Sunnuntain Arto Nybergin haastatteluohjelmassa oli kuultavana Jare Tiihonen, joka myös tunnetaan rap-artisti Cheekinä. Hän on kirjoituttanut kirjan tähänastisesta elämästään ja kertoo siinä mm. kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään. Tämä paljastuskirjojen buumi on paisumassa ihan sfääreihin. Niitä kirjoitetaan, koska niitä ostetaan ja niitä ostetaan samasta syystä kuin iltapäivälehtiä. Varsinkin menestyneiden ihmisten elämän nurja puoli tuntuu kiinnostavan. Jaren tapauksessa myös media on osoittautunut kaksisuuntaiseksi: otsikoissa huudellaan, miten ihailtu ja inhottu artisti Cheek onkaan.

Olen joskus miettinyt, miten vahvan artistikuvan luoneet ihmiset kestävät julkishahmonsa esittämistä vuodesta toiseen. Tuleeko jonain sumuisena aamuna mieleen, kun spotit ovat sammuneet ja kohu vaiennut, kuka oikeastaan olen tai alun perin olin. Jarelle on tullut mieleen, ja tiedostus on vienyt pohtimaan asiaa ammattiauttajan kanssa. Häntä on neuvottu eriyttämään julkispersoonansa ja keskittymään itseen. Kuten Jarelle, monelle muullekin tie ehjempään ja todempaan minäkuvaan käy masennuksen kautta. Siinä mielessä depressio on hengenpelastaja.

Mitähän ajastamme kertoo tämä erilaisten idolien perässä haahuilu? Kuka sen feikkipersoonan oikeastaan rakentaa, aritisti itse vai fanien lauma? Mitä faneille tapahtuu, kun idoli sortuu?

Mikkelinpäivän messu oli kotikirkossamme rakennettu huomioimaan erityisesti lapset. Revontulet-lapsiryhmä lauloi kirkkaasti ja voimallisesti enkelilauluja Eija-kanttorin jammaillessa pianolla. Kristiina-pappi saarnasi selkokielellä ja havainnollistaen päivän tekstistä. Kirkkoväärtiryhmän lapsia toimi tekstinlukijoina ja kynttilän sytyttäjinä. Messun päätöslaulu Samuli-papin pasuunan soittoineen kirvoitti taasen spontaanit aplodit kirkkoväeltä. Eläväistä oli muutenkin; lapset kommentoivat ääneen näkemäänsä pitkin messua ja sipisivät ehtoollisjonossa ottavatko leivän vai siunauksen. Entisvanhainen pönötys ja juhlavailmeinen synninmurhe on kirkonmenoista kaukana, ainakin meidän kotikirkossamme.

Niin, enkeleistä. Mikkelinpäivä on saanut nimensä enkeli Mikaelin mukaan (kuten kai Mikkelin kaupunkikin). Raamatussa muutamia enkelihahmoja mainitaan nimeltä eri yhteyksissä, erityisesti Mikael ja Gabriel, ja enkeleistä puhutaan yleisemminkin sekä UT:ssa että VT:ssa. Kotimaa-lehden viime numerossa on mielenkiintoinen artikkelikooste enkeliuskosta. 

Olli Seppälä (pastori, toimittaja) käsittelee enkeleiden ja lasten yhdistämistä Mikkelinpäivään. ”Lasten ja enkelien samastaminen voi tuntua hyvältä kasvatukselliselta idealta, mutta se on teologisesti vähintään arveluttava. – – Se tekee koko käsitteestä sadunomaista ja kytkee sen maailmankuvaan, joka ottaa ’ruumiittomat henkilolennot’ ongelmattomasti todesta. – – Ylienkeli Mikael ei ole millään tavoin lasten enkeli, vaan miehekäs johtajasoturi. – –  Enkelien ja lapsien niputtaminen tekee enkeleistä vaarattomia, niitä ei tarvitse ottaa todesta, ei pohtia aikuismaisesti saati kriittisesti.” Kirkon tutkimuskeskuksen mukaan noin puolet suomalaisista uskoo enkelihin ja kuusi prosenttia heistä sanoo nähneensä enkelin.  ”Enkeleillä on kulttuurinen tehtävä. Ne ovat arkkityypisiä hahmoja.”

Miikka Ruokasen (teol.tri) mielestä kristittynä oleminen ei vaadi uskoa enkeleihin. ”Raamattuun ei sisälly tarkkaa enkelioppia, mutta siellä olevan aineiston sekä kristittyjen vuosituhantisen kokemuksen nojalla kirkko uskoo enkeleihin, myös langenneisiin enkeleihin. – – – Ei ole mitään syytä luopua uskosta enkeleiden olemassoloon.”

Serafim Seppälän (fil.tri, ortodoksi) tuoreessa kirjassa Taivaalliset voimat esitellään juutalaisuuden ja varhaiskristilliyyden enkeliopetuksia. ”Kristillinen määritelmä enkelistä voisikin olla: Enkeli on Jumalan toiminnan, läsnäolon ja varjeluksen esikuva. Kristinuskon valtavirta hyväksyy modernin maailmankuvan ja yrittää soveltaa sitä omiin teologisiin näkemyksiinsä. Enkeleistä ja näkymättömästä todellisuudesta puhutaan monin eri tavoin ja monilla tasoilla. Joku vaatii kirjaimellisuutta, toinen tyytyy referoimaan oppineiden teologien enkelikäsityksiä, kolmas psykologisoi kaiken enkelipuheen, ja neljäs ajattelee puhuvansa runoutta puhuessaan enkeleistä. Yksiäänistä enkelikuoroa kirkossa ei ole. ”

Mitä minä ajattelen enkeleistä? Eihän mikään uskon piiriin kuuluva asia ole tiedon varainen. Saattaa olla että enkelien kaltaisia henkiolentoja on. En ole nähnyt enkeleitä paitsi unissani. En kuitenkaan pidä enkeleitä samalla viivalla satuolentojen (keijut, tontut, joulupukki) kanssa. Enkelit ovat inspiroineet taiteilijoita, kirjailijoita, filosofeja ja teologeja, puhumattakaan parapsykologian tutkijoista. Jokin siinä kiehtoo ihmismieltä. On hyvä, että ihmisellä on muitakin ulottuvuuksia kuin tieteellisesti todistettua.

taivaan pilvet hehkuvat auringon taitetuissa sävyissä illoin aamuin. lehtipuiden kirjavia syysmekkoja tuuli pyrkii jo riisumaan. miten vihreänä kesä sykkikään, nyt syksy näyttää värien kirjon. myös riisutut puut ja ikivihreät havut ovat kauniita.

hengitän syvään luonnon rytmissä.

Niko Kazantzakis     Pyhä köyhyys   suom. Aarno Peromies    Tammi 1961

Pelastin tämän klassikkoteoksen kirjaston vaihtohyllystä, johon asiakkaat tuovat kirjoja vapaasti luettavaksi tai otettavaksi. Kazantzakisin tyyli on vanhahtava, mutta sanottava väkevää. Romaani Fransiskus Assisilaisen, Jumalan hullun ja pyhimyksen elämästä on tullut luettua joskus 60-luvulla, muistelen, mutta tässä yltäkylläisyyden ajassa Fransiskuksen sanoma on entistäkin vaikuttavampi. Pyhä köyhyys on hitaasti luettava kirja, sillä tavoin sen pinnanalaisetkin aarteet löytyvät.

 ”Monta tuntia rukoilimme polvillamme silmät suunnattuna taivasta kohti. Fransesco puhui meille rakkaudesta, köyhyydestä ja rauhasta. Jokaisen ihmisen sielun rauhasta ja maailman rauhasta. Ja minä, joka tähän saakka olin aina kysellyt ja halunnut tietää kaiken, opin nyt veljieni parissa vaikenemaan. Eräänä päivänä signor Pietro lausui sanan, jota en koskaan unohda.  – Aivot puhuvat herkeämättä. Ne kysyvät, ne penkovat. Sydän ei puhu, ei kysy eikä etsi turhia. Sanattomana jyskyttäen se vihkiytyy Jumalalle. Aivot ovat Saatanan asianajaja, sydän on Jumalan piika, polvistuen se sanoo Herralle: Tapahtukoon Sinun tahtosi.”

 ”Jumalani, huusi Fransesco kyynelten virratessa hänen poskilleen. – Sodan verivirroissa ihminen muuttuu pedoksi, verta ryystäväksi pedoksi! Hän kadottaa ne kasvot, jotka sinä hänelle annoit ja muuttuu suden ja villikarjun kaltaiseksi. Armahda meitä, Herra, ja anna ihmiselle jälleen ihmisen kasvot, sinun kasvosi. ”

 *

Leena Rantanen   Avioliittoon ranskalaisittain ja muita kertomuksia Pariisista  Viisas Elämä 2016

Rantasen tyyli kirjoittaa pieniä kertomuksia ranskalaisesta elämänmenosta on viehättänyt minua niin paljon, että olen hankkinut kaikki hänen kirjansa hyllyyni. Uutuudessa on mm. loistava satiiri avioliittoon vaadittavista virallisista kiemuroista sekä asumisesta Pariisissa. — Ennen kuin hankit asunnon Pariisista, tai muutat Ranskaan, luepa tämä.

*

Reetta Meriläinen          Tytön tie           Kirjapaja 2015

HS:n urheilu- ja päätoimittajana elämäntyönsä tehnyt journalisti muistelee lapsuuttaan Pohjois-Karjalassa. Kirjassa on yhtymäkohtia omaan lapsuusaikaani Etelä-Karjalassa, Meriläisen kuvaama aika ja maailma tuntuu tutulta. Journalistin lämmin yhteiskunnallinen ote heijastuu kerronnassa. Kirjan loppuosassa kerrotaan myös muistoja ja sattumuksia Hesarin päätoimittajavuosilta. Muistan 70-luvulla tavanneeni Reetta Meriläisen, joka asui seurakunnan alueella, jossa silloin työskentelin. Toimittaja osallistui tuolloin Yhteisvastuuseen vapaaehtoisena kerääjänä, mikä kertoo hänen perimmäisestä vaatimattomasta luonteestaan. Meriläisen hienoja kolumneja on saanut vielä hänen eläkkeelle jäätyään lukea lehdestä.

*

Maarit Verronen         Keihäslintu      novelleja  Tammi 2004

Verrosen novellit ovat sukelluksia outoihin maailmoihin. Tulee mieleen elokuvatermi film noir, huumori on mustanpuhuvaa, näkökulmat vinoja. Ehkäpä siksi niissä on tenhoa. Eivät ole valjuja ja harmittomia pikku juttuja. – Kyllä, pidän näistä. 

*

Karl Ove Knausgård  Taisteluni, Kuudes kirja     suom. Katriina Huttunen   LIKE 2016

Kauhistun: toista tuhatta sivua! Mammuttiopus, joka ei yhtään ajattele lukijaa. Ominaisella tavallaan kirjailija kuvailee ensin arkeaan kirjoitusprosessin taustaksi. Hän kutsuu keskustelutoverinsa kylään ja saa pohdittua monia asioita sillä varjolla arkisen lomassa. Sitten seuraa osa Nimi ja luku, joka käsittää kolmanneksen mammuttikirjaa ja sisältää yhtymäkohtia ja analyysiä luetuista kirjoista sekä uuvuttavan pitkän Hitlerin ajan historiallisen ja persoonaa koskevan tarkastelun. Sen selaan läpi lukemalla sieltä täältä pieniä pätkiä. Pitkin matkaa mietin, miksi kirjailija (ja kustantaja!) on tehnyt Kuudennesta kirjasta näin massiivisen ja lukijavihamielisen. On ilmiselvää, että Hitlerin historia kiinnostaa kirjailijaa, ehkä sen taustalla on hänen oma destruktiivinen isäsuhteensa sekä Norjan historia natsivallan ajoilta. Miksi hän ei tehnyt mietinnöistään yksinkertaisesti väitöskirjaa? Omiin taisteluihin ympättynä tuo valtava osuus tekstiä toimii huonosti.  – Kuudenteen kirjaan sisältyy erinomaisen oivaltava pohdiskelu omasta kirjailijalaadusta. Teoksen lopussa kirjailija kuvaa hyvin koskettavasti maanis-depressiivisen vaimonsa Lindan luhistumista masennukseen ja liitelyä manian harhaisessa yläpilvessä. Tämä osuus antaa väkevällä tavalla lukijalle ymmärryksen, miksi kirjailijan on ollut välttämätöntä kirjoittaa siten kuin hän on tehnyt.

*

Karl Ove Knausgård      Taisteluni, Ensimmäinen kirja       suom. Katriina Huttunen  LIKE 2011

Sain viimein tilaamalla kirjastosta Knausgårdin ykkösen. Mielenkiintoinen efekti oli lukea ensimmäinen osa viimeiseksi, etenkin kuudennen jälkeen, jossa kirjailija tuskailee ensimmäisen osan julkaisun kiehauttamaa sukuriitaa ja mediakohua. Taistelusarja ykkönen on kirjoitettu pääosin Bergenin ajanjaksolla ja sisältää nuoruusmuistumia, mutta keskittyy sitten kuvaamaan isän kuoleman nostamia tuntoja. Tässä Knausgårdin vahvuus loistavana tunnelmien ja ihmissuhteiden kuvaajana tulee esiin.            – Pidän Taisteluni ensimmäistä kirjaa ehkä sarjan parhaana. Sitä ei ole keinotekoisesti paisuteltu, se kuvaa vaikean isäsuhteen purkua riipaisevan konkreettisesti jälkien siivoamisen ja hautajaisten järjestämisen kautta. Kaiken kaikkiaan Knausgårdin Taisteluni-sarja aloittaa uuden aikakauden pohjoismaisessa kirjallisuudessa paljastamalla äärimmäisen yksityisyyden kautta ihmisyyden todet kasvot.

*

Elisabeth Kubler-Ross & David Kessler: Elä tässä ja nyt  suom. Tiina Wikström Viisas Elämä 2016 (alkup.2001)

Vaikeasti sairaiden ja kuolevien kanssa elämäntyönsä tehnyt lääkäri ja saattohoidon uranuurtaja ovat tehneet yhdessä kirjan viisaasta elämästä. Heidän viestinsä on: älä odota parempaa aikaa, elä nyt. Kirja puhuu aitoudesta, rakkaudesta, ihmissuhteista, menetyksistä, syyllisyydestä, pelosta, vihasta, leikistä, kärsivällisyydestä ja anteeksiantamisesta.  – Elämäntaito-oppaiden sarjassa tämä kirja ei tuo mitään uutta, alleviivaa vain sitä, minkä ikääntyvänä jo tiedän. Muistuttelu lienee silti hyväksi.

***

– Ei taas, härtziig, parahtaa Pissismummo aamulehden torstaisivut avattuaan. – Kyllä nyt lähti nyhtäminen jo lapasesta! Että vielä nyhtöpullaki!

Aamu oli ihmeen valoisa, kävelin tyytyväisenä terveyskeskukselta kotiin metsikön kautta. Kotikadun reunalta löytyi myöhäisiä kurjenkelloja. Syksy tuoksui. Koska olin tk-aulassa jo kahdeksalta, pääsin nopeasti sisälle. Odotusta kesti noin 15 minuuttia ja sydänfilmeineen ja kahviossa nautittuine tuoremehuineen koko juttu vei vain puolisen tuntia. Tämä oli kyllä ennätyskeikka Systeemin rattaissa.
Myöhemmin päivä on pilvistynyt, sadeviikot ovat tulossa, kuten ennustettu on. Tuuli tanssittaa koivun ja vaahteran lehtiä, ja me lähdemme senioritanssaamaan.

Tänään kuulimme viimein varmistuksen, että ostaja perääntyy kaupasta. Taloyhtiön vuosien takaisella yhtiöjärjestyksen muutoksella vastuu kosteusremonteista on huoneiston haltijalla. Toisin sanoen me haetaan remonttilainaa ja maksetaan kaikki. Elämä hankaloituu remontin ajaksi, tiedetään, mutta on selvitty ennenkin.

Asiaintilan varmistuttua piiloon paenneet pikku tontut ovat huokaisseet helpotuksesta ja palanneet paikoilleen. Lasten ja isovanhempien valokuvat ovat taas hellästi katseltavina. Liikuskelemme tutuissa huoneissa kuin kotonamme. Sytyttelen kynttilöitä ja takkatulta pimeneviin iltoihin. Elämä jatkuu.

katu täyttyy askelista, elämä on kuolemista, pane käsi käteen, ollaan hiljaa…

…käydä Systeemissä tarkastuttamassa veriarvoista luettavissa olevaa terveyden tilaa. Se tapahtuu meillä nykyään näin: soitan omahoitajan numeroon minä aamuna tahansa 9-12. Sieltä vastaa automaatti ’jos sitä paina tätä’ -systeemillä. Valitsen 4 ja 1. Puolen tunnin päästä soittaa ystävällinen miesääni, joka kysyy mitä minulla on mielessäni. Kerron, että on se aika vuodesta, jolloin laboratoriokutsu on ennen tullut.  – Se pitääkin nyt itse huolehtia. Mikä onkaan henkilötunnuksesi? Käy ensin laboratoriossa – muista olla ravinnotta 10 tuntia, vain aamulääkkeet saat ottaa – varataan saman tien tästä aika omahoitajalle ja lääkärille. Sinne ota mukaan verenpaineen mittauslukemat ja verensokerin seuranta-arvot. Hyvää päivänjatkoa, rouva, hei hei. – Ooh, kehitys on kehittynyt, tuumin.

Katselin eilen A-studiokeskustelua, jota jälleen luotsasi suvereenisti sympaattinen toimittaja Jan. Keskustelu alkoi erään potilaan esiin nostamasta kohtelusta Malmin sairaalan terveyskeskuspäivystyksessä. Keskustelun aikana kävi ilmi, että tylyä kohtelua terveydenhoitohenkilökunnan taholta on valitettu yleisemminkin, jopa potilaiden pahoinpitelyä on raportoitu. Siinä nousivat puheisiin resurssit, mutta myös talon sisäinen hoitokulttuuri ja työjärjestelyt ajoittain pahasti ruuhkautuvissa päivystyksissä. Tuli puheeksi akuuttihoitoon perehtyneiden lääkärien tarve, niitä koulutetaan jo, mutta määrä on vielä vähäinen. Erityisesti Tuula Haatainen toi keskusteluun teräviä ja fiksuja näkökulmia ja ratkaisuehdotuksia aikanaan päivystyksessä työskennelleenä hoitajana ja monipuolista johtotason kokemusta omaavana poliitikkona.

Jos lukee nettiä ja yleisönosastoja sekä kuuntelee ihmisten kokemuksia, voi vain ihmetellä: mitä on tapahtunut ’maailman parhaaksi’ kehutulle terveydenhuoltosysteemille. Vanhustenhuolto on kestovalitusaihe, nyt valittavat jo työikäiset veronmaksajatkin huonosta kohtelusta ja hoitovirheistä. Eikä vuosisadan sote-uudistus näytä tulevan valmiiksi lähivuosinakaan.

vapaus, maailman hatarin ja väärinymmärretyin käsite. on aina  tausta, jota vasten sitä katsoo. on myös vastakohta.

kuljen missä kuljen, tiedän, että umpihangen vapautta ei ole olemassakaan.