Italian vuorikylissä maa on järissyt, taloja sortunut ja asukkaita jäänyt raunioihin. moni on murheissaan menetettyään kaiken.  meillä pohjolassa tuuli on yltynyt myrskyksi, puuskaillut puita nurin ja loiskuttanut valtavia aaltoja merellä. kotikadun koivuja se on vatkannut vimmoissaan ja pihavaahteran lehdet ovat kohisseet tuulen kynsissä. kuitenkin kitkin kukkapenkkiäni ja kaivoin sipuleita maahan ensi kevät ja kesä mielessäni.

elämä sykkii näissä: myrskyssä ja tyvenessä, murheissa, iloissa ja uuden kevään toivossa.

Paikka on erityinen ja me olemme erityisiä, jotka taas kohtaamme. Viisikymmentäyksi vuotta on opintojemme alkamisesta vierinyt, jotain nuoresta itsestämme on meissä silti yhä. Kymmenet kerrat olemme olleet koolla vuosien mittaan, niinpä emme ole kauaksi erkaantuneet, tuttuus löytyy heti, etsimättä.

Puhutaan kuulumiset, niitä on aina, ja jakaminen ruokkii todellisen yhteyden säilymistä. Elämä on virtaa, kellä on rauhaisa suvantokohta, kellä kosken vuolle tai tyrsky juuri nyt. Olemme samalla vuosikymmenellä, muutama vähän edellä, joku kanssani juhlavuottaan käyden, syyslapset vielä tulollaan. Tästä me puhumme, ja siitä miltä tämä ikä tuntuu. Makeimmat naurut syntyvät nykyään vaivaisuusasteen vertailusta. Parempi vaivoilleen onkin nauraa kuin valitella.

Tulopäivän sää on valoisa ja kiiruhdan kameran kera tallentamaan tuokioita Heponiemen Hiljaisuuden keskuksen upeilla rantakallioilla ja poluilla. Paikka on minulle rakas, monesti olen täällä retriittiä viettänyt. Tunnen polut ja kalliot, mutta joka kerran näen uusia asioita tutussa maisemassa. Iltaa kohti alkaa ukkosen kumina ja pian sataa railakkaasti. Illalla kappelissa Maisa soittaa kannelta. ”Mun kanteleeni kauniimmin…” Silmäni kostuvat, niin paljon syviä tunteita nousee pintaan.  

Kerromme lapsuusmuistojamme, ja puhumme unelmista, jotka kirjasimme ja suljimme kuoreen seitsemän vuotta sitten nyt avataksemme. Jotkut unelmat ovat toteutuneet, jotkut jääneet ja ehkä jäävätkin haaveiksi. Elämä realisoi toiveet, niinpä se on. Mietin miksi olemme niin erityisiä toisillemme. Olemme ryhmänä kestäneet kilpailun ja esittämisen vaiheet, kukin on kasvanut ihmisenä elämänsä karikoissa ja rohkenee olla sitä mitä on. Se on arvokkainta.    

 

huoneet hiljenevät. tapahtumien värikylläinen kavalkadi lipuu muistojen joukkoon. Elämälle kiitos!

kukkineet, sateissakin sinnitelleet kasvit juovat kesän jälkimehua, väsynyttä valoa, lauhaa lämmintä. kypsyvät luopumiseen.

Ämyrit ja ruutu tuuttaavat tajuntaan aamulla öiset, päivällä aamuiset, illalla päivälliset ponnistelut ja niiden tulokset. Tiedonvälitys toimii täysteholla aikaeroista huolimatta. HD-lähetys näyttää jokaisen hikipisaran, katkeran tappionkyyneleen ja voitonhuumaisen hymyn paljastaman valkaistun hammasrivin. Heitot, juoksut, hypyt, lyönnit ja veden pärskeet vyöryvät olohuoneeseen hidastuksina. Studioissa vedetään yhteen ja ennakoidaan, selostetaan sitä minkä kuva jo näyttää, hehkutellaan, kannustetaan ja surkutellaankin. Paikalla haastatellaan suomalaista, joka itkee surkeuttaan, ja ulkomaan voittajaa, joka on onnensa kukkuloilla. Vaan ei ole vielä nähty lippuseremonioita, kuultu kansallishymnejä, ihailtu maailman parhaita korokkeilla mitali kaulassa.

Oi tätä suurenmoista ja suurellista Olympos-näytelmää Rio de Janeiron näyttämöllä.

Paljon liikkeellä eri maisemissa, ja sisäisissä paikallaan ollen. Sitä on ollut tämä kesä. Niin täyteläinen, lähtemisistä, kulkemisista, paluista, elämyksistä. Äärimmäisen väsymyksen kokemista, myös hiljaisesti kuplivan onnen. Omien rajojen tunnistamista. Kaipausta ja täyttymystä. Kohtaamisia, hellyyttä ja kyyneliä.

Kesä, joka tarjosi matalapaineisia virtauksiaan toinen toisensa perään. Kesä, joka meillä alkoi toukokuussa mitä ihanimmin säin ja hyytyi sitten kesäkuussa kuten niin usein ennenkin. Kesä, joka Suomessa heinä- ja elokuussa antoi sadetta, tuulta ja aurinkoa vaikeasti ennustettavassa epärytmissä, tarjosi toisaalla piinaavaa hellettä ja toisaalla sateen nostattamia tulvia.

Elettyä, koettua, vastaan otettu onni kaikkineen. Kesä, mennyt.

Kahdesti olemme tehneet saman virheen, lähteneet taidemuseoon tarkistamatta onko se avoinna. Eilen oli se toinen kerta. Jokohan me opittais? Taidehallin Tom of Finland-näyttely oli suljettu 7.8. ja uusi näyttely oli vasta rakenteilla. Eihän se muuten mitään, mutta kun Toinen meistä ei ole käyttänyt joululahjaksi saamaansa museokorttia vielä kertaakaan, onhan se vähän noloa, jotenkin.

Oltiin stadissa kotimme myyntiesittelyä hoitavan henkilön tehdessä työtään täällä. Harvoin tulee kesällä muutenkaan käytyä kaupungissa, kun ei ole kausikonsertteja. Ei me enää jakseta lähteä pelkästään hengailemaan. Niinpä taas oli moni asia yllättäen muuttunut edellisen käynnin jälkeen. Muutosrytmi on maailmassa kiivas.

Kävelykadulla tuli vastaan Skattalla asuva ystävä ja siinä sitten vaihdettiin kuulumisista ne päällimmäiset, jotka jo tiesinkin muusta yhteydenpidosta, mutta Toinen ei. Osuimme sattumalta Akateemiseen, kun Jari Sillanpää oli siellä haastateltavana tarinastaan kertovan kirjan myyntiä buustatakseen. Niin vähän kuin ns. viihdemusiikkia kuuntelenkin, pidän Jaria poikkeuksellisen lahjakkaana estraditaiteilijana kotimaan ympyröissä. Kauppa oli täyteen ahtautunut, naisväkeä enimmäkseen. Artisti kertoi parhaillaan kesästään. Tilanne jäi menolleen, kun me jatkoimme matkaa.

Paitsi Espan puistonpenkillä istuskelua ja Stockalla haahuilemista, olimme syömässä Kappelissa sen kunniaksi, että sattui olemaan 43. hääpäivämme. Kotiovella tuli vastaan ihana ruusujen tuoksu – ja aurinko paljasti iloisesti ikkunoiden pölyisyyden, mikä tavallisesti kätkeytyy sälekaihtimien taa.  

Tämä sunnuntai kirkkovuodessa on  otsikoitu  Itsensä tutkiminen. Eräs päivän raamatunteksteistä puhuu ylpeistä torneista ja murtumattomista muureista, rantojen huvipursista ja kauas merelle purjehtivista laivoista. Ovatko ne ihmisen valtapyrkimysten kuvia?
On katsottava itseensä, omaan ylpeyteen, sisäisiin muureihinsa, valitsemiinsa huvipursiin, jotka vievät kauas todellisuudesta. Katsottava ja taivuttava näkemään: ei maailma ole tarkoitettu ihmisen ylpeiden ja itsekkäiden mielihalujen mukaiseksi. Oivallettava: meillä on vastuu pyrkiä yhteiseen hyvään.  

Jumala, hyvä Isämme. Anna ihmisillesi usko, joka on vilpitön ja teeskentelemätön. Lahjoita rakkaus, joka parantaa sisäiset kipumme ja on lähimmäisiämme kohtaan lempeä ja kärsivällinen.

Väinö Linna, Tuntematon sotilas, WSOY 2010 juhlapainos

Niin kuin hyvin tiedetään, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas. (Alkulauseet)

Aika velikultia. (Loppulause)

Tartuin kirjaan heinäkuussa. Mielessäni oli jo kauan ollut lukea Tuntematon sotilas uudelleen, aikuisena. Impulssi tuli nyt uutisesta, että Tuntemattomasta tehdään jälleen uusi elokuva Suomessa. Huomasin kirjaa lukiessani, että Linnan henkilökaarti sai Edwin Laineen ensimmäisen Tuntematon sotilas -elokuvan näyttelijöiden kasvot. Ei ihme, niin monesti juuri se on esitetty itsenäisyyspäivän aikaan televisiossa, että me sodanjälkeiset sukupolvet, jonka isät siellä taistelivat, osaamme sen ulkoa. Lukeminen nosti elokuvan takaa esiin romaanin kirjallisine ansioineen. Itsenäisyyden 60 v-juhlapainokseen liitetyistä kirjailijan esseistä ilmenee, että Linna kirjoitti romaanin kolmeen kertaan. Hän ei pyrkinyt jatkosodan autenttiseen kuvaukseen, vaan suomalaisen sotilaan kuvaukseen sodassa. Juuri tässä mielestäni on Linnan Tuntemattoman sotilaan vahvuus.

–  Koskela Suomesta. Syö rautaa ja paskantaa kettinkiä.  – Mies menee ja mies tulee ja mies vastaa itse kulkemisistansa. Minä en anna lupaa, mutta jos omalla vastuullasi punttaat niin se ei kuulu minuun. Asialliset hommat suoritetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat. Sen kun muistat niin saat mennä.  (Koskela Rahikaiselle)

• Kuule vänskä. Mis sie tarvitset oikei hyvvää miestä? Täs siulon sellane. (Rokka Koskelalle)
• Ei niitä hanki pitele. No, hei sitten. Nahkurin orsilla tavataan. (Lahtinen Koskelalle)

Linna loi sotilaansa niin todellisiksi, että he elävät rintamalla, taistelevat ja kuolevat romaanin lehdillä unohtumattoman elämän ja kuoleman taisteluineen. He tekivät sankaritekoja vailla pateettisen sankaruuden häivää. He tekivät kohtalokkaita virheitä, pelkäsivät niin perkeleesti, joutuivat paniikkiin ja pakenivat. Jotkut heistä tapattivat itsensä turhaan. Mielestäni Linna paljastaa hienosti sodan armottomat kasvot; miten se kuorii naamiot, miten kalvaa esiin miehestä hänelle itselleen tuntemattoman puolen, miten joukkuehenki toimii poikkeustilanteessa ja myös sen, miten sota muuttaa, raaistaa ja raastaa miestä. Naiset ovat eläneet omat sodanaikaiset sankaritarinansa, joihin tämä romaani ei puutu. Tuntematon on romaani suomalaisesta miehestä sodassa. 

Tämä kirja tulisi jokaisen suomalaisen – erityisesti alokkaan, siviilipalvelusmiehen – ja äidin – lukea.

• Ja lopuksi yleensä ja erikseen: varjele noita Suomen herroja, etteivät ne toista kertaa löisi päätänsä Karjalan mäntyyn. Aamen.    (Honkajoki Lammiolle)

 

Suuri runokirja   toim. Hannu Sarrala              Karisto Oy 2007 (uud. laitos)

Tätä opusta oli hauska lukea nimenomaan touko-kesäkuun vaihteessa. Siellä tulivat vastaan jälleen kerran kaikki ”suomalaisen lyriikan rakastetuimmat säkeet”, vanhaa loppusoinnullista runoa on lähes neljä ja puoli sataa sivua. Harvoin luettuna se oli kuin kylpy varhaisen runovirran viileässä vedessä. Useimmat runoista olivat tuttuja lauluina lukijaa hyräilyttäen.

*

Hiljaiset vuoret, kirkas kuu    Klassista kiinalaista luontorunoutta, toim. Tero Tähtinen    Savukeidas 2016

Lintuparvi katoaa horisonttiin,

yksinäinen pilvi lipuu taivaankannen poikki.

Minä ja Jingting-vuori katselemme kyllästymättä toisiamme,

kunnes vain vuori on jäljellä.

–  Sielun mannaa runon ystävälle. Niin vähin sanoin sanottu niin paljon niin keveästi.

*

Esa Mäkijärvi   Mana    -runoja                                          Arktinen Banaani 2015

Mäkijärvi on nuori kirjailija, joka on julkaissut useita runokokoelmia, tietokirjan ja romaanin. Mana, viimeisin runoteos, on tyyliltään sopusointuinen yhdistelmä vanhaa ja uutta runokieltä. Usein nuorten tekijöiden teoksissa rasittaa lukijaa vimmainen tyylikokeilu, kun haetaan ’omaa ääntä’. Mäkijärven runot ovat tyylinsä löytäneet. Niissä puhuttelevat vahvat luontokuvat ja kokemukset.   – Mäkijärven runot lepäävät itsessään tavalla, joka antaa lukijan rauhoittua olemaan niiden äärellä pitkiä hiljaisia hetkiä.

– – –     Mitä syvemmälle metsään menee / sitä sammaleisempia ovat kivet, / tuuheampia puut. / Myrsky on pahimmillaan / kivien ja puiden kävellessä laaksossa. / Varjoista löytyy loputtomia variaatioita, / varjoista luonnossa ja ihmisten kasvoilla. / Valo ei muutu. / Jumalat ovat läsnä / kuluneissa patsaissa. / Ne olisivat virheettömiä / mutta ne tehnyt käsi tärisi.

*

Ulla-Lena Lundberg                  Suureen maailmaan                suom. Leena Vallisaari              Gummerus 2015 2.p. (1991)

”Taidokas ja lumoava tarina maailmasta jota ei enää ole”, suosittelee kustantaja. Siksiköhän tämän valitsin, mutta myös siksi, kun tiedän kirjailijan taidokkaaksi luettuani Marsipaanisotilaan ja Jään. Tässä romaanissa kirjailija viipyy ahvenanmaalaisessa miljöössä siihen aikaan, kun miehet lähtivät merille ja Amerikkaan. Merenkulun, ja toisaalta suvun miesten kohtaloiden kuvaus osoittaa jälleen Lundbergin vahvuuden kertojana.    – Sisämaassa syntynyttä ja kasvanutta tuo merellinen elämä ja maisema jaksaa aina vain kiehtoa. Kertojana Lundberg on myös niin laadukas ja luotettava, että mieluusti luen muutkin romaanit, kunhan kirjastossa kohdalle osuvat.

*

Sakari Kirjavainen                     Viereenkatsoja                             Johnny Kniga 2009

Toisinaan otan luettavaksi tämän omalaatuisen kustantamon omalaatuisia kirjoja – ehkäpä jonkinlaista omalaatuisuuteen siedätystä hankkiakseni. Kustantaja itse sanoo tästä esikoisromaanista, että se kietoo lukijan muistojen verkkoon, jonka totuudet ainoastaan sairaalassa makaava päähenkilö voi tietää. Romaanin päätarkoitus pitäisi mielestäni olla houkutella lukija totuudenetsintään ja löytämään tarinaan kätkeytyneitä aarteita.                          – Jokin tässä tarinassa töksähtelee. Onko se päähenkilön persoona, joka korostaa pitkin matkaa hulluuteen ja harhamaailmoihin luisuvia mielteitään ja muistojaan. Tavallaan romaanin rakenne on ihan ok, mutta mitä ovat ne aarteet, onko niitä.  

*

Henning Mankell      Ajan rannalla    suom. Laura Jänisniemi            Otava 2008

”Me kaikki kuulumme suureen tarinaan, jolla ei ole alkua eikä loppua. Jokainen elämä on seikkailu, jossa virtaa monta jokea ja kaukaisen taivaanrannan usvassa kohoaa aina vuoria. Jokainen ihminen on osa tuota loputonta tarinaa, ihmisen suurta kertomusta itsestään. Osa meistä ei saa kertoa tarinaa loppuun asti. Ehkä siksi tässä elämässä siksi on niin paljon tuskaa. Mutta vielä enemmän iloa. Sillä tuska hakeutuu aina pois itsensä luota, mutta ilo tarrautuu kiinni. Ehkä henget siksi jatkavat kertomista. Niiden äänet kuiskivat yössä ja sanat leijuvat haurain siivin yläpuolellamme. Kertomus ei lopu koskaan. Kertomus, joka yhä uudelleen heittää ihmisen kuin hylkytavaran ajan loputtomalle rannalle.”             

– Lue Mankellin suurenmoinen kirja, se vie sinut Afrikkaan, jossa ihminen vielä on osa suurta kertomusta.

*

Sakari Issakainen     Mitä pilvet puhuvat    Gummerus 2009

Heinäveteläinen palkittu kirjailija on ollut minulle aiemmin tuntematon, nimen vain tiesin. Tekstiä lukiessa tulee mieleen Mikko Rimminen, Kari Hotakainenkin, kirjoitustyylissä on samaa huumorilajia. Hotakaisen salaviisaus puuttuu, mutta kielellinen improvisaatio kyllä toimii. Tarina kertoo keksijämies Otto Hyypän tarinan mieheksi varttuvan naapurinpojan silmin nähtynä. En oikein välitä vainoharhaisuudesta väännetystä huumorista. Saattaa muutenkin olla, että tutustuminen Issakaisen kirjailijanlaatuun jää tähän.   – Lukekaa ihmeessä, moni varmasti tykkää.

*

Peter Høeg      Susanin vaikutus   suom. Katriina Huttunen Tammi 2015 (2014)

–  Erinomaisesti kesti toisenkin lukemisen. Nyt ajattelin, että P.H. on kirjoittajatyyppi, joka tempaa lukijan tarinan mukaan paisuttelemalla päähenkilönsä yli-ihmisiksi ja tapahtumat sellaiseen vauhtiin, jossa takaa-ajajat läähättävät koko ajan pakenijoiden kannoilla ja elämää suuremmat arvoitukset ratkeavat pala kerrallaan. Taitoa tämä vaatii, ja Høegillä sitä on.

*

Jo Nesbø           Verta lumella osa 1 ja osa 2   suom. Outi Menna                    Johnny Kniga 2015

Norjalainen Jo Nesbø on kovinkin suosittu dekkaristi. Tämä tarina on kaksiosainen. Ensimmäinen osa kertoo miehestä, jonka tehtäväksi valikoituu ihmisten eliminointi. Olav on tappajaksi monin tavoin erikoinen mies. Hän ei pysty vahingoittamaan naisia, mikä tekee hänestä haavoittuvan rikollispomon ’asiainhoitajana’. Toinen osa kertoo uudesta ’asiainhoitajasta’, joka joutuu pakenemaan toimeksiantajaansa niin kauas kuin tietä riittää. Hän tietää, että ennemmin tai myöhemmin hänet löydetään ja se on hänen tarinansa loppu. Sitä ennen kuitenkin tapahtuu jotain odottamatonta. Kirjailija pystyy kyllä luomaan jännitystä ja henkilökuvauskin pyrkii pintaa syvemmälle. Peter Høegiin verrattuna Nesbø jää köykäisemmäksi tekijäksi.  – Luin edellisen Nesbøn 2013 (Aave) eikä vaikutelmani hänestä kirjailijana näistä kahdesta uudemmasta juurikaan kohene.   

*

Nicholas Sparks      Valinta        suom. Anja Meripirtti               WSOY 2009 (2007)

Amerikkalaiselta kirjailijalta on suomennettu kolmetoista romaania ja kotimaassaan julkaistuja on vielä enemmän. Se kertonee, että romaanit ovat pidettyjä, mikä ei liene ihme, kun tyylilajiksi on määritelty romanttinen kirjallisuus. Valinta on kahden aikuisen tarina, joka alkaa klassisesti vastaan hangoittelevan naisen ja ihastumaan taipuvaisen miehen tutustumisesta ja rakastumisesta. Romaani on jaettu kahteen osaan kansiensa sisällä. Toinen osa kuvaa perheen kohtalokkaan käänteen miehen näkökulmasta. Monet Sparksin romaanit ovat päätyneet elokuviksi, mikä osaltaan kuvaa kertojanlaatua, jossa tavanomainen vuoropuhelu ja tilanteiden kuvailu on keskeistä.       – Viihtyisä lukuvälipala, eikä tarina ihan tyhjäkään.

*

Marja Leena Virtanen   Verho     Karisto 2016                         

Virtanen on semmoinen hitaasti kirjoittaja, julkaissut tätä ennen kaksi romaania, jotka molemmat olen lukenut ja tykännyt. Verho kertoo pojasta, jonka elämäntarina alkaa hahmottua vähän kerrallaan, juuri niin kuin Virtanen yleensä kirjoittaa. Olavi-poika asuu isovanhempiensa perheessä, jossa hänen kasvukumppaninsa on Kristiina, joka on vain muutaman vuoden vanhempi, mutta siis oikeastaan Olan täti. Isoisä osoittautuu ankaraksi ja vaativaksi kasvattajaksi, isoäiti rakastaa poikaa omalla turvallisella tavallaan. Kun Olalle selviää hänen vanhempiensa kuoleman koko kuva, hän kohtaa isoisän tasavertaisemmin ja alkaa etsiä omaa tietään.    –     Rauhallista kerrontaa ja huolella laadittu tarina, jota on miellyttävä lukea.

*

Karl Ove Knausgård         Taisteluni, Neljäs kirja             suom. Katriina Huttunen        LIKE 2014 (2010)

Olen lukenut Knausgårdit satunnaisessa järjestyksessä ja huomannut, ettei sillä ole mitään väliä, koska kirjailija on kirjoittanut elämästään vaihe vaiheelta, eivätkä vaiheet noudata kronologista järjestystä. ”Taisteluni 4 tuntuu nuorelta ja villiltä, mutta niinhän sen pitääkin. Kirja on yhtä suurieleinen ja energinen kuin unelmoiva päähenkilönsäkin” (Sydsvenskan). Neljäs kirja on pääosin tilitystä 18-19-vuotiaana vietetystä ajasta Pohjois-Norjassa luokanopettajana paikallisessa koulussa. Puolivälissä kirjailija palaa selvittelemään isänsä ja äitinsä avioeron vaikutuksia elämäänsä sekä isän elämään. Keskelle sijaisopettajana elettyä vuotta pompahtaa paluu edeltävien vuosien tapahtumiin kotona. Ratkaisu ei tunnu kovin luontevalta, vaikka antaakin perspektiiviä opettajavuoden tapahtumiin.             – Edelleen kirjailijan teksti on eläväistä ja niin riipivän todentuntuista, että lukija sekä vaivautuu että ihastuu. Paikoin hengästyttävää ja hämmentävää yksityiskohtien runsautta sekä maiseman ja elämäntavan havainnoissa että nuoren miehen unelman tiivistymisen kuvauksessa.

***

Aamuna muutamaisena lehden äärestä alkaa kuulua hihkumista, hymähtelyä ja kiukkuisen puoleista pihahtelua. – NONNIH. Nyt se tuo tämä Leena V. sanoo ääneen, mitä olen tuuminut minä aikapäiviä, kirahtelee Mummo. Asiaa, viimen!

”Katsojat joutuvat nyt todistamaan kiusallista vaihetta, jonka aikana sekä Yle että kaupalliset pitävät kiinni vanhoista kanavistaan ja niiden ohjelmakaavioista. – – ohjelmistoista paistaa läpi massiivinen välinpitämättömyys – –  eihän kanavilla ole enää mitään merkitystä – – ” Näin Leena V.

Telakkaohjelmista se kimpaantuu, Mummo. Meinaa, etteikös toi tv-toosa ole monelle meistä Turhaksi Joukoksi nimitellyistä eläjistä (eläkeläiset, opiskelijat, työttömät, turvapaikanhakijat ja muut ) lähinnä semmonen telakka, mihin aina jymäyttää ittens ilta illan jälkeen siinä toivos, että ku olis jotain. Jotkut jo aamusta varhain ja pitkin päivää pysyttelevät kytiksellä.

Se on kuulkaa ihme, miten kotimainen telakkaohjelma pystyy makoilemaan eviään liikauttamatta viimevuosituhannen mallilla. Uusintoja uusintojen perään. Pissismummolassa on siirrytty aikaa sitten haeskelemaan laatusarjat, kiinnostavat elokuvat ja kansainväliset uutiset sieltä missä niitä on tarjolla.

Telakkavero on maksu melko tyhjästä. Kotimaan uutiset ja A-studio, onko muuta katottavaa? Teemalla joskus talvisaikaan on upeita konsertteja, mutta seuraako niitä joku muu? Tavaratalot kaatuilevat, kun niiden aika on ollu ja menny, eikä ne itse sitä hiffaa. Tätä menoo kaatuu kohta telakka.

Toimittaja Leena V. tarjoaa omaa kanavapakettiaan Ylelle, tällaista: pääkanava, urheilukanava ja Teema. Muuttuisko mikään? Nuoriso kulkee maailmalla nenä mobiililaitteessa ja nappulat korvissa kumminkin. Aktiiviväki tekee pitkää päivää työmaalla ja möyrii illat läppäritöissä. Luuleeko ne siellä Telakalla, että Turha Joukko on yhtä harmaata massaa, jolle voi syöttää samaa velliä vuodesta toiseen?