Hesarin kulttuurisivulla oli tänä aamuna (lauantai 15.12.) Jussi Pullisen erinomainen ja oivaltava lauantaiessee ”Ironian sukupolvi uskoo nyt aitouteen”. Kommentoin mielessäni otsikkoa, että noinkohan on. Olin juuri edellispäivänä lukenut Nyt-lehdestä, ilmiselvästi ironian sukupolveen lukeutuvan Laura Frimanin, kolumnin ”Vain myötähäpeää” . Friman siis käsittelee samaa aihetta, josta Pullinenkin esseensä aloittaa, nimittäin televisiosarjaa ”Vain elämää”. Friman ei ollut oikeastaan edes ironinen, pikemminkin avoimesti ivaileva tyyliin: ”kuusi narsistia liikuttui puolestamme ja taputteli kilvan toisiaan”.
Olen aiemmin blogissani kertonut, että katsoin ’Vain elämää’ -sarjan kokonaan. Minusta osallistujat eivät olleet enempää narsisteja kuin esiintyvät taiteilijat ylipäänsä ovat. Jotkut heistä olivat hämmentävänkin aitoja ihmisiä. He eivät liikuttuneet katsojien puolesta, pikemminkin katsojat heidän kanssaan. Lukuunottamatta näitä muutamia ’ironian sukupolven’ edustajia, joiden elämäntehtävä tuntuu olevan pilkata kaikkea, mikä tunteita vähänkin liikuttaa.
Jussi Pullinen kirjoittaa esseessään kolmikymppisten sukupolvesta, joka sattuu olemaan lasteni sukupolvi. En tunnista poikiamme erityisen ironisiksi, vaikka molemmat tuntevat kevyen musiikin genret äitiään paremmin. Olkoon sukupolvi ironinen tai ei, aitouteen ei voi uskoa, jos aitoutta ei enää tunnista. Vanhoille arvoille voi nauraa, niitä vastaan voi sotia ja okei, niitä pitääkin vähintään testata. Aitous löytyy kyseenalaistusten mankelin läpi käymällä.
Me äimistelimme Teemalta Rouva Ruudun seikkailuita seitsemänkymmentäluvun nuorten parissa. Tunnistimme juttuja ja nauroimme niille nyt, mutta osa esitellystä nuorisokulttuurista huumeineen oli meille täysin vieras. Mitä me ja moni muu ikäisemme olemme tehneet silloin? Me synnytimme ja kasvatimme nykyisten kolmekymppisten sukupolvea.