Haimme viisivuotiaan pojantyttären päiväkodista. Auton takapenkiltä hän yllättää meidät ilmoittamalla: Minä haluan tehdä vauvan sitten isona. – Jahas, teillä taisi olla Viskari-päivä tänään, sanoi Mum. – Joo, oli.  – Mitä tulee vauvaan, se on ihana ajatus, mutta vauvan hankkiminen voi olla aika monimutkaista, siihen tarvitaan poikaa.  – Asia jäi sitten kypsymään, koskapa seuraavaksi Muru ehdotti tuttuun tapaan: Lauletaan, Mummeli.

Iltaruualla Rip kysyi Mummelilta miten kännyköitä tehdään. – Sun pitää kysyä sitä Vaarilta, se tietää paremmin, Mum väisti hankalan kysymyksen. Tiesin, että vaarin vastaus on niin perusteellinen, että Rip tuskin jaksaa kuunnella sitä loppuun asti. Vaari selostaa kuorista ja komponenteista ja virtapiireistä ja ties mistä, ja Rip miettii jo ihan muuta. – Mikä on komponentti, Muru kysyy. Vaari selostaa. – Mikä on virtapiiri? Siihenkö se sähkö tulee? – Entäs akku, jota ladataan, Muru tietää ja lisää: – Minä haluan puhelimen synttärilahjaksi. – Tämä tyttö tietää mitä tahtoo.

Musisointien jälkeen Muru esittelee Mummelille kirjoittamansa tarinan kahdesta pantterista. Hän täydentää yhden kopioista Mummelille ja Vaarille ’kirjailian’ omakätisin piirroksin ja omistuskirjoituksin. Olemme tosi otettuja tästä huomionosoituksesta.

Hyvissä ajoin lähtivät nämä kotoa, P.Mummo ja Poikakaveri, mikä olikin hyvä, sillä P.Kaveri valitsi ennen käyttämättömän reitin ja kohtapa löysivät nämä itsensä jostakin Korson korventieltä. Mummolla alkoi kylmä hiki nousta otsalle. Hän loihe hätäilemään, että missä me ollaan ja mitä ihmettä sinä nyt tänne ajoit ja nyt me kyllä myöhästytään ja…P.Kaveri lisäsi radion volyymiä, jossa soi Muistojen Bulevardi ja joku mattijurva lauleskeli: ”Ihminen älä sinä hermostu, sinä ihmettele vaan ja nöyrästi ota sinä vastahan mitä ylhäältä annetaan…”

Perillä ilmoittautumisautomaatissa oli teksti: Epäkunnossa, yritä uudelleen. Mummo siitä mitäkään, työnsi tyynesti kelakortin hammasrivin valon alle, kun siinä kerran valo oli. Kone yskähti ruudulle tekstin: Ei tunnista, ota vuoronumero. Mummo kommentoi sitten vuoronsa tultua pojalle luukulla, että mitä se yskii tuo apparaatti, ei muka tunnista, vaikka minut on tänne ihan kirjeellä kutsuttu?  – Nooo, se ohjaa ensi kertaa tulevat tänne, tarkistetaan osoitteet ja semmoiset. P.Mummo mutisi itsekseen, ettei tässä nyt eka kertaa Varikolla olla, sopis robotinkin tuntea sentään.

Mustaa viivaa seuraillen päätyi Mummo Kavereineen ovelle, jossa luki komeasti Fysiatrian Poliklinikka. Sinne! Täällä Mummoa tiedettiin jo odottaa, oikein tervetulleeksi toivotettiin. Herra Ylilääkärin oven tuntumaan parkkeerasi Mummo, ja Poikakaveri tuonnemmaksi, missä syventyi hän kotoa tuomaansa Hesariin ja Mummo odotteluun.

Vartin yli ajan Herra Ylipomo sinkosi P.Mummon nimen oveltaan ja osoitteli istumaan pöytänsä viereiselle tuolille. Ylipomo oli arkihuolisen näköinen, uransa lakipisteelle päätynyt lääkäri. Hän otti esille mustakantisen vihon ja kynän ja meni heti asiaan.  – Teillä oli se jalka kipeä. – Joo, on se vieläkin, siihen Mummo ja hymysi varovasti. Ylipomo vilkaisi Mummoa ja latasi listan kysymyksiä selvittääkseen minkälaista on kipu, milloin se tuntuu pahiten jne. Mummo vastaili ja ojensi kotona täytetyt lanketit, joissa oli jo vastaus kaikkiin kysymyksiin ja värikynäpiirrokset vielä kaupan päälle.  – Jahas, hmm …. Mennäänpä (?!) sitten tuonne petille, riisukaa jalat ihan paljaaksi, pikkuhousut saa jäädä. Mummo piti naamaa peruslukemilla ja suunsa kiinni ja toimi ohjeen mukaan. Seurasi vähemmän rattoisa tuokio, jonka aikana Ylipomo hiveli ja pisteli, voimistelutti ja väänteli molempia jalkoja. Mummo voihki, ja vesi kieri silmistä.

– No niin. Hmm. Kuulkaa, tämä ei nyt ihan tyypillinen iskiasoireisto ole, pitää ottaa magneettikuva lantiosta, tilatkaa aika toimistosta, minä soitan sitten mitä siitä selvisi. Laitan e-reseptin, ottakaa näitä kapseleita yksi aamulla ja illalla kaksi, että saatte nukuttua.  – Tämäkö oli sitten tässä, varmisti Mummo, ja Ylipomo nyökkäsi: – Tällä erää, kyllä. Mummo kiitti kädestä pitäen ja poistui tulosuuntaan.

Olosuhteiden kitkan ja henkilökohtaisen tahtotilan välisessä jännitteessä ilmenevää voimaa kutsutaan Suomessa sisuksi. Pääsääntöisesti sisu on positiivinen juttu. Joskus taas sisu ei ole viisautta vaan silkkaa ähmäilyä, kuten Pissismummon Ikimuori sanoisi.

Tänään Pissismummo kamppaili kenkkukoipineen senioritanssin kuvioissa.  Kun jalalle varaaminen kipunoi ankarasti lääkityksestä huolimatta eikä yhden jalan tanssia ole vielä keksitty, vaihtoehdot ovat joko tai. Viisas suostuisi jäämään kotiin, vaan mitäpä tekee Pissismummo. Ähmällä kehiin!

Kotiin tultua pilleriä naamaan ja kenkkukoipi  vaakasuoraan. Ähmäilyn tuottama salainen mielihyvä on kuitenkin olemassa ja voittaa kipuilun. Vaan entä jos koipikin alkaisi ähmäillä, olisi kaksi ähmää vastakkain, sitä voisi kai kutsua jo sisällissodaksi.

Suomen 100-juhlavuoden kunniaksi voisi kukin nostaa esiin elämänsä varrelta tilanteita, joissa oikeaa sisua on tarvittu, ja sitä on löytynyt. Jotkut tilanteet ovat vaatineet isosti  sisua, jotkut vähemmän, mutta kun maltti on säilynyt, on lopputulos ollut kaunis.

Matkalla päiväkotiin soi vaarin puhelin, Ritaripoika soittaa, että on ollut kaverillaan ja tulossa kotiin, mutta saattaa myöhästyä hiukan, koska kaveri asuu aika kaukana. Hän myöhästyikin, viisi minuuttia. Useimmiten hän on jo kotona odottamassa.  Näin kahdeksanvuotiaana. Muutaman vuoden päästä hän ei enää soita ja siitä muutaman päästä ei tule.

Rip esittää tangolla, miten helposti vedetään seitsemän leukaa. Muru näyttää miten kauan hän jaksaa roikkua suorana. Soittaja tarvitsee myös käsivoimaa, tietää hän. Iltapalalla Rip kysyy Vaarilta, mikä sun ammatti on ollut. Se selviää, mutta nostaa jatkokeskustelun: mitä sähkö on. Rip ja Muru ponnistelevat, molemmilla on ilmeisen hyvä käsitys siitä mihin kaikkeen sitä tarvitaan. Rip tietää jo, että on tuulivoimasähköä, vesivoimasähköä ja öljyllä tuotettua. Ydinvoimastakin tiedetään. Mutta mitä sähkö on. Sitten Muru itsestään selvästi: se on energiaa, ja se tulee voimalaitoksesta johtoja pitkin. Mykistymme.

Rip kertoo mitä kavereiden luona tehdään: pelaillaan ja jutellaan. Mum kiinnostuu: mistä kahdeksanvuotiaat pojat puhuvat keskenään. – No kaikesta, peleistä, jalkapallosta, koulusta,  opettajasta, kavereista.  – Tytöistäkinkö, kysyy Mum. – No ei! Ei me tytöistä puhuta. Jotkut tytöt kyllä sanoo, että ne tykkää jostakin pojasta. Se on niiden juttuja.

Mummeli peittelee  Murua iltasatujen jälkeen. – Mitä lauletaan. – Laula se mitä isi aina laulaa, se missä on ’siipi enkelin’.  Muistot tulvivat Mummelin mieleen:  ”Levon hetki nyt lyö, jo joutuvi yö, pien armaani mun nuku laulehun. Siipi enkelin on suojas voittamaton, senpä turvin sä saat nähdä untesi maat.”

Miten kadehdittavan yksinkertaista ja selvää voi lapsen elämä olla. Aikuiset ne murehtivat ja säätävät suhteissaan, saavat toisinaan asiansa ihan umpisolmuunkin. Lapselle riittää, että on koti ja niitä, jotka huolehtivat ja rakastavat.  

Maanantaina päiväkodin pihalla juoksee hurjapäätyttö kohti Mummelia ja Vaaria, jotka ovat tulleet hakemaan. Se sydäntä riipaisevan ihanasti hihkuttu: Mummeliii…. ja molemmat saavat rutistushalauksen. Joululoma on ollut välissä, se tuntuu. Haetaan reppu, vilkutetaan tädeille ja katsotaan mennessä lumiukot, jotka kolme ystävystä ovat rakentaneet.

Ritaripojalla on aina kiljuva nälkä, kun me tulemme Murun kanssa. Kouluruokailu on jo aamupäivällä ja siitä on pitkä aika. Äkkiä lämmitetään ruoka ja se katoaa ennätysajassa massuihin. Pikku Kakkosen jälkeen saamme kuulla musiikkia kummaltakin. Rip on edistynyt, soitosta kuulee. Muru soittaa kolme kappaletta täysin virheettömästi, ja molemmat saavat asiaan kuuluvat aplodit.

Sitten Muru tahtoo: – Tuu Mummeli kattomaan mun tarinoita, tuu kattomaan, kun mä kirjotan! – Mennään Murulaan (Murun oma huone) ja huolellisesti kätketystä vihosta lukee pieni tarinankertojan alku ensimmäisen tarinan. Jotenkin näin se meni: ”Olipa kerran pieni talo, jossa asui pieni tyttö ja se tyttö osasi taikoa ja se taikoi koiran, joka oli karvainen ja tykkäsi kun sitä rapsutti leuan alta. ” –  Ooh! onpas hieno tarina, Mum tykkää aina kun tarinassa on tyttö ja koira.  – Mulla on toinenkin tarina, jossa on vasta alku, mä kirjotan sen kuntoon, sitte saat kuulla. (Mummeli saa harjata Murun tukkaa sillä välin, kun Muru kirjoittaa.) Kohta kuulen: ”Satoi paljon lunta ja lumessa oli iglu, jossa asui pingviini ja jääkarhu”. – Ohhoh, tuumi Mum, se on aika iso iglu. Onko ne ystäviä, ettei vain karhu syö sitä pingviiniä. – On on, tietysti!

Iltapalajuttujen lopuksi laulettiin taas vuodenaikalaulu:  ”Päättyi joulu vaikkei kenkään sois, joulukuusi viedään pois, pois, pois, mutta ensi vuonna hän, saapuu lailla ystävän, EI VOI TOIVO PETTÄÄ! ” Rip ja Muru lauloivat sellaisella antaumuksella, että oli pakko kysyä, onko se päiväkodissa jo opittu. – Ei, ei, isi sitä lauloi loppiaisena.
Oiskohan isi oppinut sen pienenä äidiltään, Mummeli muistelee…

Ritaripoika:  – Sitä ei itte muista kun on ollut ihan pieni, siis ennen syntymistä, kun on ollut äitin massussa.  Muru:  – Ei niin. Mä oon kummiski käyny silloin San Fransiscossa, äiti on sanonu.  Rip:  – Ja mä oon käyny Tallinnassa, enkä oo nähny mitään siitä paikasta.  Muru:  – Enkä minä siitä Ameriikasta.  

Mummeli:  – Haluattekos kuulla siitä ajasta, kun te synnyitte?

Lapset: JOO!   Rip:  – Mä oon syntyny 2008. Äiti on sanonut, et se toivoi et mä oisin ollu tyttö.

Mum:  – Äiti ehkä tarkoitti, että hän  luuli, että vauva on tyttö. Sinä olet ihana just sen takia kun olet esikoispoika. Me oltiin Vaarin kaa ihan onnesta sekaisin, kun sinä olit just sinä ja sinä olet meille erityisrakas, kun sinä olet meidän eka lapsenlapsi ja me saatiin pitää sua sylissä samana iltana, kun olit aamulla syntynyt.  (Rip hehkuu tyytyväisenä.)

Muru:  – minä kans, minä kans… entäs minä?

Mum:  – Sinä syksynä kun minun äiti kuoli, siis vanha mummo, jota Rip ei muista, kun oli kaksivuotias vasta – Rip:  – Se oli syksynä 2010  –  Mum:  – niin sinä syksynä, kun minä olin siitä surullinen, teidän isä ja äiti tulivat käymään ja kertoivat, että keväällä teille syntyy toinen vauva. Se oli tosi ihana uutinen.  Muru hehkuu vuorostaan:  – Se olin minä! Se olin minä!

Mum:  – Niin olit, eikä me tiedetty ennen kuin keväällä synnyit, että sinä olet tyttö. Me saatiin Vaarin kanssa pitää sinuakin sylissä heti seuraavana päivänä ja kun sinä olet meidän ainoa pojantytär, niin sinä olet siksi meille niin erityisrakas.

Pöydästä noustessa Mummeli sanoo vähän haikeana Ritaripojalle:  – Saakos sinua enää halata, kun olet jo tokaluokkalainen etkä enää mahdu syliin?  Ritaripoika peruuttaa selkä edellä Mummelin syliin:  – Arvaa!

Pissismummo hönkäilee tuskastuneena: EI TAAS. Eikö tää ikinä lopu!  – Kyl se parin päivän päästä loppuu, Poikakaveri jaksaa vielä naureskella.  – En siitäkään olis niin varma, P.Mummo kuulostaa jo epätoivoiselta. – Mietipä sitä, jos käy niin, parku on kova kuin maailma siihen paikkaan loppuis. Jos käy näin, mekastus on sama, eri porukassa vain.  Juuei, ei ollu meillä tämmöstä, kun Sale ja Pekka…  – No ne olikin tolkun ihmisiä.

– Kuule, Mum, kyllä viisivuotias ja kahdeksanvuotias on vaikea yhdistelmä.

– Miten niin?

– No kato, kun kahdeksanvuotiaalla on paha mieli, se alkaa kiusata viisivuotiasta ja sitten on molemmilla paha mieli.

– Sellaista sattuu ja ikäväähän se on.

– Nii, ja kun tulee kaikesta riitaa, seki on ikävää.

– Mistä kaikesta tulee riitaa?

– Vaikka hammaspesusta, tai iltasadusta tai jostain leikistä tai tietämisestä.

– Tietämisestä?

– Ni, et jos pienempi tietää jotain, mitä isompi ei.

– Riitely on kyllä tylsää. Aikuisetkin riitelee joskus. Mutta yksinään ei kukaan jaksa kauan riidellä, siihen tarvitaan aina kaksi.

– Mä en jaksais kaksinaankaan kovin kauan.

– Yhym.. (:-)

                             * Hiljaista piirtelyä yhdessä. Sitten:

– Saako sanoa himputti, jos harmittaa?

– Auttaisko se harmitukseen?

– No kato kun niitä veellä tai peellä alkavia kirosanoja ei saa sanoa ja jotain kumminkin tekee mieli.

– Jaa’a, minkään semmoisen sanominen ei taida paljon auttaa. Eikö ne harmit mene parhaiten ohi ihan omia aikojaan?

– Äiti kyllä kiroilee. Sit on semmonen lauluki olemassa, kun ”himputin himputin himputti, himputin himputti, himputin himputin himputti, himputin himputti” (laulaa)

– Yhym… laulu saattais kyllä tehota.

                             ***

Pissismummolan leppoisa aamuteehetki päättyi ikävästi, kun paikallisaviisi kertoi tänään, että lähialueella liikkuu lapsia pelottelevia pelleasuisia ihmisiä, joista jollakin on ollut peräti moottorisaha irvinaamarin lisäksi. Lehti neuvoo soittamaan hätänumeroon, joka välittää tiedon poliisille.  – Kaikkeen ameriikasta tuotuun hömppään sitä on jo pyhäinpäivän aikoihin saanut tottua, mutta tämä menee kyllä yli ymmärryksen ja sietokyvyn, puhisee Pissismummo lehden takaa ja pui nyrkkiä.  – Tulkaapas tänne niin mummo näyttää mitä kuuluu ja kuka ketäkin pelottelee. Kylmähermoisimmat videoikoot kerrankin asian perästä kännyköillään tapahtuman todisteeksi. Mummo lupaa tarttua ainakin possunaamaripellejä kärsästä ja paiskoa pippurijauhoa päin näköä. Hähääh!

– Ei taas, härtziig, parahtaa Pissismummo aamulehden torstaisivut avattuaan. – Kyllä nyt lähti nyhtäminen jo lapasesta! Että vielä nyhtöpullaki!