On kulunut kosolti vuosia, kun viimeksi olen näitä katsonut. Ei nytkään oikeastaan kiinnostanut miten Suomen viisukappale menestyy tai kuka voittaa. Itse asiassa seurailin enemmän sitä, minkälaista visuaalista ja musiikillista kehitystä näissä skaboissa on tapahtunut ja miten korona-ajan tauko näkyy yleisemmin.

Jaksoin puoliyöhön. Siihen mennessä ilmeni, että naisartistien osuus on kasvanut eikä montakaan aidosti maskuliinista esiintyjää ollut, sen sijaan enemmän tai vähemmän hempeileviä falsetilla laulavia kyllä riitti. Paholaisen tai enkeleiden puolesta otettiin muutaman kappaleen sanoituksessa selkeästi kantaa. Joidenkin naisartistien kappaleissa oli yltiöfeminististä uhoa, mutta toisaalta rihmankiertämäasuja oli runsaasti ja liikehdintä kuin suoraan yökerhon lavalta. Visuaalisesti esitykset olivat moderneja ja näyttäviä. Jos sallitaan yksilömielipide, Blind Channelin esitys olisi ollut tehokkaampi ilman lapsellista keskisormiefektiä, muutenhan pojat onnistuivat rock-genressä hyvin.

Nämähän meillä katsotaan, ainakin Toinen meistä katsoo. Liityn katsomoon viimeistään Suomi-pelien aikaan. On jännitettävää, joukkueessa on 14 pelaajaa, jotka ovat ensi kertaa näissä skaboissa. Kokemuksesta tiedetään, että joukon on löydettävä melko nopeasti yhteiset sävelet ja ryhmähenki, kansainvälisen tason tähtipelaajia joukkueeseen ei nyt kuulu. Tsemppiä!

USA-ottelu alkoi vauhdikkaasti ja ensimmäinen erä näytti mikä on meininki. Vähän alkoi ärsyttää Mertsin selostus, hän kun tuntui olevan pitkin matkaa sitä mieltä, että USA on vahvempi. Meidän oletuksemme kyllä oli lähtökohtainen tasaveroisuus. Molemmat joukkueet pitivät huikeaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita syntyi puolin ja toisin, mutta maalitilit aukesivat vasta toisessa erässä ja ylivoimalla. Erä päättyi Suomelle 2-1.

Kolmas erä toden sanoi. USA pyöritti rajusti Suomen puolustusta kuudella kenttäpelaajalla kolme viimeistä minuuttia, maalivahti poissa häkiltä. Tasoitusmaalin yritys oli ankara, mutta urheasti puolustettiin ja maalivahti Olkinuora oli mies paikallaan. Siniristilippu nousi ja Maamme soi.

• Media yrittää nostatella vaalikuumetta. Nyt käydään puoluejohtajien esittelykierrosta. Poliittisen puolueen keulakuvan olisi mielellään hallittava agendansa, oltava taitava puhuja eikä saisi hyytyä haastattelussa. Asiantuntijat arvioivat kutakin esiintyjää asiaperustein. Kannattajat on kutistettu korona-ajan tyyliin virtuaaliseksi tapetiksi studioseinälle.

Ensin esittäytyi Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo. Hän muistutti pariin otteeseen puolueensa menestyksestä aiemmissa kuntavaaleissa. Talous tuntuu olevan puolueelle ykkösasia, se kelpasi perusteluksi yhteen jos toiseenkin hankalaan kysymykseen. Hiukan onnahtavan vaalisloganin ”Sydän on oikealla” myötä puolue koettaa tuoda lämpöä taloutta korostavaan agendaansa. Oppositioasemasta käsin ei voitu ohittaa tilaisuutta arvostella nykyhallituksen politiikkaa, vaikka sillä ei sinänsä ole relevanssia kuntapolitiikassa. Haastattelun lopulla ilmeni jo hienoista väsymystä ja lievää ärtymystä epämieluisiksi koettuihin haastatteluteemoihin.

Toisena iltana ääneen pääsi Perussuomalaisten Jussi Halla-aho. Tyypilliseen tapaansa hän esiintyi totisella naamalla ja asiakeskeisesti, varoen korostamasta johtavan oppositiopuolueensa lempiaiheita, maahanmuutto-ongelmia ja Euroopan Unionin kritisointia. Puhe oli tiivis ja johdonmukainen. Asiakokonaisuudet olivat hyvin hallussa ja oman puolueen näkemykset esitettiin sujuvasti. Koleaa vaikutelmaa ei kyllä pehmentänyt mikään, edes seinäyleisön tuuletukset eivät tehneet mitään vaikutusta puheenjohtajan jäiseen ilmeettömyyteen.

Kolmantena esiintynyt Kristillisdemokraattien Sari Essayah oli edellisen täydellinen vastakohta esiintyen ystävällisenä ja inhimillisenä. Hänkin oli valmistautunut huolellisesti ja hallitsi asiat, jotka nostettiin keskusteluun. Hän ei korostanut kristillistä arvopohjaa liikaa, ja selvisi Päivi Räsäsen ’syntinäkemyksien’ esiinnostamisesta tyylikkäästi. Toimittajat kohtelivat Essayahia melko myötäsukaisesti ja hampaattomasti. Kristillisdemokraatit on historiansa ajan ollut ja yhä on pienpuolue. Kuntavaalimenestystä haetaan tälläkin kertaa vaaliliittojen avulla.

Neljäntenä vuorossa oli Sosialidemokraattisen puolueen Sanna Marin. Vähän kutkutti, että melko tuoreena puheenjohtajana hän oli ensimmäistä kertaa tällä areenalla kokeneempien kollegojen jälkeen. Luontevasti Marin asettui puheessaan oikeaan rooliin eikä haksahtanut puhumaan pääministerinä. Sekä puheosuudessa että haastattelussa kuului puolueen ääni vahvana ja selkeänä. On kyllä sanottava, että toimittajat jäivät toiseksi vaikka yrittivät ajoittain aggressiivisestikin kampittaa Marinia kysymyksillään. Toinen ns. asiantuntijoista erehtyi arvostellessaan Marinia henkilökohtaisuuden puutteesta – haastatteluosuudessa nähtiin syvästi aatteensa sisäistänyt ja siitä innostunut puheenjohtaja.

Viikonlopputauon jälkeen areenalle nousee Vihreiden tuore puheenjohtaja Maria Ohisalo.

Osuimme Netflixistä katsottavaa kaivellessamme kultahippuun. After Life on määritelty luokkaan ’komediasarjat’, se on paitsi hervottoman hauska, myös pohjimmiltaan tosi ja koskettava kuvaus miehen surusta rakastetun vaimon kuoleman jälkeen. Päähenkilö Tony (sympaattinen Ricky Gervais) on pienen paikallislehden toimittaja, joka enimmäkseen istuu toimituksessa selaamassa nettiä tai käy tekemässä juttua mitä merkillisimmistä ihmisistä, jotka ovat itse tarjoutuneet jutun aiheiksi. Kotona hänellä on fiksu koira, joka osaa lukea miehen mielialoja. Tony katsoo illoin läppäriltään vaimonsa (valoisa Kerry Godliman) tallettamaa hyvästelypuhetta, jossa tämä neuvoo miten Tony selviää arjesta ilman häntä. Tonyn arkeen kuuluu myös omituinen psykiatri, miehensä haudalla käyvä vanhempi leskirouva (mainio Penelope Wilton), postimies Pate, autotallissa asuva huumevälittäjä sekä tämän ystävä seksityöntekijä sekä Tonyn muistisairas isä vanhainkodissa (ihanan kyrmy David Bradley). – Me viihdyimme Tonyn seurassa niin, että toinen kausi katsotaan saman tien ja kolmaskin varmaan, kunhan se ilmestyy.

Löysimme Netflixiltä oivalliseksi osoittautuneen kanadalais-amerikkalaisen perhesarjan, nimeltä Chesapeake Shores, jonka tapahtumat sijoittuvat Vancouverin rannikon luonnonkauniille saarelle. O’Brienin sukuperheeseen kuuluu irlantilaissyntyinen isoäiti, viiden aikuisen lapsen yksinhuoltajaisä ja piinkova liikemies, sekä äiti, joka romahti lasten ollessa keskenkasvuisia ja lähti perheestä. Tarina alkaa, kun yksi ja toinen lapsista vetäytyy takaisin kotikartanoon isoäidin ja isän turviin opintojen, asepalveluksen, päättyneen romanssin tai avioeron jälkeen. Sisarusparvi on kasvuvuosien tapahtumien haavoittamana kiinteytynyt tukemaan toinen toistaan. Tasapaino järkähtää jälleen kerran, kun äiti palaa takaisin. Sarjaa on tehty neljä kautta ja suosiota osoittanee, että viides on suunnitteilla.

– Hiukan pelkäsin, että sarja osoittautuu amerikkalaistyyliin kliseiseksi, mutta kanadalaisnäyttelijöiden ja maisemien osuus pelastaa ylettömältä makeudelta. Ja voihan sen tunnustaa, että draaman henkilöihin kiintyy, niille alkaa toivoa kykyä ratkaista ongelmansa ja saavuttaa unelmiaan, ja niitä voi kadehtia sisarusparven tuomasta turvasta ja tuesta. Ja onhan siinä oikeita kantrimuusikkoja, jotka laulavat ja soittavat…

Taannoiset, ennen näkemättömät tapahtumat Yhdysvaltojen poliittisen teatterin päänäyttämöllä saavat pienen ihmisen täällä kaikinpuolisessa provinssissa hiljaiseksi. Itse tapahtumatkin hiljentävät, mutta myös niitä väistämättä seurannut kalabaliikki. Maailman tai Yhdysvaltojen omankaan historian puitteissa tapahtumat eivät ole ainutlaatuisia, mutta yhden pienen ihmisen iltaan päin kulkevan elämänhistorian aikana kyllä. Vertaisin tätä elinaikanani tapahtuneista ajoitukseltaan, näkyvyydeltään ja seurauksiltaan WTC-tornien tuhoon. Molemmissa tapahtumissa kyse on hulluuden, itseriittoisen vallanhalun ja tuhovoimaisen tietämättömyyden vaarallisesta huipentumasta, joka horjuttaa tasapainoa maailmassa.

Pitkään elänyt ihminen, viivähtää mielellään muistoissa. Niissä löytyy uudelleen kuljettuna myös uusia sävyjä, uutta ymmärrystä siitä, miten väkevästi tapahtumat ja tunnelmat liittyvät aikakauteensa, myös siihen, mitä ikäkautta kokija tuolloin elää. Jotkin muistot ovat taakka, jota ei voi laskea minnekään, se on kannettava läpi elämän, vaikka ei tahtoisi. Joihinkin haluaisi jäädä, puhaltaa ne henkiin, elää uudelleen. Siitä voi aistia jotain, miten elämä sitten kuitenkin meni ja mihin siinä pettyi. On myös lumoavaa elää käsillä olevassa hetkessä, hengittää juuri sitä aikaa, missä kulloinkin on, menneitä muistelematta, tulevaan kurkottamatta.

Kuvattua elonkudelmaa hienosti ymmärtävää ja todeksi luovaa fiktiota on nähty viime aikoina esitetyissä ruotsalaisen draamasarjan Vår tid är nu kaudella 4. Aikakausi, jota eletään, sykkii tapahtumineen vahvana taustana vanhan ravintolasuvun ihmisten vääriksi osoittautuvissa valinnoissa. Äärimmäisen hienoja ja aidon tuntuisia roolitöitä kahden kerrroksen väen molemmissa kerroksissa – katsoja voi antautua elämään heidän riipaisevissa kohtaloissaan mukana. Ja todellinen rakkaus voittaa lopulta.

Aika on meidän; Hedda Stiernstedt (Nina), Suzanne Reuter (Helga), Charlie Gustafsson (Calle).

• Areena, HBO, Netflix

Olemme aikoinaan katsoneet The Crown-sarjan kolme kautta mielenkiinnolla Netflixiltä ja kun siitä nyt on tullut neljäs kausi, oli taas palattava brittikuninkaallisten pariin, semminkin kun sarja on osoittautunut laadukkaasti tehdyksi ja pääosin faktoihin perustuvaksi. Täytyy sanoa, että kuninkaallisten elämä näyttäytyy melko kammottavassa valossa ei-brittiläisin silmin katsottuna. Sarjan perusteella voisi perheelle sivuhenkilöineen antaa myös nimen Turha joukko.

Viimeksi katsomissamme jaksoissa oli missiona löytää prinssi Charlesille tulevan kuningattaren kriteerit täyttävä puoliso. Sellaiseksi ei kelvannut toisen miehen vaimo Camilla, joka oli jo pitkään hoitanut myös prinssin naisystävän sivuvirkaa. Löytyi Lady Diana, nuori, sievä, ujo ja sopivasta suvusta. Prinssin mielenkiinto hiveli kokematonta neitoa, joka oli tosin reilusti sulhaskandidaattiaan nuorempi. Kihlaus julkistettiin ja hovi alkoi valmistella hääjuhlaa. Ei siinä mitään morsiamelta kysytty, hän tuskin sulhastaan näki, sillä hänet oli eristetty kuninkaallisen palatsin uumeniin opiskelemaan hovietikettiä oman isoäitinsä johdolla. Julmaa kohtelua. Ei ihme, että neito masentui ja hänelle puhkesi syömishäiriö.

Kuninkaallinen jäykistely, jota omalla tavallaan jatkoi pääministeriksi noussut Margaret Thatcher, on kyllä piinallista katsottavaa. Harva siinä joukossa roolistaan nauttii, ainakin kuninkaallisen perheen jäsenten omaehtoiset rakkaussuhteet järjestään uhrattiin tietyn tasovaatimuksen alttarille kuin olisi haluttu varmistaa, ettei kukaan vain ole onnellinen. Kuningatar näyttäytyy ainoana, joka sentään yrittää parhaansa. Se paras vain niin velvollisuudentäyteinen kuin olla voi. Äitinäkin.

Kyllä tämä kannattaa katsoa, herää paljon ajatuksia inhimillisen elämän monimuotoisuudesta.

Olemme viime viikkoina katsoneet toistamiseen kaksi jaksoa kerrallaan vuosien takaista tanskalaista menestyssarjaa Borgen, joka on nähtävissä Netflixissä. Tv:lle aikoinaan tehty sarja on poikkeuksellisen hyvää laatua ja roolitukseltaan erityisen onnistunut. Toivonpa todella, että meidän nuoret naispoliitikkomme ovat tämän katsoneet, siitä voi oppia paljon vaativasta sekä raadollisesta politiikan ja median symbioosista, ja julkisuuden pimeistä puolista.

Turhaan ei ole sanottu, että politiikka haluaa näyttäytyä hyviin ja yhteiskunnallisesti rakentaviin päämääriin pyrkimisen jalona näyttämönä. Tavoitteisiinsa se pääsee toisaalta vain poliittisen pelin taitaen, ei koskaan ihan puhtain keinoin eikä ilman kompromisseja. Tästähän sitten seuraa, että moni idealisti väsyy ja turhautuu ennen pitkää pyrkimystensä vesittymiseen. Kuohahteleva idealistijoukko ei jaksa ponnistella ja nähdä vaivaa, siihen tarvitaan puolueita agendaansa sitoutuneine jäsenineen. Heidän joukostaan sitten valikoituvat ne, joissa on sitkeyttä ja paineet kestävää johtaja-ainesta.   

Politiikan setämiehet. Tyhjänpäiväismedian toimittajat. Vallanhimoiset puoluetoverit. Kyllä räksytystä riittää ja tyhmän jankutus sen kun jatkuu. Kaikin tavoin koetetaan nyt kaivaa maata niiden alta, jotka vastuuta maan asioista kantavat. Kovin nopeasti näyttää oppositiolta unohtuneen oma osuus asioiden tämänhetkiselle tolalle saattamisessa.

Politiikka on paskanhuuruista peliä, muuhun tulokseen ei voi tulla asioita seuraava. Perusteiden asiallisuus ja kritiikin kohtuullisuus unohtuvat tuon tuostakin. Rakkikoirat nyhtävät lahkeesta ja hameenhelmasta vastuunkantajia siihen malliin, että asiallinen työskentely jo kärsii. Vaikka selität räyskimisen perusteettomaksi uudestaan ja taas, ei mene perille, ei millään.

Kansalainen ihmettelee voiko oppositiopuolue pitää päätavoitteenaan hallituksen kaatamista tällaisena aikana, kun maa on uudestaan viruskatastrofin partaalla. Ja millä perusteella: kuka sanoi jotain keväällä, mitä sanoi, mitä tarkoitti. Voi herrantähen! Aikuistukaa jo!