Päivä Ritaripojan ja Murun kanssa oli taas viikon kohokohta. Mitään erikoista ja mahtavaa ei tarvitse olla, silti ilo hulmahtelee huoneissa ja isojen ja pienten välillä. Ensi töiksi neuvoteltiin ruuasta ja Ritaripoika ja Vaari lähtivät kauppaan. Muru istahti kohta Mummelin lipaston ääreen piirtämään. Voi, miten hän onkaan siitä niin innoissaan aina! Hän myös keksi Mummelin kynäpurkista oitis sen Irlannin tuliaiskynän, jossa on syvän vihreänä kimaltava strassi toisessa päässä ja hopeatussin, jolla sai hohtoa syksyn lehtiin, joita värityskirjasta löytyi.

Mummeli pakkasi pikkuiseen leppisreppuun omenamehupullot, kaurasämpylät ja tietysti ylläriekstran kummallekin. Ja sitten metsään!  Sattui hauskasti, että paikallisen Latuseuran järjestämä lasten ulkoilupäivä oli samassa metsässä, jonne suunnistimme. Latu-uralla vilisti ainakin sata iloista lasta, jotka juoksivat lenkkiä. Kymmenen kierroksen jälkeen heille oli luvattu mehua ja munkkeja, kertoi pieni tumma poika, jolta kysäisin monesko kierros oli menossa.

Me poikkesimme ison kallion nuotiopaikalle nauttimaan eväitä, jotka aina maistuvat metsässä erityisen makoisilta. Muutamat juoksupyrähdykset ottivat Ritaripoika ja Murukin, ja isoveli antoi pikkusiskolle etumatkaa tasoitukseksi.

Metsäretkestä tulee aina erityisihana fiilis. Mustikoita ja puolukoita poimittiin suuhun, ihasteltiin pihlajanmarjaterttuja, ihmeteltiin jättipahkaa koivun kyljessä ja kaikenvärisiä sammaleita ja lahokantoja, joissa oli keskellä kolo.

Aurinkopäivä houkutti Pissismummon ja Poikakaverin iltapäivällä kaupungin pitokartanon yläsaliin tutustumaan vapaaehtoisten ohjaamaan senioritanssiin. Piirissä mennään, askeleita lasketaan, käännös sinne ja toinen tänne, paria vaihtaen, käsiä huiskien ja kantapäitä käännellen. Sama musiikin rytmissä. Sitten parittain ja lopuksi yksin kuvioiden. Puolentoista tunnin sessio pistää veret liikkeelle ja nostaa hien pintaan.

– Hohhoijakkaa, kyllä tämä aina sauvakävelyn sateessa voittaa, tuumasi P.Mummo eikä piittaa,  vaikka askeleet välillä sekoavat ja rytmissä ei moni muukaan äkkinäinen pysy. Onneksi osa porukkaa on jo muualla harjaantunut systeemiin, sielläpä ekakertalaisetkin sitten luikkivat miten taitavat osaavien joukossa. Vaan kuten aina, kahtakymmentä naista kohti on mukana noin viisi miestä. Osan pitää siis ottaa ’miehen’ rooli parijuttuja varten. Sehän ei kaikille käy, niin on herkkää. Olis kannattanut nimetä ykkösiksi ja kakkosiksi tai muuten neutraalisti.

– Hauskuutta piisaa! Vaan vähä on toi taito vuoskymmenien myötä päässy ruastuun, tuumi Mummo ja pyyhki hikeä kotio mennessä. Vaan ei me kuule luovuteta ihan het kummiskaan, jookos.

Aamuna muutamaisena lehden äärestä alkaa kuulua hihkumista, hymähtelyä ja kiukkuisen puoleista pihahtelua. – NONNIH. Nyt se tuo tämä Leena V. sanoo ääneen, mitä olen tuuminut minä aikapäiviä, kirahtelee Mummo. Asiaa, viimen!

”Katsojat joutuvat nyt todistamaan kiusallista vaihetta, jonka aikana sekä Yle että kaupalliset pitävät kiinni vanhoista kanavistaan ja niiden ohjelmakaavioista. – – ohjelmistoista paistaa läpi massiivinen välinpitämättömyys – –  eihän kanavilla ole enää mitään merkitystä – – ” Näin Leena V.

Telakkaohjelmista se kimpaantuu, Mummo. Meinaa, etteikös toi tv-toosa ole monelle meistä Turhaksi Joukoksi nimitellyistä eläjistä (eläkeläiset, opiskelijat, työttömät, turvapaikanhakijat ja muut ) lähinnä semmonen telakka, mihin aina jymäyttää ittens ilta illan jälkeen siinä toivos, että ku olis jotain. Jotkut jo aamusta varhain ja pitkin päivää pysyttelevät kytiksellä.

Se on kuulkaa ihme, miten kotimainen telakkaohjelma pystyy makoilemaan eviään liikauttamatta viimevuosituhannen mallilla. Uusintoja uusintojen perään. Pissismummolassa on siirrytty aikaa sitten haeskelemaan laatusarjat, kiinnostavat elokuvat ja kansainväliset uutiset sieltä missä niitä on tarjolla.

Telakkavero on maksu melko tyhjästä. Kotimaan uutiset ja A-studio, onko muuta katottavaa? Teemalla joskus talvisaikaan on upeita konsertteja, mutta seuraako niitä joku muu? Tavaratalot kaatuilevat, kun niiden aika on ollu ja menny, eikä ne itse sitä hiffaa. Tätä menoo kaatuu kohta telakka.

Toimittaja Leena V. tarjoaa omaa kanavapakettiaan Ylelle, tällaista: pääkanava, urheilukanava ja Teema. Muuttuisko mikään? Nuoriso kulkee maailmalla nenä mobiililaitteessa ja nappulat korvissa kumminkin. Aktiiviväki tekee pitkää päivää työmaalla ja möyrii illat läppäritöissä. Luuleeko ne siellä Telakalla, että Turha Joukko on yhtä harmaata massaa, jolle voi syöttää samaa velliä vuodesta toiseen?

Kahtena päivänä peräkkäin on Pissismummo jäykistellyt hammaslääkärin tuolissa. Jäykistellyt, nimenomaan. Mikä on, kun ihminen ei osaa siinä rentoutua, vaikka kellistetään oikoisekseen silmät tummien lasien piilossa, ja vienosti soi musiikki taustalla. Takaviistosta, näkymättömästä kulmasta ohjailee ammattihenkilö työkaluarsenaaliaan suuta kohti.

– Purukalustoa on hyvä pitää kunnossa, toteaa kokenut nainen maskinsa takaa. Hetken Mummo tuntee itsensä hyväksi potilaaksi, onhan hän käynyt vuosittain tässä tuolissa rentoutusharjoituksissa. Tällä kertaa P.Mummo on täällä siksi, että puruhampaan amalgaamilla paikattu osa otti äitienpäivän sushiaterialla hatkat ja katosi omia aikojaan jäljettömiin.

Pora kirskuu ja jyrisee tyhjässä kolossa. Piikitetyn hampaan hermo on viileenä eikä ei sano siitä mitään, mutta kaikki muut mummonhermot ovat piripinnassa. Viereen kärrätään tietokone, jolla kolohammas naapureineen koodataan. Työskentelytunnin loppupuolella alkaa alaleuka jo väpättää väsymyksestä. Mummo miettii taas, mikä ihmeen masokismi saa ihmisen suostumaan tämmöiseen vapaaehtoisesti ja vielä maksamaan siitä.

Mummo käy nukkumassa yön yli omassa sängyssään, jossa rentoutuminen onnistuukin paremmin. Seuraavana päivänä 3D-tulostimen muotoilema posliiniosa istutetaan paikalleen valmiiksi perattuun koloon. Tulos näyttää ja tuntuu hyvältä. Nytpä voi vastata, kun joku kysyy onko jotain hampaankolossa: – Juuei, pelkkää posliinia.

Muru: Mitä mä tänään laulan? – Mummeli: Haluut sä multa aihesanat vai? – Muru: Joo, haluan! – No, laula vaikka kukosta ja kanasta, ihan mitä vain.

”Kukko ja Kana meni saunaan ja kylpemään samaan ammeeseen. Ja Kukko pesi Kanan selkää ja Kana alkaa nauraa: potpotpot, älä mua kutita.
Kukko ja Kana meni saunaan ja kylpemään samaan ammeeseen. Ja Kukko pesi Kanan jalkaa ja Kana alkaa nauraa: potpotpot, älä mua kutita.
Kukko ja Kana meni saunaan ja kylpemään samaan ammeeseen. Ja Kukko pesi Kanan nokkaa ja siitä tuli nokkapokkaa: potpotpot, älä mua kutita. ”

Ritaripoika käy alakoulun ekaluokkaa. Hän on utelias ja tiedonhaluinen poika. Kun kysyn häneltä yhteisen iltamme ruokapöydässä mitä uutta hän tänään oppi koulussa, surullisen usein hän vastaa, ettei mitään mitä ei olisi jo tiennyt. Kerran hän sanoi alkuvuodesta: jotkut siellä opettelevat vielä lukemista. – Mitä toiset tekevät sillä aikaa? – Lueskellaan itseksemme jotakin tai tehdään läksyjä. Läksyjä on, mutta poika on yleensä tehnyt ne ja lisätehtävät jo jollain tunnilla, jolloin ope tahkoaa osan kanssa laskemista tai lukemista. Viime viikolla hän kysyi raamatusta. Hän oli aikansa kuluksi seurannut toisten uskontotuntia lasin takaa ja nähnyt opettajan kirjoittavan taululle sanan raamattu. Mitenkä käy Murusen, joka jo nyt tapailee lukemista ja on hurjan kekseliäs ja kiinnostunut kaikista uusista asioista mitä kuulee ja näkee?

Maanantai-iltapäivisin haemme Murun päiväkodista, kuten olen kertonut. Kotimatkalla Muru haluaa aina, että Mummeli keksii laulun, jonka hän oppii toistamalla säe kerrallaan. Eilen yllätin hänet: ”Tänään Muru keksii laulut. Annan sulle kaksi sanaa ja sinä sijoitat ne lauluun, jonka tarinan ja sävelen saat luoda ihan itse. Sopiiko?” – ”Joo!”

Mummeli mietti hetken, ensimmäiset sanat olivat kiulu ja viulu, sitten pikku ja tikku ja lopuksi kun Muru oli päässyt jo hyvään keksimisvauhtiin vielä talo ja valo. Murun laulussa oli talo, johon valo muutti asumaan ja valosta ja talosta tuli hyvät ystävät ja valo viihtyi talossaan. Laulun lopussa tuli yllättävä lause: ”ja se talo oli kuin kirkko”. Kysyin mistä se kirkko tuli siihen lauluun. – ”Kirkossa on paljon valoa”, sanoi Muru siihen kuin itsestään selvästi.  

Tässä on nyt ollut kaksi ihanaa iltaa mummon- ja vaarintöitä. Ensin haetaan Muru päiväkodista. Takapenkillä on Murulla kaksi vakikaveria, Uneksiva Smurffi ja Rullalautaileva Kissa, jotka asuvat autossa. Niille pitää tietysti ensin kertoa mitä päiväkotiin kuuluu. Vaari sompailee liikenteessä, Mummeli laulattaa Murulla omatekoisia lauluja suzuki-metodilla. Säe kerrallaan tytti toistaa,  sitten kaksi säettä kerrallaan ja viimein koko laulun yhteen pötköön, virheettömästi. Jos Mummeli unohtuu höpöttelemään muita juttuja, takapenkiltä kuuluu kohta: Mummeli! Laula vielä!

Eilen käytiin kotona syömässä vain välipalaa ja sitten lähdettiin koko porukalla Murun viulutunnille musiikkiopistoon. Vaari ja Ritariveli jäivät ala-aulaan lueskelemaan, Mummeli pääsi Murun mukaan tunneille. Oma ope ohjasi ensin viisitoista minuuttia ja sitten siirryttiin ryhmätunnille, jossa oli samoihin aikoihin viulunopiskelun aloittaneita soittajia. On ihailtavaa, miten ammattitaitoinen opettaja saa kymmenkunta 4-6-vuotiasta järjestykseen! Siinä soivat samat Suzukivihon alkukappaleet, mitä Esikoinen ja Kuopuskin aikoinaan omilla soittimillaan: Tuiki, tuiki tähtönen, Täti Maija, Ikiliikkuja… Oli aivan hellyttävää katsella lapsia. Tyttöjen joukossa oli kolme poikaa, jotka näyttivät miettivän ihan muita asioita niin, että unohtivat tykkänään välillä soittamisen. Pienin kaivoi jousella nenää, toinen pudotti viulunsa lattialle ja joutui (tai pääsi) siksi katsomoon. Mummeli oli oikein ihmeissään Murusta, joka jaksoi keskittyä koko ajan hienosti.  Näkee, että hän soittaa mielellään ja haluaa oppia.

Kotona Muru 4 v esittää  Ritariveljelle Mummelin tämänpäiväistä autolaulua: Smurffi soittelee viulua, Kissa rummuttaa kiulua… Ritariveli 7 v: – Mikä on kiulu? – Muru: – Et sä tiedä? No, kato se on se, mihin pannaan vettä, jota sit voi heittää saunaan sihisemään, et saadaan löylyä. 

– Jovain vähiin käypi tämäki tammikuu, tuumaa Pissismummo Poikakaverille. – Se meinaa, että äsken niin uutukaisesta vuodesta on kohta kahdeksan prosentin verran mennyttä, jatkaa P.Kaveri.  – Nih. Ja saman tien se taisi tämä talviki olla tässä, tuumi Mummo. Molemmat katsovat naama peruspitkänä ulos, missä piha on yhtä märkälänttistä jäätikkää, ja räystäiltä tipahtelee vesi. Naapurin koulukkaiden keskentekoinen lumiukkeli kallistuu uhkaavasti toiselle kyljelleen, ja lumipenkan alta pilkistää taas tuttu vihreä ruoho. 

Juuei, eipä ollu pitkä ilo tämä talvi meitin leveysasteilla, eipä. Justiinsa kersat on saanu suksimet, luistikkaat ja mäenlaskimet esille ja opetelleet talvimeininkeihin. Siihenpä lopahti se lysti. Hiihtoloma kangastelee jo taivaanrannalla ja kauas pohjoiseen on karautettava, jos suksiminen vielä kiinnostaa. Taitaa monessa porukassa kääntyä etelänmatkailuksi lomaviikko taasen.

Pissismummo ja P.Kaveri mieluusti pysyttelevät poissa ketterämmän kansanosan jaloista virallisten lomaviikkojen aikaan. Sen sijaan ennen sesonkia sopii hyvinkin käydä lotraamassa kylpylän poreammeessa ja verryttelemässä kenkkukoipiaan kuntosalilla koskapa ulkoliikunta noin hengenvaaralliseksi heittäiksen. 

–  Syöpätaudit yleistyvät eliniän kohotessa. Joka neljäs nainen sairastuu elämänsä aikana rintasyöpään, Pissismummo luki aamunsa piristykseksi lehdestä. – Joo, tää se vasta ilahduttaaki vanhaa naisihmistä, Mummo tirahti. Syöpärekisterissä on paljon väkeä. Ihmisen kehossa piilee ikäviä salaisuuksia. Ihossakin on lähes jokaisella luomia ja muita nystyröitä, tämän huomaa isokokoisen televisioruudun äärellä. Mistä ikinä kukaan voi tietää mikä näppylä on pelkkä näppylä ja missä muhii juurikas soluhäikkä. Hiuksia nostattaa tämmöiset uutiset.

P.Mummo oli menossa omalääkärilleen valittamaan olkapäätään. Käsi ei käänny kunnolla, pukemistoimenpiteet riisumisesta puhumattakaan ovat hankalia. Leposärkyäkin tuntuu toisinaan. Aamun aviisista saadun tilastotiedon inspiroimana Mummo havaitsi suihkussa seisoessaan toisen rintansa sileällä iholla pienen ihonalaisen nystyrän. Jo nousi pystyyn Mummon harmajat kiharat. – Mikäs se tämä on tässä. Ei kai… huhhuh, mutisi Mummo.

Omalääkäri, tämä harvasanainen ja jokseenkin ilmeetön kunnallisen terveystoimen virkanainen, voimistelutti potilasta todetakseen olkavarren liikerajoitteen, kirjoitti fysioterapialähetteen ja pisti olkapäähän kortisonia sekä passitti Mummon röntgeniin. Mummo sai lopuksi kakistettua pyynnön, että jos tämä katsoisi myös tuota nystyrää, ettei vain olisi… mitään pahempaa. Omalääkäri pisti hanskan käteen, puristi näppylää ja sanoi: tukkeutunut talirauhanen.

– Vähän mie olin nolo, kommentoi Mummo Poikakaverille lääkärikäyntiään jälkeenpäin.