdollisuudet ovat niukat, sillä kansakoulua vasta puuhataan kylille (ja vastustetaan!). Talolliset, torpparit ja maattomat ovat omissa kerroksissaan, yhteiskunnallisia eroja ei kuitenkaan alleviivata. Sukupolvet elävät samaa taloutta piikoineen ja renkeineen. – Viihtyisähän entisistä, hyvistä ajoista on lukea,ainakin kirjan verran, kun etäisyyttä aikaan ja paikkaankin on.  Pohjalaismurre on väkevää ja hykerryttävää!
*
L.M. Montgomery ; Vanhan kartanon Pat   (1933)    suom. Sisko Ylimartimo     Minerva 2009
Vanhan kartanon valtiatar   (1935)    suom. sama    Minerva 2010

Löysin kirjastostamme nämä ennen lukemattomat Montgomeryt, joka viime vuosina vasta on käännettykin. Patrician tarinaa on kahden kirjan verran. Tarina on tuttua M:n tyyliä ja monissa kohdin tuli mieleen Runotyttö- ja Anna-sarjan teokset. Kirjailija itse pitää Pat’in tarinaa eniten omaa lapsuuttaan kuvaavana, vaikka tarinan päähenkilö ei Uuden Kuun Emilian tapaan olekaan kirjallisesti lahjakas. Suomentaja on onnistunut luomaan täydellisen Mongomery-atmosfäärin. Aluksi vierastin hieman itäiseltä suomalaismurteelta tuntuvan kielen käyttöä Judyn puheenparressa, tottuihan siihen kuitenkin tarinan edetessä.  – Viehättävästi kuvattua maisemaa ja luonteikkaan kyläyhteisön elämää viime vuosisadan alussa Prinssi Edwardin saarella. Montgomery osaa viihdyttää lukijaa romanttisen tyylikkäästi niin, että kirjaa ei malta laskea käsistään.
*
Kyllikki Villa, Saara Villa ;  Äidin lokikirja    LIKE 2013

Saara Villa on tuonut julkisuuteen ennen julkaisemattomia kirjailija-äitinsä tekstejä, jotka ovat läpeensä tutuntuntuisia päiväkirjamerkintöjä, joita äitinsä julkaisi itse jo eläessään. Tässä tulee uudeksi vain lapsen näkökulma ja muutamat aikuisen tyttären lisäkommentit. Tytär näyttää seuranneen äitinsä jälkiä, hänkin on valinnut kääntäjän ammatin. – Autenttisen päiväkirjatekstin julkaiseminen sellaisenaan ei aina ole kunniaksi kirjoittajalleen. Loppu meni minulla selailuksi.
*
Matkanovelleja    toim. Katja Kettu, Aki Salmela        WSOY 2013

Kirjaan on koottu 22 novellia eturivin kirjailijoilta. Lukijaystävälliset herkkupalat tekstitaitureilta tempaavat hetkeksi irti arjesta toisiin maailmoihin ja toisenlaiseen elämään. Kirja olisi oivallinen kumppani matkalle ja maistuu seikkailulta kotinojatuolissakin. ”Novelli palaa!”

***

juuri kun
olet onnistuneesti virittäytynyt
sateenharmaaseen, lehdettömään kaupunkiin
jossa mitään ei koskaan tapahdu
juuri kun
lompsit jalat märkinä lätäkköisellä metsäpolulla
tuuli natisuttaa pitkiä mäntyjä kallioilla ja kohisee kuusikossa
juuri silloin
taivas repeääkin, valo välähtää esiin
ja kaikki on hetken kuin olla pitää

marraskuussa ihmisellä pitää olla
nopeasti virittyvä taajuus
ettei myöhästy tai suistu tolaltaan
juuri kun
se jokin tapahtuu

* houkuttelen blogiystäviä kirjoittamaan sivuilleen runon marraskuusta. tyyli on vapaa, riimeillä tai ilman.

Matkasimme Lapsuusmaille pyhäinpäivälauantaina säteilevän kirkkaassa säässä. Aurinko loihti kaikki marraskuun hillityt värit eloon. Peltoaukeat lepäsivät raukeassa rauhassaan, osin kuulaanvaalealla sängellä, osin musta mullos muokattuna uudelle kylvölle. Havupuiden syvä vihreys ja koivikkojen valkeat rungot korostuivat lehdettömissä metsiköissä.

Kummallakin hautausmaalla, jolla käymme, on kauniit muistelupaikat muualle haudatuille ja ne loistivat kynttilämerenä. Liekit kertovat : muisto elää. Tällä kertaa kuljeskelimme suvun haudoilla jätettyämme havuseppeleen, kanervat ja kynttilälyhdyn omien vanhempiemme leposijoille. Monelle haudalle lähiomaiset olivat tuoneet havuja ja sytyttäneet kynttilänsä. Löysimme myös hiljaisen, unohtuneen haudan, jolla kukaan ei käy. Siinä lepäävät ennen minua elänyt äidinisä ja äidinäiti, jonka kuollessa olin kymmenvuotias. Haudan äärellä tuli surullinen olo. Olisipa ollut mukana ylimääräinen kynttilä.

Poikkesimme myös oman seurakunnan jumalanpuistossa, joka minulle niin tutuksi kävi työvuosina. Halusin viedä kynttilän Erikille, jota en päässyt saattamaan. Paikalle tullessa lähetin hiljaisen toivomuksen, että löytäisin sen huomaamattoman uurnapaikan. Ja niin kävi, että kävelin suoraan sille.

Käynnit saivat miettimään hautausmaiden tulevaisuutta. Uusia sukuhautoja ei enää perusteta, entisiä hoitaa joku aikansa, sitten ne unohtuvat. Nopeimmin nurmettuvat yksinäisten ihmisten leposijat. Nykyään vainajan tuhkaus ja tuhkan palauttaminen luontoon yleistyy. Surevat kaipaavat muistelupaikkoja, eivät välttämättä arkkuhautaa kiveen kaiverrettuine nimineen. 

kuolleet äidit ja isät, tädit ja sedät käyvät unissa

näyttämässä välähdyksiä ajasta kun olin lapsi

 kunpa he kertoisivat millaista heillä on nyt

ja miltä sieltä katsoen näyttää tämä elämämme hyörinä

mutta he hymyilevät lempeästi vain:

kaikki on hyvin

me elävät poikkeamme ristikivillä kynttilöinemme

luemme taas nimet syntymäajat kuolinpäivät

äitimme olisivat tänä vuonna täyttäneet sata vuotta

sodissa varjeltuneet isämme ovat ikuisen rauhan maassa

pyhinä pahoina armahdettuina elämme kuolemme

Ylen ajankohtaisohjelmat onnistuvat ärsyttämään katsojaa vähintään kerran viikossa. Ehkä ne pyrkivätkin siihen, mutta niin käy myös tahattomasti. Toimittajat heittelevät kysymyksiä haastateltaville kuin luita koiralle, ja kun koira hylkii omituisen muotoista luuta, toimittaja heittää tyytymättömänä saman luun uudestaan ja uudestaan. Kysymys muotoillaan usein niin, että se kuulostaa ilkeämieliseltä väitteeltä. Altavastaaja ajautuu kiistämään – ja katsoja kiusaantuu jankkaamisesta.

Taannoin arkkipiispalle tarjottiin soppaa, jonka toimittaja onnistui keittämään päiviräsäsen uutisoidusta lausahduksesta, jota hän ei itse asiassa ollut lausunutkaan, mutta mediapöhötys sai kuitenkin taas tuhat ihmistä eroamaan kirkosta. Voi voi, mitä tuommoiseen voi piispa sanoa. Toinen kaluttavaksi heitetty luu oli tietysti ajankohtaiset seurakuntavaalit, niistä ne samat: poliittisten tunnusten puute ja heikko äänestysprosentti. Ja vihon viimeksi tapahtunut perhesurma. Arkkipiispa ei voinut muuta kuin pahoitella ja tunnustaa avuttomuutensa.

Ylen toimittajatyön uskottavuus paranisi, jos ei heiteltäisi paikkansa pitämättömiä väitteitä. Jos kuunneltaisiin enemmän ja tivattaisiin vähemmän.  Ja kirkko tarvitsisi myös johtajia, joilla on selkeä mielipide ja rohkaisevaa sanottavaa. Nyt kuultiin vain avutonta mutinaa.

Katselin seurakuntavaalien ehdokaslistoja. Meillä listoilla on yleviä nimiä kuten Rakkaus ja Vastuu, Yhteisvastuu ja Elävä seurakunta. Poliittisesti aktiiveja on joitakin listoilla, muuten ei selviä mihin suuntaan kukin porukka yhteiskunnallisesti on kallellaan. Nyt joukkoon on ilmaantunut neljäs lista, Peruskristityt. Nimi yhdistää selkeästi ja osuvasti poliittisen taustayhteisönsä ja seurakuntamyönteisyyden.

Yhteistä kaikille listoille valtakunnallisestikin on huomattava eläkeläisten määrä. Se ei tietenkään ole huono asia, mutta kuvastaa jotenkin myös seurakuntien elämään kuin myös vaaleihin aktiivisimmin osallistuvien ikäjakaumaa. Alle kolmekymppiset loistavat poissaolollaan näissä skaboissa. Äänestysikä on kyllä laskettu 16 vuoteen, mutta ehdokkaissa ei nuoria näy.  Äänestysprosentti jää yleensä alle 20. Valtavalle enemmistölle jäseniä näyttää olevan samantekevää kuka seurakunnassa asioista päättää.

Kirkon asema yhteisössä on vielä melko vakaa ainakin maaseudulla. Seurakuntien työn tulevaisuus kuitenkin huolettaa päättäjiä, sillä talouspohja rapautuu hiljalleen jäsenmäärän laskiessa erityisesti kaupungeissa. Kirkon moniportainen hallintorakenne hiippakuntineen, tuomiokapituleineen, kirkollis- ja piispainkokouksineen ja kirkkohallituksen toimikuntineen näyttäytyy kovin raskaana ja vie taloudellisia resursseja. Paikallisseurakuntien toiminta on kuitenkin se, joka jäsenten elämää koskettaa.  

Kirkon yhteiskunnallinen merkitys ei ole pelkästään sen työmuotojen näkyvyydessä tai tuloksellisuudessa. Olemassaolollaan ja toimillaan kirkko voi vahvistaa arvopohjaa, jolle  yhteisöllinen elämä rakentuu.   

Minulle ominaista on hiljaisuuteen vetäytyminen ennen tai jälkeen tärkeää elämän käännettä. Muutos tai muutoksen ajatus tarvitsee tilaa ja aikaa. Ei niin, että sitä pohtisi herkeämättä, pikemmin niin, että ajatuksilla olisi vapaata tilaa tulla ja mennä, kypsyä hiljakseen. Viikonloppu tai kahden yön poissaolo riittää hyvin irrottautumiseen kaikesta siitä, millä päivät normaalisti kotona täyttyvät.

Retriittikoto otti vastaan lämpimästi. Oli tuttuja kasvoja ja tutut ohjaajat eikä nyt itsellä mitään vastuuta käytännön järjestelyistä. Lokakuinen maisema on äärimmäisen rauhoittava, sen riisutut puut, jäkäläkallio jääurut kupeellaan, sammaleiset kivet. Tummaa vihreää vasten pihlajain kirpeänpunaiset tertut yhä.  

Kävelyllä sää oli viileänraikas. Ajatuksissa kieppui ajankohtainen tilanne, siihen liittyvää epävarmuutta ja selvittämättömiä kysymyksiä. Kulkiessa katselin ajatuskiepuntaa ikäänkuin kauempaa, mietteet saivat tulla ja mennä. Metsä humisi hiljaa, unohduin pitkäksi aikaa katselemaan kalliota, miten pisarat valuivat jääuruissa kuin kyyneleet.  

Kolmas päivä oli ohuenohutta sadetta vihmova ja utuisa. Vastaranta sulautui usvahämärään, vain pihlajat hehkuivat rinteellä kuin pienet liekit. Hiljaiset meditaatiot ja rukoushetket kappelissa irrottelivat hellästi häilyvistä tunteista ja ajatuksista. Koin suloista rauhaa ja vapautta.

Toinen oli miettinyt  yksin kotona ollessaan yhteistä asiaamme. Kun kohtasimme, oli molempien mielessä selkeys: ei muutoksia nyt. Miten hyvältä tuntuikaan palata kotiin!

katselen kallion uurteita, kuuntelen sen vaitioloa. mitä se kätkee kivisydämeensä, mitä kertoo hiljaisella, vakaalla olemuksellaan.

kallio katselee minua, kuuntelee sydämeni hiljaisuutta. se on läsnä minulle, tutusti, turvallisesti siinä niin kuin aina on ollut.

 ”Ole minulle kallio, jonka suojaan saan paeta, vuorilinna, johon minut pelastat. Sinä olet minun kallioni ja pakopaikkani. Sinä johdtat ja ohjaat minua, sillä sinä olet minun Jumalani.”  -Ps. 31

viisitoistavuotiaan itseni kirje kymmenen vuoden päähän, onnenapilan kera, löytyy muistojen joukosta. mitä ajattelin tästä silloin, kun avasin, sitä en muista, mutta nyt kun olen kaukana jo tuostakin, olen hurmaantunut siitä elämänuskosta, joka kirjeestä välittyy. mistä olin huolissani viisitoistakesäisenä? vain siitä, etten hukkaisi itseäni ja ominaislaatuani. ne ovat molemmat yhä tallella vuosikymmenien elämänkokemuksella rikastettuna. elämälle kiitos…

Nyt on se vaihe syksyä, kun tuuli riisuu puut. Sade huuhtoo paljaita oksia ja kaupungin kattoja. Poluille, teille ja kaduille kasvaa lätäköitä. Pohjoisempaan on moneen otteeseen jo satanut lunta. Tähtiöinä jotkut katselevat revontulia, toiset uniaan, ja aamuisin töihinlähtijät karskuttelevat autojensa ikkunoita.

Kansakunnan keskimääräinen mieliala laskee talviasentoonsa. Ne meistä, jotka pimeyttä pelkäävät, alkavat syödä vitamiineja ja kaivavat kirkasvalolamput yläkaapista esiin. Joutoväki pakenee eteläisille rannoille auringon perään. Ne, jotka eivät jaksa nousta pimeän sylistä muuten, elvyttävät serotoniinitasoaan masennuslääkkeillä.

En nyt ala neuvoa ketään, miten tästä kaamoisesta ajasta voi selvitä ’kuivin jaloin’. Jokaisella lienee jo omat konstinsa kokeiltuna. Minä meinaan, että jos kastuu, vaihdetaan kuivaa ylle. Kumisaapasta kehiin, sadeviitta niskaan ja baanalle. Kotikoloon palattua sytytellään tulia, lueskellaan lempeitä kirjoja, katsotaan romanttisia komedioita ja haaveillaan. Myötäillään väistämätöntä.

Kävimme hankkimassa uuden lintulaudan. Pikkusiipiset ovat jo palanneet metsästä pihoille ja käyneet jo koputtelemassa ikkunaan. Ei marraskuu mörkö ole, se vain moodaa arkea talviasentoon.

PS. Ja tänään satoi ensimmäisen lumiharson pihaan kukkivan pensaan ylle.