Päivä Ritaripojan ja Murun kanssa oli taas viikon kohokohta. Mitään erikoista ja mahtavaa ei tarvitse olla, silti ilo hulmahtelee huoneissa ja isojen ja pienten välillä. Ensi töiksi neuvoteltiin ruuasta ja Ritaripoika ja Vaari lähtivät kauppaan. Muru istahti kohta Mummelin lipaston ääreen piirtämään. Voi, miten hän onkaan siitä niin innoissaan aina! Hän myös keksi Mummelin kynäpurkista oitis sen Irlannin tuliaiskynän, jossa on syvän vihreänä kimaltava strassi toisessa päässä ja hopeatussin, jolla sai hohtoa syksyn lehtiin, joita värityskirjasta löytyi.

Mummeli pakkasi pikkuiseen leppisreppuun omenamehupullot, kaurasämpylät ja tietysti ylläriekstran kummallekin. Ja sitten metsään!  Sattui hauskasti, että paikallisen Latuseuran järjestämä lasten ulkoilupäivä oli samassa metsässä, jonne suunnistimme. Latu-uralla vilisti ainakin sata iloista lasta, jotka juoksivat lenkkiä. Kymmenen kierroksen jälkeen heille oli luvattu mehua ja munkkeja, kertoi pieni tumma poika, jolta kysäisin monesko kierros oli menossa.

Me poikkesimme ison kallion nuotiopaikalle nauttimaan eväitä, jotka aina maistuvat metsässä erityisen makoisilta. Muutamat juoksupyrähdykset ottivat Ritaripoika ja Murukin, ja isoveli antoi pikkusiskolle etumatkaa tasoitukseksi.

Metsäretkestä tulee aina erityisihana fiilis. Mustikoita ja puolukoita poimittiin suuhun, ihasteltiin pihlajanmarjaterttuja, ihmeteltiin jättipahkaa koivun kyljessä ja kaikenvärisiä sammaleita ja lahokantoja, joissa oli keskellä kolo.

A-studiossa keskusteltiin viikolla asiallisen toimittajan, Jan Anderssonin johdolla kirkon avioliittokäsityksestä ja vihkimiskäytännöstä sekä tuoreesta piispainkokouksen asiaa koskevasta ohjeistuksesta. Koska keskustelijoina oli kolme pappia ja professori, pysyttiin akateemisella kohteliaisuustasolla eikä keskustelussa eksytty asiattomuuksiin tai inttämiseen. Rintamalinjat tulivat selväksi. Pohjimmiltaan on kysymys raamatun tulkinnasta, onko se kiveen hakattu (Mooseksen laki) ja kirkon tunnustuskirjoihin (Luther ym) tukeutuva – vai onko tulkinta ajassa elävää, yhteiskunnan muutosta reflektoivaa.

Perinteistä raamatuntulkintaa noudattavan kirkon opetuksen mukaan avioliitto on miehen ja naisen välinen, josta seuraa, että kirkko voi vihkiä vain tämän näkemyksen mukaisen avioliiton, todettiin. Konservatiivinen tulkinta on muuttumaton, siitä on pidettävä kiinni. Virallisesti rekisteröidyt parisuhteet voidaan siunata rukouksella. On mahdollista, että kirkon työntekijät, siis myös papit, voivat elää rekisteröidyssä parisuhteessa – vaikka osa seurakuntalaisia ei sitä hyväksyisi. Keskustelussa kävi ilmi, että kirkkojärjestys, jonka mukaan vihkiminen tapahtuu, ei ole myöskään yksiselitteinen, mistä johtuu, että osa papeista katsoo voivansa vihkiä samaa sukupuolta olevan parin silläkin uhalla, että joutuu tilille piispan ja tuomiokapitulin edessä. He myös kokevat näin kuuluvansa kirkon muutoksen eturintamaan. 

Seurakuntalaisena ja entisenä kirkon työntekijänä ymmärrän erilaisia esiin tuotuja perusteluja. Mielestäni keskustelijat olivat vilpittömiä näkemyksissään. Kuten naispappeus, tulee tämäkin asia jakamaan mielipiteitä kirkon jäsenissä. Pahimmassa tapauksessa ajassa elävää raamatuntulkintaa edustavat joutuvat konservatiivien tuomion kohteeksi, ja kirkko ajautuu niin erilleen yhteiskunnan muutoksesta, että menettää sekä jäseniään että merkitystään kristittyjen yhteisönä. Monen mielestä näin on jo tapahtunut. Voi vain yhtyä toimittajan loppukaneettiin: toivotaan, että kysymyksessä löydetään fiksu ratkaisu.

Viikko on lopuillaan, sanon perjantaina, koska minulle lauantai ja sunnuntai ovat aika spesifejä päiviä. Huomenna tulevat Muru ja Ritaripoika (joka ei enää ole ’pikku’). Saa nähdä mitähän kivaa tällä kertaa keksitään yhdessä niiksi tunneiksi, kun isi ja äiti ovat soittotöissään. 

Naapurin pihassa seisoo iso muuttoauto. Se tuo mieleen oman tilanteen yllätyskiemuroineen. Koska lienemme tuossa pisteessä. Kärsivällisyyttämme koetellaan.

Olen puhunut ystäville ’välitilaolosta’, jota olemme nyt eläneet mielestäni melkein kohtuuttoman kauan. Joskus vain on niin, että myynnit ja ostot eivät osu kohdalleen tai jompi kumpi kaupan osapuoli on epävarmaa sorttia ja haluaa varmistella päätöstään. Inhimillistä sekin.

Myös kauppa, jossa käymme viikonloppuostoksilla on ’välitilassa’. Kauppa laajenee. Hyllyjä uusitaan. Tavarat vaeltelevat. Vain hedelmä- ja vihannesosasto pysyy paikallaan. Tänään liha- ja kalatiski oli kadonnut kokonaan. Kalapäivämme ateria muuttui lohipastaksi eineshyllystä.

Mikään ei ole ikuista. Paitsi välitila, aina jossain.

Se tapahtuu sittenkin – lähtö, kodin muutto toisaalle. Myyntiaika oli jo umpeutumassa, kun vielä tuli tarjous. Hintaa palloteltiin, lopulta päästiin sopuun. Nämä ovat niitä päiviä, kun ikävä ja luopumisen suru hiipii mieleen tuon tuostakin. Kuljen kameran kanssa pihassa ja huoneissa. Mietin kauhuissani kaikkea ponnistusta, mitä muutto merkitsee. Emme vielä edes tiedä minne muutamme. On vähän sellainen kuolemanfiilis, kuin benji-hyppy tyhjään. Positiivista on se, että aikaa on, muutamia kuukausia.

Yritän sanoa sisäiselle huolenkantajalleni: ole kärsivällinen, kaikki järjestyy ajallaan.

Kuopusko sai Traktorin 1970-luvun lopulla, ehkä muistoksi maalla vietetyistä kesistä? Uskollisesti se on kulkenut muutoissa mukana,  ja asustellut pihavajassa. Uusi leikkijäsukupolvikin on nyt jo kasvanut ulos näiltä polkimilta, ja ohjauspyörä on kahdesta kohtaa poikki. Traktori on ollut pihasyreenin alla tämän kesän ja tietää, että sen taru on lopussa. Kiitos monista hauskoista retkistä pihassa, puistossa ja kotikadullakin.

Aurinkopäivä houkutti Pissismummon ja Poikakaverin iltapäivällä kaupungin pitokartanon yläsaliin tutustumaan vapaaehtoisten ohjaamaan senioritanssiin. Piirissä mennään, askeleita lasketaan, käännös sinne ja toinen tänne, paria vaihtaen, käsiä huiskien ja kantapäitä käännellen. Sama musiikin rytmissä. Sitten parittain ja lopuksi yksin kuvioiden. Puolentoista tunnin sessio pistää veret liikkeelle ja nostaa hien pintaan.

– Hohhoijakkaa, kyllä tämä aina sauvakävelyn sateessa voittaa, tuumasi P.Mummo eikä piittaa,  vaikka askeleet välillä sekoavat ja rytmissä ei moni muukaan äkkinäinen pysy. Onneksi osa porukkaa on jo muualla harjaantunut systeemiin, sielläpä ekakertalaisetkin sitten luikkivat miten taitavat osaavien joukossa. Vaan kuten aina, kahtakymmentä naista kohti on mukana noin viisi miestä. Osan pitää siis ottaa ’miehen’ rooli parijuttuja varten. Sehän ei kaikille käy, niin on herkkää. Olis kannattanut nimetä ykkösiksi ja kakkosiksi tai muuten neutraalisti.

– Hauskuutta piisaa! Vaan vähä on toi taito vuoskymmenien myötä päässy ruastuun, tuumi Mummo ja pyyhki hikeä kotio mennessä. Vaan ei me kuule luovuteta ihan het kummiskaan, jookos.

Aurinko on loisteliaalla päällä. Syysvärejään maalaileva luonto on kuin kasvonsa pessyt eilisen rankkasateen jäjiltä. Hyvä aamu lähteä lenkille. Päivänkakkarapuu isossa ruukussa pihalla ja fuksia amppelissaan ovat kukkineet koko kesän ja kukkivat yhä. Ihmettelen kimalaista, joka aamusta iltaan jaksaa hääriä fuksian kukissa mettä keräämässä. Eikö se ikinä saa kyllikseen.

Illalla olimme taas lasten kanssa. Tapanamme on iltapalan jälkeen laulaa yhdessä vuodenaikalaulu ennen iltasatua. Laulun loppusäkeet lauletaan yhdessä: ’on syyskuu, on syyskuu’ ja alkusäkeen ’Kun…’ jokainen keksii vuorollaan, esimerkiksi Pikkuritari: ”Kun isillä on syntymäpäivä….” tai Muru: ”Kun pihlajanmarjat kypsyy….” Iltasatuna menee nyt Hyppelihiiri Myökkipyökkimetsässä. Kysäisin viisivuotiaalta Murulta mikä on ’laki’, kun se mainittiin tekstissä. – No se on semmoinen sääntö, jota kaikkien pitää totella. Tokaluokkalainen Pikkuritari lisäsi: – Jos rikkoo lakia, voi joutua vaikka vankilaan tai saada sakkoja. – Taidatkos sen selkeämmin sanoa.  

maan korvessa kulkevi lapsosen tie, hänt ihana enkeli kotihin vie. niin pitkä on matka ei kotia näy. vaan ihana enkeli vierellä käy.

voimme olla enkeleitä toinen toisillemme, kulkea vierellä, pitää huolta.

Aloitimme syyskuun ikkunoiden pesulla. Hiki siinä tuli. Eilen söimme kasvislasagnea, erinomaista. Sieni-juustomunakas ja puolukkapuuroa tuoreista marjoista olivat ruokalistalla tänään, huomenna ehkä kalaa. Kotikadun koivuissa on jo keltaista, ja pihlajat kantavat hurmaavan punaisia terttuja. Aamun valoisa raikkaus ja illan tyyni viileys koskettavat kasvoja, kun avaan oven pihaan. Kiitän maan antimista, elämän lahjoista.

Ystävä soitti, kertoi olleensa taideleirillä Pyhätunturin maisemissa. Minulla sattuu olemaan kolme ystävää, jotka nauttivat maalaamisesta, kaikki omalla tavallaan lahjakkaita. Sitä kai voi sanoa harrastukseksi, nautintoa, josta itse maksaa eikä ansaitse. Ehkä minä sitten ’harrastan’ kirjoittamista. Itse oikeastaan pidän kirjoittamistani eräänlaisena hengityksenä, keskusteluna itsen ja toistenkin kanssa. Ehkä koen olleeni tavallaan ’näkymätön lapsi’, sanoissa nyt näkyväksi tullut.  

Anthony Doerr     Kaikki se valo jota emme näe    suom. Hanna Tarkka  WSOY 2015

”Suuri lukuromaani” kahden erityisen lapsen kohtalosta toisen maailmansodan pyörteissä. Pulitzer-palkittu pokkari löytyi lentokentän kirjakaupasta mukaan Irlannin lennoille ja iltakirjaksi. Se olikin tarkoitukseensa mitä mainioin, luvut olivat lyhyitä ja kirja sivumäärästään huolimatta (543) kevyt pidellä. Kustantajan mainosteksti puhuu sodasta ja rakkaudesta, mutta kirja ei ole tyyppiä ’imelä rakkaustarina’, vaan kertomus sokean ranskalaistytön Marie-Lauren selviytymisestä sodan jaloissa ja lastenkodista sotilastehtäviin koulutettavaksi joutuneesta erityislahjakkaasta saksalaispojasta Werneristä, joiden kohtalot kiertyvät yhteen yhdeksi päiväksi sodan loppuvaiheessa.   – Mitä mainioin tarina, joka kiehtoo erilaisuudellaan ja tulee tunnetasolla lukijan iholle. Suosittelen!

*

Claude Simon    Tuuli     suom. Jukka Mannerkorpi   Otava 2007 (alkup.1957)

”Maailmaa uhkaa lakkaamatta kaksi vaaraa: järjestys ja epäjärjestys”. — Simon on ottanut romaaninsa motoksi Paul Valéryn ajatuksen. Romaanissa ei ole juonta, siinä ei tapahdu oikein mitään, mutta tapahtumattomuuden alla paljonkin. Brittiyliopistoissa opiskelleen, Nobel-palkitun (1985) ranskalaisen Simonin pyrkimys oli uudistaa romaanin muotoa. Hän kirjoittaa loputtoman pitkiä lausejonoja, joissa ajatus etenee assosiatiiviseen tapaan polveillen pilkulta pilkulle. Kuin ennakointina tulevasta kohta alun napakoiden lauseiden jälkeen alkaa lausejono, joka päättyy pisteeseen kolme ja puoli sivua myöhemmin. Keskustelujen repliikit ovat hapuilevia, katkeilevat kesken lauseen, kesken sanankin. Tyyliä on aluksi vaikea lukea, kunnes lukija antautuu ajelehtimaan assosiaatiovirtaan ja voi tavoittaa jotakin päähenkilön irrationaalisesta maailmasta, jossa ei tunnu olevan järjestystä, pyrkimyksiä eikä tavoitteita.  – Ei tämä mikään helppo herkkupala lukijalle ole, kiehtova kyllä omalaatuisuudessaan.

*

Maeve Binchy    Tulikärpästen kesä   suom. Irmeli Ruuska     WSOY (2016 Bon-pokkarit; alkup. 1987)

Romaani alkaa Fern-joen rannoille rakentuneen irlatilaisen Mountfernin kylän pubista, jonka omistajaperhe on kehkeytyvien värikkäiden tapahtumien keskiössä. Tarinasta ei puutu nuorta rakkautta, kyläläisten keskinäisiä kaunoja, dramaattisia käänteitä, eivätkä henkilöt ole yksioikoisen hyviä tai pahoja.    – Binchyn viehkeää ja helppolukuista tarinankerrontaa oli mukava lukea matkan jälkeen. Saattoi palata muistikuviin, luoda uusia. Tässä romaanissa tulee mainiosti esiin myös irlantilainen huumori, tapa suhtautua asioihin.

(Koska Binchyn kirjassa on liki tuhat sivua, elokuun kirjasaldo jää aika kohtuulliseksi.)  

***