Michael Baranin kirjoittama ja ohjaama näytelmä ”Aie” Kansallisteatterin Willensaunassa on ollut loppuunmyyty ilta toisensa jälkeen. Myyntiä lienevät edesauttaneet eniten yleisön rakastamat seniorinäyttelijät Seela Sella ja Ismo Kallio, mutta näytelmän juonen kannalta oleellisena myötäparina ovat lahjakas Kreeta Salminen ja aina luotettava Markku Maalismaa sekä Olli Kortekankaan säveltämä vahva musiikki, jota tulkitsi Jukka Nykänen.

Willensauna ei ole kovin mukava teatteritila ainakaan yleisön kannalta. Yleisön lämpiö on äärimmäisen ahdas, salissa on synkkää. Ihmiset haahuilevat puolipimeässä paikkaansa etsiskellen ja tuolit puuduttavat istujansa.  Kimmo Viskarin viitteellinen lavastus ei juuri silmänruokaa tarjoa. Näytelmässä ei ole väliaikaa ja kaikki esittäjät ovat koko ajan näyttämöllä. Juonen kuljetus siirtyilee vuorotellen parilta toiselle, toisen parin muuttuessa siksi ajaksi suolapatsaaksi. Ei oikein onnistunut ratkaisu, kokonaisuus tuntui laahaavalta ja ponnettomalta.

Näytelmän teksti on kyllä ajatuksia herättävä puheenvuoro ihmisarvosta, rakkaudesta ja pettymyksestä, ihmisen oikeudesta päättää elämästään. Ja Seela Sella on oma hurmaava itsensä!

Leffakerhossa nähtiin Oliver Assayasin elokuva L’heure d’été, Kesähetket, tyypillinen hienovireinen ranskalaiselokuva vuodelta 2008, pääosissa Juliette Binoche, Charles Berling ja Jérémie Renier. Elokuva houkutteli miettimään sukupolvien arvostuksia, esineiden tunnearvoja ja taloudellisia arvoja sekä muistojen merkitystä.

Elokuvan alussa oli koskettava kuvaus vanhuuden yksinäisyydestä. Äidin 75-vuotispäivänä koolle tulleet perilliset olivat jonkin aikaa lapsineen ja puolisoineen meluisasti läsnä ja lähtivät sitten huojentuneina kaikki yhtaikaa tahoilleen. Äiti jäi yksin talonsa rappusille katsomaan heidän jälkeensä tietäen, ettei ainakaan vuoteen näe kauimpana asuvia lapsistaan ja lapsenlapsistaan. Hiljaisuus ja tyhjyys oli riipaiseva.

Äiti yritti puhua vanhimmalle, Pariisissa asuvalle pojalleen, mitä toivoisi talolle ja tavaroille tehtävän kuolemansa jälkeen, mutta poika vaivaantui ja esteli, etteivät kuolemapuheet ole ajankohtaisia. Äiti kuoli sitten myöhemmin äkisti eikä sopivaa aikaa koskaan ehtinyt tulla. Kolmen perillisen näkemykset perintöasioista olivat erilaiset ja kompromissi jätti kaikki jollakin tavalla tyytymättömiksi. Perintövero hajotti taiteilijakodin arvotavarat ympäri maailmaa huutokauppakamarien kautta keräilijöille ja museoiden kokoelmiin, koska kenelläkään perillisistä ei ollut varaa lunastaa kokonaisuutta. Pelkkä talo ja miljöö lähellä Pariisia ei enää jaksanut koota eri maanosiin asettuneita perillisiä yhteen sen jälkeen, kun äiti oli kuollut. Talo elää ihmisissään ja tavaroissaan, kun ne ovat poissa, kuolee talokin. Sitäkin mietin, että tavarat saavat funktiotaan suuremman merkityksen siitä, kuka ne on omistanut tai suunnitellut. Kukin aika luo merkityksen tavaroilleen.

Kirkosta eroamishalukkaat ovat taas saaneet oivan impulssin ja ateistien kampanja positiivisen piikin tilastoihinsa. Että demonien manaajat saavat ihan vapaasti mellastaa kirkoissa lippuja liehutellen – eihän semmoista voi hyväksyä. Ei voikaan, mutta reaktio ei osu maaliin. 

Taannoin pidin omassa seurakunnassani pyydetyn puheenvuoron aiheesta miksi kuulun kirkkoon. Siinä sanoin mm. että arvostan kirkossamme sitä, että perinteisten ja uudempien herätysliikkeiden korostuksissaan eroavat raamatuntulkinnat mahtuvat elämään kirkossa rinnakkain. Uskon kohde on kuitenkin kaikilla sama kolmiyhteinen Jumala ja usko perustuu samaan pyhään kirjaan, raamattuun. Kirkko ei mittaa jäsentensä uskon määrää ja laadunkin arviointi jätetään Jumalalle. On kuitenkin selvää, että erilaisten ilmiöiden ja korostusten kenttää on koko ajan arvioitava. Se on piispojen, papiston ja valistuneiden maallikkojen tehtävä. Joku taho ei ole tässä hoitanut tehtäväänsä.

Ykköstv:n maanantaisen MOT-ohjelman esiin nostama Jalovaara-ilmiö hätkähdytti. Tuntuu todella erikoiselta, että kuvatun kaltaista menoa sallitaan kirkon tiloissa kritiikittömästi. Kävi ilmi, että hiippakuntien tasolla asiassa on oltu hyvässä uskossa ja umpiunessa. Helsingin hiippakunnan dekaani kommentoi: ”Tämä asia ei ole ollut meillä tiedossa. Vastuu kuuluu paikallisseurakuntien kirkkoherroille.” Teologisesti oppimattoman, raamattuaan kirjaimellisesti tulkitsevan maallikkosaarnaajan opetus ja toiminta on kenties alkanut vilpittömästi ja hyvässä uskossa, mutta saanut jatkua seurannatta ja vinoutua kaikessa rauhassa. Toimintaan liittyy lahjoituksina kerättyä rahaa ja myös hengellistä valtaa, jonka parantaja-saarnaaja on ominut mm. ilmoittamalla tunnistavansa milloin henkilö, jonka puolesta rukoillaan, on jonkin demonin vallassa.

En ole itse teologisesti pätevä arvioimaan Jalovaaran julistuksen yksityiskohtia, mutta sairauksien lääketieteelliseen hoitoon perehtyneenä ja itsekin potilaana olleena kauhistun opetusta, jonka mukaan sairaus on demoneista ja lääkkeet avaavat pahoille hengille väylän ihmiseen. Onneksi muutamat piispat ovat jo jämäköityneet ottamaan kantaa tähän opetukseen ja sanoutuneet irti siitä. Olisiko syytä myös ohjeistaa paikallisseurakuntien kirkkoherroja, joilla näyttää olevan ihmeen paljon valtaa ja vähän vastuuntuntoa tämmöisten ilmiöiden suhteen?

Surullisinta tässä on, ei niinkään ne eropiikit, vaan se, että Jalovaara jakaa mielipiteitä kirkon sisällä. Osa väestä näyttää poteroituvan puolustamaan Jalovaaran toimintaa käyttäen perusteena raamattua ja sen ajan käsitystä sairauksista. Kirjaimellinen raamatuntulkinta saattaa johtaa eksegetiikkaan perehtymättömän harhapoluille. Harhaopeille tyypillistä onkin, että ne aiheuttavat hajaannusta hengellisissä yhteisöissä ja kirkossa.   

Nyt viimeistään on myönnettävä, että urheilu ei ole raitista eikä varsinkaan reilua. Kilpahiihdosta murskasi ilon vuosientakainen häpeä, joka ei unohdu. Huipputason jalkapallomatseja, joita Suomessakin sadattuhannet innokkaasti seuraavat, ostetaan ja myydään. Ja mikä pahinta, nyt jääkiekkopeleihin pesiytynyt tuhoisa syöpäläinen, kaukaloväkivalta, on ryöpsähtänyt katsojan silmille. Ei pelkästään pelaajien rikollinen toiminta kaukalossa, myös käsittämättömän lepsu  tuomarointi ja jääkiekkopomojen vähättelevä suhtautuminen. Kuuluu vai lajin luonteeseen. Minua oksettaa.

Leffakerhon tämän kevään kolmas elokuva oli maagisen realismin huima taidonnäyte, ja jälleen oli nainen ohjaajana. Sanokaa minun sanoneen, naisohjaajilla on oma, erityinen, herkkyydessään ylittämätön touch’insa aiheeseensa. Leffafriikit ja -kriitikot vain enimmäkseen ovat miehiä ja tuntuvat arvostavan miesohjaajien karua näkökulmaa elämään. No, leffakerhon Mr Leffa eli Timo on poikkeus, jolla on silmää ja sydäntä myös naisen virittämälle tarinalle katsottavaa valitessaan.

Elokuvan tarina on kertomus surusta ja selviytymisestä. Perheessä on kolme poikaa ja tytär, on hutera talo ja pihassa valtava puu. Järkyttävää on seurata miten äiti ensin lamaantuu ja lapset ponnistelevat eteen päin, kun isä äkisti kuolee. He selviytyvät! Kun Australian rannikolle tyypillinen myrsky raivollaan rikkoo kaiken ja lopuksi kaataa puunkin, pääsevät lapset muistoistaan ja äiti uskaltaa irrottautua uuteen elämänvaiheeseen. Kaunis ja koskettava elokuva.

Leidikvartettimme oli koolla pitkästä aikaa ja sukelsi Kampintorin sykkeestä syvälle korpimetsän maisemiin. Voi vain kuvitella mikä valtava määrä metsissä samottuja kilometrejä ja tunteja on kulunut Hannu Siitoselta ja Mikko Pölläseltä, jotka luontodokumentin ovat kuvanneet.  Tavallinen metsäretkeilijä ei pääse näkemään arkoja villieläimiä luontaisessa ympäristössään sillä tavalla kuin hän, joka jaksaa ja taitaa odotella kameroineen tietämillään pesäpaikoilla. Kiitos Hannu ja Mikko, että toitte nämä elämykset kaikkien nautittavaksi.

Minua viehätti kovin myös Panu Aaltion säveltämä tunteikas musiikki ja elokuvan kehyskertomus, jossa avattiin muinaisia suomalaisia metsään liittyviä tarinoita. Linnut olivat metsän eläinmaailman pääosassa, mutta myös pieniä ja isoja nelijalkaisia sekä hyönteisten ja matelijoiden touhuja nähtiin. Metsän vuodenajat tulivat kauniisti esiin. Erityisen ihastuttava on talvinen metsä lumiasussaan. Ukkosrintaman nousu ja salamatulitus oli suorastaan henkeäsalpaavaa katsottavaa.

Leffakerhon Timo oli valinnut katsottavaksi Lisa Aschanin Apinatytöt, ruotsalaisen elokuvan Apflickorna vuodelta 2011. Tarina kertoo tytöistä, kahdesta teinistä ja toisen pikkusiskosta. Keskeisiä teemoja ovat oman kehon hallinta, tyttöjen keskinäinen kilpailu ja vallankäyttö sekä seksuaalinen herääminen. Pikkusisko apinoi isompaansa, tytöt toisiaan.

Elokuva nosti pintaan muistoja omasta lapsuudesta ja nuoruudesta. Miten kipeästi pikkukylän ainoa tyttö kaipasi lapsuudessa leikkikaveria ja miten tärkeä se ystävyys sitten oli, kun se myöhemmin koulussa löytyi. Miten loukatuksi voi tuntea itsensä, kun ystävä pettää, ja miten ystävyydessäkin voi käyttää valtaa ja kokeilla omia ja toisten rajoja.

Timo kertoi, ettei elokuva löytänyt oikein katsojia Suomessa; teini-ikäiset olivat hämmentyneitä, ehkä aihe tuli liikaa iholle ja vanhemmat katsojat kenties ahdistuivat omista muistoistaan tai kyvyttömyydestään kohdata teininsä. Ehkä nimikään ei oikein avautunut. Leffasta palatessa kuulin Toisen sanovan, että juttu jäi hänelle hieman mysteeriksi. Naisen ohjaama elokuva tyttöydestä miehelle, jolla ei ole omaa tytärtä, ymmärrettävästi mysteeriksi jääkin. Mutta minä tavoitin jotain tärkeää.

Hesarin kulttuurisivulla oli tänä aamuna (lauantai 15.12.) Jussi Pullisen erinomainen ja oivaltava lauantaiessee ”Ironian sukupolvi uskoo nyt aitouteen”. Kommentoin mielessäni otsikkoa, että noinkohan on. Olin juuri edellispäivänä lukenut Nyt-lehdestä, ilmiselvästi ironian sukupolveen lukeutuvan Laura Frimanin, kolumnin ”Vain myötähäpeää” . Friman siis käsittelee samaa aihetta, josta Pullinenkin esseensä aloittaa, nimittäin televisiosarjaa ”Vain elämää”. Friman ei ollut oikeastaan edes ironinen, pikemminkin avoimesti ivaileva tyyliin:  ”kuusi narsistia liikuttui puolestamme ja taputteli kilvan toisiaan”.

Olen aiemmin blogissani kertonut, että katsoin ’Vain elämää’ -sarjan kokonaan. Minusta osallistujat eivät olleet enempää narsisteja kuin esiintyvät taiteilijat ylipäänsä ovat.  Jotkut heistä olivat hämmentävänkin aitoja ihmisiä. He eivät liikuttuneet katsojien puolesta, pikemminkin katsojat heidän kanssaan. Lukuunottamatta näitä muutamia ’ironian sukupolven’ edustajia, joiden elämäntehtävä tuntuu olevan pilkata kaikkea, mikä tunteita vähänkin liikuttaa.

Jussi Pullinen kirjoittaa esseessään kolmikymppisten sukupolvesta, joka sattuu olemaan lasteni sukupolvi. En tunnista poikiamme erityisen ironisiksi, vaikka molemmat tuntevat kevyen musiikin genret äitiään paremmin. Olkoon sukupolvi ironinen tai ei, aitouteen ei voi uskoa, jos aitoutta ei enää tunnista. Vanhoille arvoille voi nauraa, niitä vastaan voi sotia ja okei, niitä pitääkin vähintään testata. Aitous löytyy kyseenalaistusten mankelin läpi käymällä.

Me äimistelimme Teemalta Rouva Ruudun seikkailuita seitsemänkymmentäluvun nuorten parissa. Tunnistimme juttuja ja nauroimme niille nyt, mutta osa esitellystä nuorisokulttuurista huumeineen oli meille täysin vieras. Mitä me ja moni muu ikäisemme olemme tehneet silloin? Me synnytimme ja kasvatimme nykyisten kolmekymppisten sukupolvea.

Yhtenä iltana istuin pää kallellaan koneen ääressä ja mietin kirjoittamista. Miksi minulle ei tunnu olevan kovin tärkeää, että joku tulee tietämään, mitä mietin tai mitä elämässäni tapahtuu. Tärkeämpi motiivi kirjoittamiseen on nähdä ajatuksensa itsestä irrallaan, silmien edessä. Ei siis tietämisen mielessä, mutta kyllä, kyllä niin, että joku jossain jatkaa ajatusta, resonoi siihen, minkä olen merkinnyt. Jos ei kukaan muu, niin itse, jonain toisena hetkenä.

Olen ymmärtänyt, että moni kirjailija kirjoittaa siksi, että haluaa tietää, miten hänen kirjansa henkilöille käy. Mielikuvitus voi olla riesa, elämähän antaa loputtomasti muistiin merkittäviä aiheita, joista voi niin halutessaan kehitellä vaikka mitä vaikka mihin asti. Täytyy kovasti uskoa ja luottaa, että kustantaja kiinnostuu ja jos, niin lukija sitten jaksaa haahuilla mielikuvitusmaailmassa, jonka toinen on rakentanut. Kyllä moni jaksaakin.

Joka tapauksessa mitään täysin fiktiivistä ei olekaan. Mielikuvittajalla on sormensa pelissä, kirjaimellisesti. Onko siis mielikuvituksetonta, että kirjaa elämää sellaisena kuin ne näkee tai kokee, päästämättä mielikuvitusta riehumaan valloillaan? Taitaa olla. Ellei sitten näe erityisellä tavalla ja koe syvästi. Tätä kannattaa miettiä.

Palkattomasta hyvinvointipalveluissa toimimisesta käytetään nimitystä vapaaehtoistyö ja toimijoita kutsutaan vapaaehtoisiksi. Nimityksen oikeellisuudesta on jo keskusteltu. Virkavastuiset ja palkalliset työntekijät närkästyvät: ihan kuin he tekisivät jotenkin pakosti työtään. Tai vapaaehtoisuus ja työ eivät jonkun mielestä soinnu keskenään. Miksei?

Osalle eläkeläisistä ei tunnu kelpaavan mikään nimitys. Kaikki mikä vähänkin viittaa ikään tai erottaa aktiiviväestöstä on myrkkyä hänelle, jolle täysivaltaisesta yhteiskunnan jäsenestä käyminen ja tittelin säilyttäminen on elintärkeää. Niinpä meillä on professoreita, ministereitä ja presidenttejä, joilla ei aikapäiviin tai peräti kuunaan ole titteliin viittaavaa askaretta ollut. Sotilaallisesta tai kirkollisesta asemasta eläköityneet käyttävät mielellään entisiä meriittejään evp. tai emeritus/emerita –liittein, tottahan on komeampaa esiintyä arvonimellä kuin pelkkänä eläkeläisenä.

Pikkulasten äidit, jotka hoitavat itse lapsiaan kotona, saavat kuulla kotirouvittelua – vaikka olisivat yksinhuoltajia, joilla vaihtoehdot ovat vähissä. Työttömyys määrittää ihmisen tehokkaasti aktiiviväestön silmissä luuseriksi, vaikka ihminen olisi tullut täysin ilman omaa syytä irtisanotuksi ns. taloudellisten ja tuotannollisten syiden perusteella.

Mielenterveyspalvelujen kehittämiskeskusteluihin on ilmaantunut uusi nimitys kokemusasiantuntija. Se on uudissana, joka vaikuttaa aika onnistuneelta. Voidakseen esiintyä kokemusasiantuntijana, pitää kuitenkin suorittaa jonkinlainen tutkinto. Ihan ei siis riitä nimityksen käyttöön, että olemme jokainen oman elämämme kokemusasiantuntijoita.

Televisio-ohjelmassa Parittomat on syksyn mittaan aprikoitu, mikä nimitys olisi sopiva aikuiselle, hyvin koulutetulle naiselle, joka ei ole löytänyt mieleistään tai halunnutkaan elämänkumppania. Sinkku tuntuu liian ’menevältä’, pariton kuulostaa jotenkin vajaalta, yksinäinen on liian vahva ja monimerkityksinenkin ilmaisu, vanhapiika kuuluu menneeseen agraariyhteisökieleen ja niin edelleen. Itsellisiä ja vapaitakin on yhä!

Löytyneekö ihmisiä (parisäädystä, koulutuksesta tai elämänpolusta riippumatta), jotka rohkenevat sanoa kysyjälle: minä olen minä.