Leffakerhon Timo oli valinnut katsottavaksi Lisa Aschanin Apinatytöt, ruotsalaisen elokuvan Apflickorna vuodelta 2011. Tarina kertoo tytöistä, kahdesta teinistä ja toisen pikkusiskosta. Keskeisiä teemoja ovat oman kehon hallinta, tyttöjen keskinäinen kilpailu ja vallankäyttö sekä seksuaalinen herääminen. Pikkusisko apinoi isompaansa, tytöt toisiaan.

Elokuva nosti pintaan muistoja omasta lapsuudesta ja nuoruudesta. Miten kipeästi pikkukylän ainoa tyttö kaipasi lapsuudessa leikkikaveria ja miten tärkeä se ystävyys sitten oli, kun se myöhemmin koulussa löytyi. Miten loukatuksi voi tuntea itsensä, kun ystävä pettää, ja miten ystävyydessäkin voi käyttää valtaa ja kokeilla omia ja toisten rajoja.

Timo kertoi, ettei elokuva löytänyt oikein katsojia Suomessa; teini-ikäiset olivat hämmentyneitä, ehkä aihe tuli liikaa iholle ja vanhemmat katsojat kenties ahdistuivat omista muistoistaan tai kyvyttömyydestään kohdata teininsä. Ehkä nimikään ei oikein avautunut. Leffasta palatessa kuulin Toisen sanovan, että juttu jäi hänelle hieman mysteeriksi. Naisen ohjaama elokuva tyttöydestä miehelle, jolla ei ole omaa tytärtä, ymmärrettävästi mysteeriksi jääkin. Mutta minä tavoitin jotain tärkeää.

Hesarin kulttuurisivulla oli tänä aamuna (lauantai 15.12.) Jussi Pullisen erinomainen ja oivaltava lauantaiessee ”Ironian sukupolvi uskoo nyt aitouteen”. Kommentoin mielessäni otsikkoa, että noinkohan on. Olin juuri edellispäivänä lukenut Nyt-lehdestä, ilmiselvästi ironian sukupolveen lukeutuvan Laura Frimanin, kolumnin ”Vain myötähäpeää” . Friman siis käsittelee samaa aihetta, josta Pullinenkin esseensä aloittaa, nimittäin televisiosarjaa ”Vain elämää”. Friman ei ollut oikeastaan edes ironinen, pikemminkin avoimesti ivaileva tyyliin:  ”kuusi narsistia liikuttui puolestamme ja taputteli kilvan toisiaan”.

Olen aiemmin blogissani kertonut, että katsoin ’Vain elämää’ -sarjan kokonaan. Minusta osallistujat eivät olleet enempää narsisteja kuin esiintyvät taiteilijat ylipäänsä ovat.  Jotkut heistä olivat hämmentävänkin aitoja ihmisiä. He eivät liikuttuneet katsojien puolesta, pikemminkin katsojat heidän kanssaan. Lukuunottamatta näitä muutamia ’ironian sukupolven’ edustajia, joiden elämäntehtävä tuntuu olevan pilkata kaikkea, mikä tunteita vähänkin liikuttaa.

Jussi Pullinen kirjoittaa esseessään kolmikymppisten sukupolvesta, joka sattuu olemaan lasteni sukupolvi. En tunnista poikiamme erityisen ironisiksi, vaikka molemmat tuntevat kevyen musiikin genret äitiään paremmin. Olkoon sukupolvi ironinen tai ei, aitouteen ei voi uskoa, jos aitoutta ei enää tunnista. Vanhoille arvoille voi nauraa, niitä vastaan voi sotia ja okei, niitä pitääkin vähintään testata. Aitous löytyy kyseenalaistusten mankelin läpi käymällä.

Me äimistelimme Teemalta Rouva Ruudun seikkailuita seitsemänkymmentäluvun nuorten parissa. Tunnistimme juttuja ja nauroimme niille nyt, mutta osa esitellystä nuorisokulttuurista huumeineen oli meille täysin vieras. Mitä me ja moni muu ikäisemme olemme tehneet silloin? Me synnytimme ja kasvatimme nykyisten kolmekymppisten sukupolvea.

Yhtenä iltana istuin pää kallellaan koneen ääressä ja mietin kirjoittamista. Miksi minulle ei tunnu olevan kovin tärkeää, että joku tulee tietämään, mitä mietin tai mitä elämässäni tapahtuu. Tärkeämpi motiivi kirjoittamiseen on nähdä ajatuksensa itsestä irrallaan, silmien edessä. Ei siis tietämisen mielessä, mutta kyllä, kyllä niin, että joku jossain jatkaa ajatusta, resonoi siihen, minkä olen merkinnyt. Jos ei kukaan muu, niin itse, jonain toisena hetkenä.

Olen ymmärtänyt, että moni kirjailija kirjoittaa siksi, että haluaa tietää, miten hänen kirjansa henkilöille käy. Mielikuvitus voi olla riesa, elämähän antaa loputtomasti muistiin merkittäviä aiheita, joista voi niin halutessaan kehitellä vaikka mitä vaikka mihin asti. Täytyy kovasti uskoa ja luottaa, että kustantaja kiinnostuu ja jos, niin lukija sitten jaksaa haahuilla mielikuvitusmaailmassa, jonka toinen on rakentanut. Kyllä moni jaksaakin.

Joka tapauksessa mitään täysin fiktiivistä ei olekaan. Mielikuvittajalla on sormensa pelissä, kirjaimellisesti. Onko siis mielikuvituksetonta, että kirjaa elämää sellaisena kuin ne näkee tai kokee, päästämättä mielikuvitusta riehumaan valloillaan? Taitaa olla. Ellei sitten näe erityisellä tavalla ja koe syvästi. Tätä kannattaa miettiä.

Palkattomasta hyvinvointipalveluissa toimimisesta käytetään nimitystä vapaaehtoistyö ja toimijoita kutsutaan vapaaehtoisiksi. Nimityksen oikeellisuudesta on jo keskusteltu. Virkavastuiset ja palkalliset työntekijät närkästyvät: ihan kuin he tekisivät jotenkin pakosti työtään. Tai vapaaehtoisuus ja työ eivät jonkun mielestä soinnu keskenään. Miksei?

Osalle eläkeläisistä ei tunnu kelpaavan mikään nimitys. Kaikki mikä vähänkin viittaa ikään tai erottaa aktiiviväestöstä on myrkkyä hänelle, jolle täysivaltaisesta yhteiskunnan jäsenestä käyminen ja tittelin säilyttäminen on elintärkeää. Niinpä meillä on professoreita, ministereitä ja presidenttejä, joilla ei aikapäiviin tai peräti kuunaan ole titteliin viittaavaa askaretta ollut. Sotilaallisesta tai kirkollisesta asemasta eläköityneet käyttävät mielellään entisiä meriittejään evp. tai emeritus/emerita –liittein, tottahan on komeampaa esiintyä arvonimellä kuin pelkkänä eläkeläisenä.

Pikkulasten äidit, jotka hoitavat itse lapsiaan kotona, saavat kuulla kotirouvittelua – vaikka olisivat yksinhuoltajia, joilla vaihtoehdot ovat vähissä. Työttömyys määrittää ihmisen tehokkaasti aktiiviväestön silmissä luuseriksi, vaikka ihminen olisi tullut täysin ilman omaa syytä irtisanotuksi ns. taloudellisten ja tuotannollisten syiden perusteella.

Mielenterveyspalvelujen kehittämiskeskusteluihin on ilmaantunut uusi nimitys kokemusasiantuntija. Se on uudissana, joka vaikuttaa aika onnistuneelta. Voidakseen esiintyä kokemusasiantuntijana, pitää kuitenkin suorittaa jonkinlainen tutkinto. Ihan ei siis riitä nimityksen käyttöön, että olemme jokainen oman elämämme kokemusasiantuntijoita.

Televisio-ohjelmassa Parittomat on syksyn mittaan aprikoitu, mikä nimitys olisi sopiva aikuiselle, hyvin koulutetulle naiselle, joka ei ole löytänyt mieleistään tai halunnutkaan elämänkumppania. Sinkku tuntuu liian ’menevältä’, pariton kuulostaa jotenkin vajaalta, yksinäinen on liian vahva ja monimerkityksinenkin ilmaisu, vanhapiika kuuluu menneeseen agraariyhteisökieleen ja niin edelleen. Itsellisiä ja vapaitakin on yhä!

Löytyneekö ihmisiä (parisäädystä, koulutuksesta tai elämänpolusta riippumatta), jotka rohkenevat sanoa kysyjälle: minä olen minä.

Nelonen on tänä syksynä esittänyt kotimaista versiota aiemmin nähdystä Linnan tähdet -ohjelmasta. Tunnusmusa on vanhasta iskelmästä ”Vain elämää, ei sen enempää”. Ohjelman resepti on kiinnostava, siinä kahdeksan eri-ikäistä muusikkoa vetäytyy isoon taloon maaseudulle. Yhteiset ateriat ja aktiviteetit rytmittävät päivää, mutta pääosassa on musiikki. Artistit esittävät omia versioitaan toistensa kappaleista ja saavat näin myös itse kuulla uusia tulkintoja ohjelmistostaan.

Kun yhteen on tuotu neljä miestä: räppäri, rokkari, entinen stara ja nykyinen sekä neljä tunnettua naisartistia, on musiikin taso taattu. Kiehtovinta minusta oli seurata miten saman alan ihmisten keskinäinen ryhmädynamiikka kehittyi. Mitä pitemmälle mentiin sitä vähemmän ikä- ja kokemuserot tai viihdemuusiikilliset genret tuntuivat. Keskinäinen kunnioitus kasvoi. Viikosta tuli lopulta aika intiimi ja esiintyvien taiteilijoiden keskinäiset kemiat yllättivät. Jari Sillanpää osoittautui paitsi loistavaksi musiikin tulkitsijaksi myös hauskaksi seuramieheksi ja ryhmähengen luojaksi, Neuman tarinankertojaksi ja mystikoksi. Kaija K:sta paljastui varsinainen rokkimimmi, Erinistä herkkä kukka ja Cheek hehkui vahvaa miesenergiaa.

Mitä katsoja sai? Oli todella hienoa seurata miten vahvasti itse kukin eläytyi toisten tulkintoihin. Monet näistä muusikoistahan myös itse luovat musiikkinsa ja kappaleilla on siten henkilökohtainen historiansa. Toinen esittäjä saa yllättäviä tehoja irti. Kyyneleitä nähtiin kuulijoiden silmissä tuon tuostakin. Minua kosketti erityisesti Jonne Aaronin tulkinta Kaija K:n kappaleesta Mulla on niin kamalan kylmä ilman sua – jonka hän lauloi rakkaan isoäitinsä muistoksi. Minulle näistä muusikoista tuntemattomin oli rap-artisti Cheek, kun taas  Kaija K:n laulut ovat olleet henkilökohtaisesti tärkeitä eräässä elämän vaiheessa.  –  Ohjelma lähetetään varmasti uusintana keväällä, joten vielä ehtii nauttimaan, jos nyt meni ohi.

Kolmekymmentä vuotta sitten oli Dingo ja Autio talo. Katselin Teemalta tarinaa yhtyeen hulluilta vuosilta -80-luvulla. Joukkopsykoosia, jonka poikaporukka sai aikaan teini-ikäisissä, voi siltikin ihmetellä, vaikka idolit ja fanitus kuuluvat luonnollisena vaiheena siihen ikään. Että jostakin tulee ilmiö, siihen vaaditaan ajan signaalien tajua ja hullunrohkeaa heittäytymistä. Pojat pitivät hauskaa, musa oli keskinkertaista ja persoonallisuus hakusessa, mutta ajoitus oli nappiin. Neumannin mäkättävä vibrato ei minua hurmannut (vaikka äiditkin kuulemma tykkäsivät), mutta kyllä hän osasi yleisönsä ottaa. Ja mitä sitten tapahtui, sitä ei enää kerrottukaan. Ilmiö kuoli aikanaan yhtä nopeasti kuin alkoikin. Keski-ikäisen Neumanin haastattelu paljasti, että jäljet ovat jääneet. Entinen idoli on aina jotenkin surullinen ilmestys toisessa ajassa.  

Tänään on Robin, neljätoistavuotias kaunis pehmopoika. Hänellä on terve ääni, tarkka sävelkorva, hyvä rytmitaju ja luontaista esiintyjäkarismaa. Vaan mitä tapahtuu, kun äänenmurros iskee ja naamaan puhkeavat näppylät? Kestääkö kantti, löytyykö uskottavaa särmää ja kasvaako pojasta mies vai jääkö Frontside Ollie soimaan iän kaiken?

…pohdinta sen kun jatkuu…

Rakastan pihaamme ja sen puita. Syksyisin saatan tuskailla haravatyön määrää, mutta keväällä jo taas seuraan innokkaana lehtisilmujen paisumista ja odotan vihreän kesämekon hulmahdusta vaahteran ja tammen ylle. Keväällä istutan uutta tai vaihtelen entisten istutusten paikkaa. Kukkamaa yllättää, on ihana ilo seurata mistä ja milloin putkahtaa varsi ja nuppu ja minä aamuna se aukeaa.

Meitä nuorempi ystäväpariskunta myi omakotitalonsa kaupungin laitamalla ja muutti keskustaan kerrostaloon. Lähdölle oli hyvä syy. Etukäteen ystävärouva suri puutarhaansa, jonka jokaisen puun ja pensaan oli itse istuttanut. Oman kasvimaan, köynnösruusujen ja kukkapenkkien jättäminen tuntui raastavalta. Seitsemännen kerroksen parvekkeelta he nyt katselevat taivaanrantaan laskevan auringon punaamia pilviä työpäivän jälkeen ja kaupungin valojen syttymistä. Ihminen sopeutuu pakon edessä.

Kerrostaloasunto näyttää olevan monen aikuisen asumiskaaressa ensimmäinen ja viimeinen paikka. Se sopiikin aktiivisille nuorille ihmisille, jotka matkustelevat ja harrastavat tai eläkeläispareille, joilla on kesäpaikka, jossa voivat olla vaikka puolet vuodesta. Kerrostaloasukas yleensä sanoo asuvansa kerrostalossa, ei niinkään, että kotinsa on siellä. Talon hoito on ulkoistettu jollekin huoltoyhtiölle ja asukas maksaa siitä hoitovastikkeessa tai vuokrassa. Talon talkoisiin osallistutaan yleensä heikosti, hyvä jos muutama tulee paikalle. Vastuuta saa kantaa Joku Muu.

Asukasbarometritutkimus kertoo, että yli puolet suomalaisista haluaa asua omakotitalossa. Omalla tontilla asuja haluaa tilaa ympärilleen ja monella heistä on myös tunnesuhde taloonsa. (Siksiköhän omakotitalojen reviirikiistat ovat niin yleisiä?) Rivitalossa asuminen on urbaani kompromissi tästä toiveesta. Yhtiömuotoinen asuminen vaatii myös tiettyä sosiaalisuutta, koska yhteisen pihan ja talon asioiden hoitamisesta on kyettävä sopimaan.

Filosofi yrittää kertoa, että koti ei ole paikka vaan mielentila, suhde ympäristöön, turvallisuuden tunne. Niinpä. Moni ratkoo sisäistä tyytymättömyyttään muuttamalla eikä koskaan löydä paikkaa, jossa olisi kotonaan.

Alkusoitto: elokuun kymmenentenä päivänä radiossa kerrottiin, että lintujen syysmuutto on alkanut. Ensiksi lähtivät hyönteissyöjät, luonnollisesti. Samana aamuna mittari näytti pihassa +9 astetta. Lehtipuut olivat vielä vihreitä.  

Nyt soivat jo sateen surumieliset sävelet kumisten katoilla, syöksytorvet romisevat, yli rännikourujen lätisee vesi maahan. Asfalttia täplittävät iloisen kirjavat vaahterankourat, koivujen ja haapojen tuuleen reväistyt lehdet. Pilvet matavat taivasta äärestä laitaan, joku päivä pilkahtaa välistä aurinko hetkeksi esiin kuin muistuttaakseen ihmisiä siitä, kuka värejä hehkuttaa.

Ettemme unohtaisi, toimittajat, nuo median työmyyrät, muistuttelevat masennuksesta, joka vaanii ihmisrukkaa kaikkialla ja erityisesti juuri tähän vuodenaikaan. Työelämä puristaa. Työnsä menettänyt katkeroituu ja säälii itseään. Opiskelija ei jaksa opiskella. Huippu-urheilija kokee menestyksen ja tappion kuin pienen kuoleman. Ihmissuhteen päättymisen klassinen tunneskaala kulkee helpotuksen, katkeruuden, vihan ja masennuksen kautta riehaantumiseen ja sitten tasaantumiseen. –­ Tiedetään, tiedetään.

Oikeastaan on kysymys muutoksesta ja siihen mukautumisesta. Elämä virtaa ja virta pyörteilee. Se horjuttaa status quo’ta, herättää pelonväreitä ja ahdistaa. Auttaisiko muutoksen ennakointi? Kaikkeen ei voi varautua, mutta voisiko ottaa ajatushautomoon kypsymään mahdolliset muutokset ja pieniä polunalkuja siitä eteen päin?

Syksyn sinfonia soi täydesti jo. Sitä voi kuunnella ja katsella avoimin korvin ja kasvoin, syvään hengitellen. Unohdetaan valitus; syksy ei ole ikävä asia, se vain on, niin kuin kesä ja kevät ja talvi. Kaikki tulee ajallaan, sana vuodenaika jo kertoo sen. Luonto alkaa varautua valon ja lämmön niukkuuteen. Aletaan mekin.

Leidikolmikko kävi tutkailemassa nykytaiteen tämän hetkistä tilaa. Ajankohtaan osui sopivasti Osmo Rauhalan näyttely, joka olikin mitä antoisin. Rauhala antaa paitsi värien ja muotojen silmänruokaa, myös ajateltavaa. Taiteen tulkitseminen on ylimalkaan vaikea laji, parasta on katsoa, pysähtyä ja antaa taiteen itsensä puhua. Monesta Rauhalan työstä tuli mieleen jokin ratkaistu tai ratkaisematon yhtälö. Luontoaiheet olivat pääosassa, nuo viehkeät peurat ja linnut levitettyine siipineen. Puhutteleva oli myös iso rottalauma, jossa voi nähdä vaikka ihmispopulaation tai sen tuhoutumisen jälkeisen maailman.

Vaeltelu Kiasman muissa kerroksissa jätti jossain määrin hämmentyneen olon. Kaukana on nykytaide omaa suuntaansa haeskelemassa. Paljon on ääniefekteillä ja liikkuvalla kuvalla kuorrutettua performanssia. Avainsana on osallistuminen, yleisölle ei riitä katsominen, sitä vaaditaan mukaan taiteen tapahtumiseen. — Entä jos yleisö ei halua osallistua? Saako olla rauhassa omissa aatoksissaan, antaa syntyä vaikutelman tai olla syntymättä? Huonosti nukutun yön ja aamuvarhain rehkityn työrupeaman jälkeen ei oikein nykytaidetta jaksa, totesi Leidi S. 

Museon kahvila on suosittu paikka eikä ihme. Helppo tulla, pöytiin tarjoilu pelaa, lounassalaatti- ja keittopöytäkin on, maukasta murkinaa, loistavasti disainattu teekuppikin. Takamusta hautova muovituoli auttaa lähtemään kohtuullisessa ajassa.

Kirjailija Heli Hulmi on kirjoittanut ja Kansanvalistusseura julkaissut kirjan Kuoleman horisontti. Kirja on sekä kirjoittamisen opas että hyvä esimerkki vaikeaksi koetun aiheen onnistuneesta käsittelystä. Kolme samaa teemaa käsittelevälle kirjoittajakurssille osallistunutta oli muiden muassa kutsuttu julkistamistilaisuuteen, siksi minäkin siellä olin. Kirja on siis uunituore ja tulee julkisuuteen kirjamessuilla, jossa Heli Hulmi itse esittelee teoksen. Kustantamo arvioi julkaisua linjaansa sopivana ja myytävyyden kannalta positiivisesti.

Kustantajan edustajan ja kirjailijan puheenvuorojen jälkeen keskusteltiin aiheesta. Keskustelu oli vilkasta, kosketteli myös henkilökohtaisia kokemuksia kuolemasta lähipiirissä. Helin rohkeus tarttua kuolema-aiheeseen sai ansaitusti tunnustusta. Kurssikokemuksistamme haluttiin myös kuulla. Heli oli ottanut kirjaan katkelmia teksteistämme. Keskustelusta kävi ilmi, että kuolema-aihe ei jätä kylmäksi. Siihen liittyy paljon tunteita, myös tukahdutettuja ja vaiettuja. On helpompi puhua hautajaiskulttuureista ja hautamuistomerkeistä kuin oman kuoleman tietoisuudesta.

Jos horisontti on näköpiirissä olevan tulevaisuuden rajapinta, kuoleman horisontti onkin oikeastaan elämän horisontti.