Ritaripoika:  – Sitä ei itte muista kun on ollut ihan pieni, siis ennen syntymistä, kun on ollut äitin massussa.  Muru:  – Ei niin. Mä oon kummiski käyny silloin San Fransiscossa, äiti on sanonu.  Rip:  – Ja mä oon käyny Tallinnassa, enkä oo nähny mitään siitä paikasta.  Muru:  – Enkä minä siitä Ameriikasta.  

Mummeli:  – Haluattekos kuulla siitä ajasta, kun te synnyitte?

Lapset: JOO!   Rip:  – Mä oon syntyny 2008. Äiti on sanonut, et se toivoi et mä oisin ollu tyttö.

Mum:  – Äiti ehkä tarkoitti, että hän  luuli, että vauva on tyttö. Sinä olet ihana just sen takia kun olet esikoispoika. Me oltiin Vaarin kaa ihan onnesta sekaisin, kun sinä olit just sinä ja sinä olet meille erityisrakas, kun sinä olet meidän eka lapsenlapsi ja me saatiin pitää sua sylissä samana iltana, kun olit aamulla syntynyt.  (Rip hehkuu tyytyväisenä.)

Muru:  – minä kans, minä kans… entäs minä?

Mum:  – Sinä syksynä kun minun äiti kuoli, siis vanha mummo, jota Rip ei muista, kun oli kaksivuotias vasta – Rip:  – Se oli syksynä 2010  –  Mum:  – niin sinä syksynä, kun minä olin siitä surullinen, teidän isä ja äiti tulivat käymään ja kertoivat, että keväällä teille syntyy toinen vauva. Se oli tosi ihana uutinen.  Muru hehkuu vuorostaan:  – Se olin minä! Se olin minä!

Mum:  – Niin olit, eikä me tiedetty ennen kuin keväällä synnyit, että sinä olet tyttö. Me saatiin Vaarin kanssa pitää sinuakin sylissä heti seuraavana päivänä ja kun sinä olet meidän ainoa pojantytär, niin sinä olet siksi meille niin erityisrakas.

Pöydästä noustessa Mummeli sanoo vähän haikeana Ritaripojalle:  – Saakos sinua enää halata, kun olet jo tokaluokkalainen etkä enää mahdu syliin?  Ritaripoika peruuttaa selkä edellä Mummelin syliin:  – Arvaa!