Leidikolmikko kävi tutkailemassa nykytaiteen tämän hetkistä tilaa. Ajankohtaan osui sopivasti Osmo Rauhalan näyttely, joka olikin mitä antoisin. Rauhala antaa paitsi värien ja muotojen silmänruokaa, myös ajateltavaa. Taiteen tulkitseminen on ylimalkaan vaikea laji, parasta on katsoa, pysähtyä ja antaa taiteen itsensä puhua. Monesta Rauhalan työstä tuli mieleen jokin ratkaistu tai ratkaisematon yhtälö. Luontoaiheet olivat pääosassa, nuo viehkeät peurat ja linnut levitettyine siipineen. Puhutteleva oli myös iso rottalauma, jossa voi nähdä vaikka ihmispopulaation tai sen tuhoutumisen jälkeisen maailman.

Vaeltelu Kiasman muissa kerroksissa jätti jossain määrin hämmentyneen olon. Kaukana on nykytaide omaa suuntaansa haeskelemassa. Paljon on ääniefekteillä ja liikkuvalla kuvalla kuorrutettua performanssia. Avainsana on osallistuminen, yleisölle ei riitä katsominen, sitä vaaditaan mukaan taiteen tapahtumiseen. — Entä jos yleisö ei halua osallistua? Saako olla rauhassa omissa aatoksissaan, antaa syntyä vaikutelman tai olla syntymättä? Huonosti nukutun yön ja aamuvarhain rehkityn työrupeaman jälkeen ei oikein nykytaidetta jaksa, totesi Leidi S. 

Museon kahvila on suosittu paikka eikä ihme. Helppo tulla, pöytiin tarjoilu pelaa, lounassalaatti- ja keittopöytäkin on, maukasta murkinaa, loistavasti disainattu teekuppikin. Takamusta hautova muovituoli auttaa lähtemään kohtuullisessa ajassa.