Runot
Pauliina Haasjoki Planeetta Otava 2016
Jos kriitikon työssä on joskus ollut jotakin kohottavaa, niin silloin kun on nähnyt nuoren kirjailijan rientävän radallaan. – – Tänään, seitsemän kokoelmaa kainalossaan, hän on merkittävimpiä nykyrunoilijoitamme. Ja tämä ei ole mikään yhden ihmisen mielipide. – Näin Mervi Kantokorpi, HS.
Kuten aina, tutkin kritiikkejä ja esittelyjä vasta luettuani löytämäni kirjan. Tämä Pauliina Haasjoen (s. -76) proosarunoteos sai välittömästi huokaamaan, miksi en ole havainnut hänen teoksiaan jo aiemmin. Ihastuttavaa, uudenlaista runokieltä, rajattomiin sinkoilevia ajatuksia, joilla on niin paljon annettavaa lukukerrasta toiseen. Nykyrunoutta usein vaivaava sisällyksettömyys, onttous, sanojen kolina tyhjyydessä, sanoilla ja muodoilla kikkailu ei todellakaan vaivaa Haasjoen runokieltä. Hän tarjoaa vastakohdaksi uusia, raikkaita ajatuskulkuja, näkymiä maailmaan ja maailmankaikkeuteen. – Tämä on helmi.
Lumen keskellä nousi tummansinisessä kohdassa nyt laulu kuin jokin kynttilä, korkea ja valkoinen. Kaikkialle heittyi monivärisiä varjoja salaisista valonlähteistä. // Kun katsoo ilmaa on tosiaan kuin siinä ilmenisi lumikiteen mahdollisuus kussakin kohdassa sitten taas ei. Kun ne pääsevät, ikkunalaudalle ne ratkesivat siihen. // Missä kuu on, se, joka kasvoi niin täydeksi? Lukujonon päässä, kaartavalla maidonvalkoisella tiellä se pyörein luku on.
*
Romaanit
Jonas Hassen Khemiri Kaikki se mitä en muista suom. Tarja Lipponen Johnny Kniga 2015
Nuori ruotsalainen kirjailija (s. 1978) oli jo esikoisteoksellaan valloittanut Ruotsin lukijat. Tästä kolmannesta romaanistaan hän sai myös August-palkinnon. Khemiriä on kutsuttukin 2000-luvun Strindbergiksi. Romaani tuntuu tuoreelta, erilaiselta. Se tapahtuu Ruotsissa ja Berliinissä, kertomus etenee kaleidoskooppimaisesti ja kiivaalla sykkeellä keskushenkilöidensä elämää valottaen. Kirjailija on kirjoittanut myös draamaa, hänen romaanissaankin on draaman kaari. – Pidin kovasti tästä uuden ajan ihmisten tarinasta ja tyylistä, jolla Khemiri sen kertoo. Tarina kertoo riviensä välissä myös ruotsalaisesta yhteiskunnasta sivusta seuraajan silmin.
*
Toisaalta, kaikkea voi sattua -Venäläisiä novelleja suom. Martti Anhava, Vappu Orlov WSOY 2015
Kahdentoista venäläisen nykykirjailijan novellit yhdessä kokoelmassa on kiehtova ajatus. Ja nimenomaan novellit. Niin, jokainen lienee ne menneet suuret Tolstoit, Dostojevskit ja Tsehovit lukenut. Uudet novellit paljastavat venäläisen sielun muuttumattomaksi ajasta ja paikasta riippumatta. Sielun tarkastelussa viipyilevät kertomukset saavat kaipaamaan otetta venäläisen yhteiskunnan ja maailman nykymeininkiin. Lopulta jonkinlainen yritys siihen suuntaan löytyykin Anna Matvejevan satiirisesta tulevaisuusmuseo -novellista esimerkiksi. – Samaan aikaan lukemisen kanssa osui seurattavaksi tv:n venäläissarja Suojasää, joka vain vahvistaa vaikutelmiani. Aikoinaan Ivan Goncharovin Oblomovin vitkasta olemista väkisin tarvottuani päätin, että nyt saavat venäläistarinat minun puolestani olla. Ja saivat ollakin, vuosikymmeniä. Nämä novellit ja tv-sarja ovat varovainen yritys kiinnostua uudestaan. Ei tämä tyrmäys ole, mutta ei oikein saa ystävystymäänkään.
*
Göran Tunström Jouluoratorio suom. Arto Häilä Gummerus 1997 (3.p.)
Kirjailija (s. 1937) paljastuu tyylitaituriksi, jonkalaisia lukijaminäni aina tiedostamattaankin etsii. Kirja oli kaivettu kirjaston varastosta ja tuotu esille, en muista mistä erityishyllystä sen poimin. Nimestään huolimatta tarina ei ole mikään joulutarina, vaikka Bachin Jouluoratorio kulkeekin jonkinlaisena punaisena lankana. Tunström on kirjoittanut kauniisti kerrostuvan sukutarinan isistä ja pojista, joilla kullakin on erityislaatuinen äiti. Tarina alkaa äidin kuolemasta, joka jättää pysyvät jäljet isään ja poikaan ja heijastelee vielä pojanpojankin elämässä hänen äitinsä kautta. Romaani palkittiin ilmestymisvuonna Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnolla sekä suurella romaanipalkinnolla. Kirjan tarinasta tehtiin myös elokuva. – Göran Tunström kirjoittaa todella kaunista tekstiä, jonka sävyt erinomainen suomennos saa hyvin esiin. Nautittava tarina!
*
Pirkko Saisio Signaali Siltala 2014
Joskus huvittelen lainaamalla mielikirjailijoideni opuksia muutaman vuoden välein uudestaan. Blogin Lukunurkkauksen kautta hakemalla voin helposti verrata mitä mieltä olin Signaalista ensi lukemalla ilmestymisvuonna ja onko mielipide muuttunut. Signaalin luin ilmestymisvuonna. Silloin viihdyin kirjailijan fragmentaaristen esseiden parissa. Tällä kertaa nautiskelin erityisesti puoli-ironisista huomioista kunniatohtoriksi vihkimisen tilaisuuksissa, joissa kirjailija oli osallisena. – Ei voi kuin ihailla miten Saisiolla on sana hallussa, on myös näkemystä ja kokemusta ja rohkeus sanoa. Kirja ei oikeastaan ole romaani vaan esseekokoelma, joka koostuu tunnelmapalasista, havainnoista, ulkoisen herättämistä sisäisistä liikkeistä. Ironia tyylilajina on hankala, mutta tässä lempeysasteessa, jonka Saisio osaa, se on nautittavaa.
***
Hyvissä ajoin lähtivät nämä kotoa, P.Mummo ja Poikakaveri, mikä olikin hyvä, sillä P.Kaveri valitsi ennen käyttämättömän reitin ja kohtapa löysivät nämä itsensä jostakin Korson korventieltä. Mummolla alkoi kylmä hiki nousta otsalle. Hän loihe hätäilemään, että missä me ollaan ja mitä ihmettä sinä nyt tänne ajoit ja nyt me kyllä myöhästytään ja…P.Kaveri lisäsi radion volyymiä, jossa soi Muistojen Bulevardi ja joku mattijurva lauleskeli: ”Ihminen älä sinä hermostu, sinä ihmettele vaan ja nöyrästi ota sinä vastahan mitä ylhäältä annetaan…”
Perillä ilmoittautumisautomaatissa oli teksti: Epäkunnossa, yritä uudelleen. Mummo siitä mitäkään, työnsi tyynesti kelakortin hammasrivin valon alle, kun siinä kerran valo oli. Kone yskähti ruudulle tekstin: Ei tunnista, ota vuoronumero. Mummo kommentoi sitten vuoronsa tultua pojalle luukulla, että mitä se yskii tuo apparaatti, ei muka tunnista, vaikka minut on tänne ihan kirjeellä kutsuttu? – Nooo, se ohjaa ensi kertaa tulevat tänne, tarkistetaan osoitteet ja semmoiset. P.Mummo mutisi itsekseen, ettei tässä nyt eka kertaa Varikolla olla, sopis robotinkin tuntea sentään.
Mustaa viivaa seuraillen päätyi Mummo Kavereineen ovelle, jossa luki komeasti Fysiatrian Poliklinikka. Sinne! Täällä Mummoa tiedettiin jo odottaa, oikein tervetulleeksi toivotettiin. Herra Ylilääkärin oven tuntumaan parkkeerasi Mummo, ja Poikakaveri tuonnemmaksi, missä syventyi hän kotoa tuomaansa Hesariin ja Mummo odotteluun.
Vartin yli ajan Herra Ylipomo sinkosi P.Mummon nimen oveltaan ja osoitteli istumaan pöytänsä viereiselle tuolille. Ylipomo oli arkihuolisen näköinen, uransa lakipisteelle päätynyt lääkäri. Hän otti esille mustakantisen vihon ja kynän ja meni heti asiaan. – Teillä oli se jalka kipeä. – Joo, on se vieläkin, siihen Mummo ja hymysi varovasti. Ylipomo vilkaisi Mummoa ja latasi listan kysymyksiä selvittääkseen minkälaista on kipu, milloin se tuntuu pahiten jne. Mummo vastaili ja ojensi kotona täytetyt lanketit, joissa oli jo vastaus kaikkiin kysymyksiin ja värikynäpiirrokset vielä kaupan päälle. – Jahas, hmm …. Mennäänpä (?!) sitten tuonne petille, riisukaa jalat ihan paljaaksi, pikkuhousut saa jäädä. Mummo piti naamaa peruslukemilla ja suunsa kiinni ja toimi ohjeen mukaan. Seurasi vähemmän rattoisa tuokio, jonka aikana Ylipomo hiveli ja pisteli, voimistelutti ja väänteli molempia jalkoja. Mummo voihki, ja vesi kieri silmistä.
– No niin. Hmm. Kuulkaa, tämä ei nyt ihan tyypillinen iskiasoireisto ole, pitää ottaa magneettikuva lantiosta, tilatkaa aika toimistosta, minä soitan sitten mitä siitä selvisi. Laitan e-reseptin, ottakaa näitä kapseleita yksi aamulla ja illalla kaksi, että saatte nukuttua. – Tämäkö oli sitten tässä, varmisti Mummo, ja Ylipomo nyökkäsi: – Tällä erää, kyllä. Mummo kiitti kädestä pitäen ja poistui tulosuuntaan.

Joskus ihmettelen tätä muotipuhetta kuplista, siis kun se on niin totta. Joidenkin kuplat ovat pelottavia, toiset naurettavia, hilpeitä, kauhuntäyteisiä, outoja, vaikkamitä.
Pelottava kupla on esimerkiksi Trump. (Ja voi sentään, ei hän ole ainoa kaltaisensa.) Mies on hankkiutunut sellaiseen asemaan, jossa hän kuvittelee voivansa sanoa mitä tahansa, tehdä mitä tahansa, olla välittämättä koko muusta maailmasta. Miksi näitä nyt kutsuttiinkaan.
Yhtä pelottava kupla on ’trumpistit’. Suuret kusettajat eivät ole yksin, niillä on samanmielisten tai ymmärtämättömien hännystelijöiden lauma, jota inspiroi toive hyötyä trumpistaan ja saada oikeutus toteuttaa alhaisimpia halujaan.
Toisenlaisessa kuplassa on vaikkapa elämänkatsomuksellisia oikeassaolijoita, jotka eivät noteeraa toisinajattelevia eivätkä ota vastaan pienintäkään kyseenalaistusta. Jotkut onnistuvat lillimään varhain valitussa kuplassaan läpi elämän.
Outojen kuplia syntyy koko ajan, ne muodostavat ryppäitä kuplassaan kulkevien vertaisuusidean pohjalta. Ryppäät elävät, mutta kupla-asukit pysyvät.
Hilpeät kuplat ovat positiivisia hetken illuusioita, jotka syntyvät ja kuolevat otsaa rypistämättä. Niihin ei voi jäädä jumiin, sillä niissä on herkästi särkyvä kuori, jota venytetään sisältä päin, kunnes se poksahtaa. Lisää näitä!
Olin varhaisina vuosina kiltteyskuplassa, sitten itse valitussa laupeuskuplassa. Nyt vuosieni kolmannessa kvartaalissa pyristelen ulos herkästi tarjoutuvista suojakuplista ihmettelemään itsenäni kaikkea mitä on. Kaikkeahan on.

Lauantaiaamu, laiskahkosti luettu paikallislehti, vihreää teetä ja kaksi paahtista, päälle sipaisu appelsiinimarmeladia ja mikrossa pehmennettyä leipäjuustoa. Toinen on jo Hesarin kimpussa kahvinsa juotuaan. Päivä lähtee radalleen: siivous kuten aina, pölylle allergisen olo helpottuu imuroinnin ja tuuletuksen jälkeen. Hyvä mieli siitä, että Toinen imuroi, minä teen kevyttä hienosäätöä, joka ei vaadi paljoa kumartelua. Lopuksi makaan jumppamatolla jalat koukussa tuolilla. Se on ainoa asento, jossa kipu ei tunnu.
Iltapäiväkahvin jälkeen lähdemme taas leffakerhon näytökseen. Tänään oli vuorossa Siskokset, Japanin tärkeimmän nykyohjaajan, Hirokazun uusin elokuva. Se on kertomus sisarussiteistä, rakkaudesta ja kuolemastakin. Ihmettelin japanilaisten luontaista kohteliaisuutta toisiaan kohtaan (mistä sivumennen sanoen meikäläisillä olisi paljon opittavaa). Kiinnostavaa oli myös seurata neljän sisaruksen arkea kotona, työpaikoilla ja nuorimman koulussa. Kahdessa kohtaa liikutuin.
Kun tulimme ulos, aloin suorastaan valua vettä ja kun pääsimme autoon, itkua tuli ihan valtoimenaan (kolmen paperinenäliinan verran). Toisen kunniaksi on sanottava, että hän piti tyynesti kättäni eikä häslännyt yhtään. Hän tiesi, että itku loppuu aikanaan. Hän tuntee minut.
En todellakaan arvannut, että elokuva voisi kouraista niin syvältä, paljastaa sisaruusikävän ja äidin rakkauden vajauksen. Vähän oli semmoinen olo, että eihän tämä mikään nyyhkyleffa ollut, mitä minä, aikuinen ihminen nyt enää parun. Ymmärsin, itseni kanssa töitä tehnyt, syyt, vaan reaktion voimakkuus yllätti. Kunnes tajusin: ne kirsikankukkapilvet…ne askeleet merenrantahiekalla…
Olosuhteiden kitkan ja henkilökohtaisen tahtotilan välisessä jännitteessä ilmenevää voimaa kutsutaan Suomessa sisuksi. Pääsääntöisesti sisu on positiivinen juttu. Joskus taas sisu ei ole viisautta vaan silkkaa ähmäilyä, kuten Pissismummon Ikimuori sanoisi.
Tänään Pissismummo kamppaili kenkkukoipineen senioritanssin kuvioissa. Kun jalalle varaaminen kipunoi ankarasti lääkityksestä huolimatta eikä yhden jalan tanssia ole vielä keksitty, vaihtoehdot ovat joko tai. Viisas suostuisi jäämään kotiin, vaan mitäpä tekee Pissismummo. Ähmällä kehiin!
Kotiin tultua pilleriä naamaan ja kenkkukoipi vaakasuoraan. Ähmäilyn tuottama salainen mielihyvä on kuitenkin olemassa ja voittaa kipuilun. Vaan entä jos koipikin alkaisi ähmäillä, olisi kaksi ähmää vastakkain, sitä voisi kai kutsua jo sisällissodaksi.
Suomen 100-juhlavuoden kunniaksi voisi kukin nostaa esiin elämänsä varrelta tilanteita, joissa oikeaa sisua on tarvittu, ja sitä on löytynyt. Jotkut tilanteet ovat vaatineet isosti sisua, jotkut vähemmän, mutta kun maltti on säilynyt, on lopputulos ollut kaunis.
Olen onnellisen hämmentynyt jatkumosta, joka ilmenee siinä, että Esikoisemme esikoinen nyt kahdeksanvuotiaan innolla opiskelee musiikkiopistossa sellon soittoa tavoitteellisesti. Eilen illalla hän ilmoitti, ettei voi tulla pelaamaan scrabblea pikkusiskon ja isovanhempien kanssa, koska huomenna on musiikkiopiston selloryhmän konsertti ja hänen on harjoiteltava omassa rauhassa. Me siis poistuimme yläkertaan, kun hän otti sellonsa esiin ja ryhtyi hiomaan Dvorakin Humoreskia.
Esikoisen ääni värähti, kun hän kertoi löytäneensä nuottikasoistaan erään sellokappaleen, jonka kansilehdeltä ilmeni, että kappale on ollut isänsä (siis Toisen) repertuaarissa aikoinaan 1960-luvulla. Esikoinen kertoi soittavansa sitä pojalleen, joka ottaa sen ohjelmistoonsa sitten, kun taidot alkavat riittää.
Minua liikutti se, kun Esikoinen isäni jäämistöstä pelasti kotiinsa papan urkuharmonin, koska pappa oli aikoinaan opettanut häntä kesälomaviikoilla soittamaan. Ajattelen, että oli uhraus sovittaa sekin kookas soitin perheen tiloihin, jotka muutenkin ovat täynnään soittimia. Tunnearvoilla on merkitystä.

Reunamerkintöjä ja kiteytyksiä
Uskoni on irrationaalista luottamusta itsensä ilmaisseeseen ylimaalliseen voimaan, Jumalaan. On ehkä toissijaista miksi ihminen Jumalaa kutsuu, tai miten hänet käsittää. Ymmärtämiskykymme on joka tapauksessa kovin rajoittunut kaikessa, mikä koskee jumaluutta.
Usko merkitsee minulle Jumalan ohjauksen hyväksymistä erilaisissa olosuhteissa ja tilanteissa. Usko lähtee Jumalasta, turvautuu Jumalaan ja palaa Jumalaan. ”Hänessä me elämme, olemme ja liikumme”. Usko on elämään sisäänrakentunut voimanlähde, pyrkimystä hyvään rakastamalla lähimmäistä, toimimalla maailmassa yhteisen hyvän puolesta.
Kristillisen kirkon opetus sisältää paitsi opetusta kolmipersoonaisesta Jumalasta, myös eettistä koodistoa hyvästä elämästä. Siihen ei ole ollenkaan helppo yhtyä, sillä se sotii ihmisen luontaista itsekkyyttä vastaan. Hyvän elämän koodisto on vaativa, sen suhteen olemme aina keskeneräisiä.
Moni sanoo uskovansa, mutta ei niin kuin kirkko opettaa. Kirkon opetus on aikakausien läpi siilautunutta ryhmäymmärrystä, jossa on kulttuurisia eroja. Toisia kirkon opetus tukee uskossaan, toisille toimii esteenä. Pohjimmiltaan usko ei ole oma teko, vaan Jumala etsii ihmisiä ja kutsuu heitä yhteyteensä. Jokainen uskova on siis kutsuttu Jumalan lapseksi. Pitää paikkansa sekin, että moni on kutsuttu ja harva valittu, sillä kutsun vastaanottaminen on ihmisen vapaa valinta, ja moni ohittaa sen.
Olen ollut kirkon töissä, mutta kirkko ei ole uskoni kohde, minulle se on matkakumppaneiden yhteisö. Uskoni on etsiytymistä jumalayhteyteen, hengen kaipausta, näkymättömän ikävöimistä – ja paradoksaalisesti samaan aikaan myös luottamuksesta syntyvää lepoa ja syvää kiitollisuutta.
Leffakerhon näytäntö, 45 vuotta, antoi eräänlaisen tulevaisuusnäkymän vanhan avioparin arkeen ja juhlaan. Pari oli aikonut juhlia 40 yhteistä vuotta (ne rubiinihäät), mutta mies joutui ohitusleikkaukseen, joten juhlat siirtyivät viidellä vuodella. Vähitellen juhlaintokin hiipui, mutta ystävät vaativat heitä toteuttamaan alkuperäisen ajatuksen.
Vanhan parin arkea sävytti miehen masennus (tavallista sydänleikkauksen jälkeen) ja sen myötä vaimon melkein liioitteleva huolehtiminen. Eräänä päivänä mies sai kirjeen, jonka myötä miehen salattu nuoruuden aikainen, traagisesti päättynyt suhde ennen nykyistä avioliittoa, astui lapsettoman parin nykypäivää varjostamaan. Vaimo provosoitui salaamisesta.
Elokuva oli viipyilevä ja näytti runsaasti vanhan parin arkea. Kaipasin kieltämättä kuvaukseen vähän vauhdikkaampia kohtiakin (kuvitellen, että semmoistakin on), ja mietin tuollaiseltako nelikymppisen elokuvaohjaajan silmissä näyttää pitkäaikaisen pariskunnan elämä. Vaikka parin vuoden päästä tulee meillekin tuo päivä, en ihan osannut samaistua, kuvittelin, että joskus kymmenen vuoden päästä elämä olisi noin verkkaista…
Andrew Haigh: 45 Years (Britannia 2015), pääosissa Charlotte Rampling ja Tom Courtenay.
Luin: Suomessa julkaistaan muutama sata kirjaa vuodessa ja vain muutama kymmenen niistä myy. Kustantajille tulee yli seitsemän tuhatta käsikirjoitusta vuodessa, joten hylkäysprosentti on hurja. Silti käsikirjoitusten tulva ei ehdy. Joskus mietin mikä (meitä) kirjoittavia ihmisiä riivaa. Kysymys olisi helppo kääntää omaa napaa kohti, mutta kun en tarjoa kustantajille mitään, yritän miettiä yleisemmin.
Moni kirjoittava on löytänyt keinon tulla näkyväksi kirjoittamalla. Aikanamme netti palvelee juuri tätä prinsiippiä. Omat ajatukset joutuu fokusoimaan johonkin teemaan, tunnelmat järjestelemään järjellisiksi lauseiksi. Mietteet ovat usein hataria, ajatus sinkoilee holtittomasti sinne tänne. Sisäisen näkyväksi saattaminen ymmärrettävällä tavalla on tervehdyttävää työtä.
Kaikki tekstin hyväksi tehty työ ei silti ole tuloksekasta siinä mielessä, että sillä olisi yleisemmin annettavaa. Sen tietää siitä, että kaikki julkaistukaan ei ole. Joka tapauksessa sisäisen vilinän järjestely on hyödyllistä, vähintään itselle. Vastakohta on ihminen, joka ajelehtii ja hilluu holtitta siellä ja täällä vapauden illuusiossa, mutta on oikeastaan vain tiedostamattomien yllykkeidensä orja.
On ihmisiä, jotka harrastavat kalenterien tuunaamista näköisikseen, täyttämistä omilla teksteillä, piirroksilla, kuvilla. Vanha ystäväni, nyt jo edesmennyt, piti tapanaan kirjoittaa virkamiestyyppisen kalenterinsa sivulle kolme lausetta kustakin päivästä. Kokeilin yhden vuoden sitä itse, se vaatii uskomatonta fokusoinnin kykyä. On seulottava mikä päivän uutis-, tapahtuma- ja mietevirrasta on säilyttämisen arvoista.
Tuttavani Jaakko sanoi merkitsevänsä kalenteriin kaikki tärkeät menot ja valitsevansa niistä päivän tullen sen mikä tuntuu tärkeältä vielä silloin. Tänä vuonna käytössäni on pieni kalenteri, johon merkitsen vain muistettavat. Se pitää minut onnellisena, koska siellä ei ole muuta kuin omasta halusta valittuja menoja eikä enempää kuin yksi päivää kohti. Ja mikä parasta: vapaapäiviäkin on.
Senioritanssiporukka oli saanut vuoron kaupunkimme jäähallin kuntosalista. Sinne suunnistimme yhdessä. Hauska oli havaita: ennen meitä sieltä purkautui ulos rivitanssijat, eläkeläisiä hekin ja meidän jälkeemme sisälle änkesi seniorijumppalaiset. Kyllä iättömät ihmiset harrastavat liikkumista niin innokkaasti, ettei tilat riitä. Poistuessa kannustimme jääkaukalossa pelaavia kiekkotyttöjä.
Tunnen kyllä luissani (lue kenkkukoipi sähköttää), että tunnin ja vartin tanssisessio tuli ihan suorituskyvyn ylärimaa hipoen suoritettua. Mahdanko päästä aamulla petistä ylös, hirvittää jo.
|
|