Nuutinpäivän aamu tihkuu vesiharmaata, pihassa enää kaksi kämmenenkokoista lumilämpärettä. On aika miettiä, mitä tuli luettua joulun aikaan.
* Henry David Thoreau; Kävelemisen taito, suom. Markku Envall; Basam Books 2008 (suom. 1997, alkuteksti 1862)
Ystävä poikkesi joulun alla, istuttiin kahvikupin ääressä jakamassa luontokokemuksia, minä metsäkävelyjen tuottamaa kipuakin, joka pahimmillaan sai mielen infernaalisen synkkiin aatoksiin. Ystävän tuomassa paketissa oli tämä ihmeellinen kirja. Thoreau oli 1800-luvun luontofilosofi, kirjailija, yhteiskuntakriitikko. Kirjassa hän puolustaa vapaata, päämäärätöntä kuljeskelua luonnossa yhtenä filosofoinnin muotona. Luettuani kirjan, voin ymmärtää miksi ystävä halusi jakaa juuri tämän kanssani. Thoreaun kanssa on upeaa kuljeskella, teksti soljuu vapaasti ja päämäärättömästi, availee uusia näkymiä, kuplii ajatuksia ja päästää ne menemään.
– Kävely, josta minä puhun, ei ole lainkaan niin kutsuttua liikunnan harjoitusta – – vaan on päivän tehtävä ja seikkailu. – – Uskon metsään ja niittyyn ja yöhön, jossa vilja kasvaa. – – Antakaa minulle kulttuuri, joka tuo paljon multaa niityiltä ja syventää humuskerrosta – ei sellaista, joka turvautuu vain kasvua kiihottaviin lannoitteisiin, parannettuihin laitteisiin ja pelkkiin sivistystapoihin. – – Kun jonkun päässä harvoin vierailee jokin ajatus, kuten saattaa käydä rautatietä kävellessä, niin todellakin vaunut menevät ohi hänen niitä kuulematta. Mutta pian jonkin heltymättömän lain nojalla meneekin ohi elämämme ja vaunut tulevat takaisin.”
* Merete Mazzarella; Illalla pelataan Afrikan tähteä, suom. Raija Viitanen; Tammi 2008
Kirja lienee joulun listahittejä, ainakin minun joululahjakappaleeni oli jo kolmatta painosta. Kuten olen aiemmin jo paljastanut, M.M. kuuluu suursuosikkeihini ja odotan hänen kirjojaan aina malttamattomasti. Tälläkin kertaa hän onnistuu häkellyttämään lukijan avoimuudella ja rohkeudella ja tekee sen tavalla, josta ei jää tympäisevää paljastelun makua. Kerrontatyylin keveys ja ilmavuus on se persoonallinen piirre, josta hänet kirjailijana tunnetaan. Aiheotsikko, Isovanhemmista ja lapsenlapsista, on tietysti minulle erinomaisen ajankohtainen ja kiinnostava. Löydän ajatuksia, joita en ole kohdannut toisaalla tai kuullut keneltäkään isoäitien vertaisryhmässä. Kirjailija panee itsensä ja läheisensä peliin: puhuu poikansa perheestä, joka on toisella puolen maailmaa ja kritisoi varovasti amerikkalaista elämänmuotoa. Hän puhuu miniästä, joka on juutalaisen kulttuurin kasvatti ja eroon päättyvästä parisuhteesta. Hän vertailee äidinäidin ja isänäidin asemaa lastenlasten elämässä ja omista kateuden ja alakynnessä olemisen tunteistaan. – Nautin suuresti ajatuksia inspiroivista ja oivalluksia herättävistä lukuhetkistä kirjan parissa. Suosittelen kaikille isoäideille, anopeille ja miniöille.
* Karel Glastra van Loon; Lisan hengitys; suom. Sanna van Leeuwen; Gummerus 2004 (2001)
Kirjastomme lukupiiri valitsi ohjaajan suosittelemista käännöskirjoista ensimmäiseksi tälle keväälle hollantilaisen, maassaan palkitun sanataiteilijan (toimittaja, kirjailija, sanoittaja, käsikirjoittaja) romaanin. Kustantajan info kirjan takakannessa nostaa tarinan taustakehyksen oudon tärkeäksi ja antaa mielestäni harhaanjohtavan kuvan sisällöstä. Minusta tämä on ennen muuta rakkausromaani. Päähenkilö on kadonnut, rakastunut nuori mies etsii, muistaa, löytää sellaista mitä ei tahdo tietää. Tarinan palaset paljastuvat hitaasti ja yllättävät ihan viimeisille sivuille asti. Pitkin matkaa van Loonin tavallisella kielellä kerrottu oivaltava rakkaustarina onnistuu pitämään lukijan imussaan. – Oli kiinnostavaa tutustua eurooppalaiseen 2000-luvun romaaniin, miehen näkökulmaan rakkaudesta.
* Maaria Leinonen; Ilo siltana päiväsi yli, Toivon ja valon runoja; kuvat Seppo K. Järvinen; Kirjapaja 2008
Herkkiä luontokuvia, puhuttelevia runoja – ihana lahjakirja saada ja antaa.
”Vihreyden kyllästämä ilma näytti veden huuhtomalta, aivan kuin joku olisi ottanut tapin pois ja vedet olisivat valuneet maailmasta jättäen niityt, pellot, puut ja kukkulat pesun jäljiltä hohtavan puhtaiksi. – Tarvitseeko meidän mennä puutarhoihin. Koko Waleshan tuntuu olevan yhtä puutarhaa, Ed sanoi. Tiet joita pitkin ajoimme olivat itse asiassa tuuheiden pensasaitojen rajaamia puistokujia, niiden vihreät penkereet täynnään villiä sormustinkukkaa. Kolmena päivänä lähdimme aikaisin liikkeelle ja viivyimme iltamyöhään, söimme pubeissa, ajoimme vielä yhteen mielenkiintoiseen kaupunkiin välttääksemme menemistä ’kotiin’ kokkaamaan ja kuvittelimme, että elimme niin kuin olisimme halunneet, lähellä tuota muuttuvaista salmea ja poimien matkan varrella hedelmiä puista.”
*Francis Mayes, Vaellusvuosi; WSOY:n Loistopokkari 2008
Amerikkalaiselle ’vanha manner’, sen elämänmuoto ja pitkä, värikäs historia on eksotiikkaa. Kirjailijan silmin nähtynä omiltakin matkoilta tutuiksi tulleet Italia ja Kreikka saarineen, Espanja ja Portugali sekä vieraammat Turkki, Skotlanti ja Wales tarjoavat lukemattomia kiehtovia yksityiskohtia. Lukunautintoa lisää kiirehtimätön, jutusteleva tarinointi, historian ja kulttuurin tuntemus sekä kirjoittajan ja hänen matkakumppaninsa persoonasta tarjotut välähdykset. Kerronnan sirpaleisuus toimii tämäntyyppisessä kirjassa hyvin. Kirjan matkakuvaukset ovat ihanasti viihdyttäneet pimeinä syksyiltoina.
* Tarja Tallqvist / Elina Simonen, Kuka vierelles jää; Otava 2007
Kullakin kirjalla on aikansa. Panin tämän merkille jo ilmestymisaikaan, mutta kaiketi aavistin, että rankasta aiheesta johtuen lukukokemus ei tule olemaan helppo ja lykkäsin lukemista. Kun oman äidin hoitopaikka-asia lopulta ratkesi onnellisesti, tunsin, että on voimia käydä vastaavien tarinoiden pariin. Kirjan nimi (T.T:n aiempaa tv-dokumenttia mukaillen) antaa jo ymmärtää, että vanhustenhoidon todellisuus on monin tavoin kauhistuttava ja piinallinen. Onneksi myös hyvin toimivia hoivapaikkoja on ja niistäkin kirjassa kerrotaan. Kertoja tunnustautuu ihmisenä repaleiseksi ja monen myöhäisellä iällä hoitoalalle etsiytyneen kollegansa tavoin suhtautuu asioihin tunteenomaisemmin kuin pitemmän ammatillisen kokemuksen omaava. Tallqvistin vahvuus kertojana on kuitenkin juuri emotionaalisuudessa ja sen lisäksi rohkeudessa panna persoonansa peliin, tarttua asioihin, paljastaa epäkohtia ja toimia.
Koska T.T:n aineisto perustuu paljolti päiväkirjamerkintöihin oppi- ja työvuosilta lähihoitajana, on päädytty hyvään ratkaisuun, jossa kokenut toimittaja Elina Simonen on editoinut tekstin kirjaksi. – Suosittelen – erityisesti niille, jotka kieltäytyvät ajattelemasta omaa ja läheistensä vanhuutta. Pelkoja päin ja valmiina taistoon!
* Leena Krohn; Unelmakuolema; Teos, 2004
Leena Krohn on kotimaan kirjallisuudessa erikoinen persoona, yksi niitä harvoja, joiden koko tuotantoon tekisi mieli tutustua. Hyllyssäni on ennestään vain Tainaron (WSOY, 1985), mystinen aikuissatu, oikeastaan eräänlainen proosaruno, josta pidän kovasti. Unelmakuolema oli lukupiirin joulukuun kirjana, joten sain siitä kosolti myös muiden lukijoiden huomioita ja ajatuksia. Kirja koostuu irrallisen tuntuisista tarinoista, jotka liittyvät löyhästi niminovellin kuvaamaan liikeyritykseen nimeltä Unelmakuolema. Jollakin tavalla Krohn vaikuttaa suorastaan profeetalliselta; kirjan ilmestymisestä on neljä vuotta ja teemat, kuoleman- ja elämänhallinta, kaiken tuotteistaminen, käyvät yhä ajankohtaisemmaksi. Aikaamme leimaa kuolemankauhu, jota pyritään selättämään väkivaltaviihteellä. Siinä on paljaimmillaan pyrkimys ottaa kuolema haltuun, kun elämänhallinta lipsuu käsistä. – Kirja ei ole helppolukuinen, minulla meni kolme kuukautta. Kannattaa silti lukea, vaikka pala kerrallaan.
”Kuka käsittää tämän maailman rakennusta? Ei ihmislapsi, joka on typerä ja tyhmä kuin määkivä jäärä. Mutta parasta ottaa päivä tultuansa, sallia sen mennä mentyänsä, käyköön sitten puuhun tai mäntyyn. Täällä ollaan vaan. ”
…lausahti Timo Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä
Dalailama; Maailmankaikkeus atomissa; Tammi 2008
Tämä kirja ei ole nopeaa luettavaa, kesti minulla koko kesän pala kerrallaan nautittuna. Kirjoittaja on niin uniikki, että persoonasta muodostunut kuva häilyy taustalla koko ajan. Kirja ei tarjoile uutta tietoa maailmankaikkeudesta, mutta Dalailama pohtii kiinnostavalla tavalla länsimaisen tieteen ja buddhalaisen vanhan viisauden yhtymäkohtia. Minua kiehtoi itämaisten sävyjen maustama näkemys tieteellisestä maaailmankuvasta; kaikki viisaus ei tyhjene siihen, mikä voidaan tieteellisesti todistaa.
*
Kate Jacobs; Pieni lankakauppa; Gummeruksen Loisto-pokkari 2007 (4.p.)
Loppukesän suosikkipokkarini on tässä! Romaani on runsas (yli 600 sivua) ja letkeästi kirjoitettu. Arja Tuomarin suomennos säilyttää alkutekstin keveyden ja ilmavuuden. Luonnehtisin kirjaa viihdyttäväksi – eri asia kuin viihteellinen, joka saattaa luoda heppoisen vaikutelman. Amerikkalaisen elämäntyylin kliseet tunnistaa, mutta ne eivät tässä pokkarissa ärsyttäneet. Kirja oli oivallista iltalukemista, vaikka juoni tuntui koukuttavan.
*
Utsjoen Kylätalon puodista löysin taiteilija Elina Helander-Renvallin kokoaman ja kuvittaman kirjasen Silde, saamelaisten myyttejä ja tarinoita. Esipuheessa sanotaan: ”Huolimatta siitä, minkä sisällön kukin myyteille antaa, ne ovat kaikkien käytettävissä. Ihmiset etsivät arjen keskellä selityksiä olemassaoloonsa, omaa tehtäväänsä elämässä, luojan suunnitelmia ja tietämisen kaavaa. – – Jälkimodernilla aikakaudella myytit auttavat laajentamaan nykyistä maailmankatsomusta ja muuntamaan erilaisia ajattelutapoja.” – Minulle Silde avasi saamelaisuutta ja pohjoista mystiikkaa.
*
Kaksi runokustannetta poimin Hailuodon Puikkarista: Helvi Juolan Kaarnalaiva ja minä sekä Suoma Taustan Merenmieli unelmin tilkitty. Molempien runoissa on vahva meren tuntu, kirjoitettu meren äärellä eläneen ihmisen tavalla. Juolan Kaarnalaiva on myös kuvitettu merellisin mustavalkokuvin. Myös tuntemattomiksi jäävien runontekijöiden pienillä luontorunoilla on arvonsa – niissä välähtää viisaita ajatuksia, kauniita runokuvia.
”Minun syksyssäni pitää olla / tuulta ja myrskyä. / Pilvien pitää juosta ja lentää / ja kuun katsoa / repaleisten pilvien raosta / maan elämää. ”
– Helvi Juola
”Keräsin kekoon /rannalle mykät kivet. / Kun palasin vuosien kuluttua / ne puhuivat selvää kieltä.”
– Suoma Tausta
Tänään sopii miettiä suhdetta Mika Waltariin kirjailijana. Onneksi Sinuhe egyptiläinen oli ensimmäinen Waltarini. Tarinaa pidetään yleisesti unohtumattomana ja se oli aikansa myyntimenestyksiä. Mitään vaikuttavampaa Waltarin kirjoittamaa en ole myöhemminkään löytänyt.
Juhlavuoden kunniaksi voin tunnustaa: kotikirjastossamme oli hyllymetri Waltaria; paksuja ja tosi paksuja opuksia, vanhoja ja uusia painoksia, yhdistelmäteos varhaistuotannosta. Vaikka historiallisten tiiliskiviromaanien parissa askartelu on minulle yleensä takkuista, kahlatuksi tulivat niin Johannekset, Mikael, Turms ja Hakim, Valtakunnan salaisuus, Ihmiskunnan viholliset ja Feliks Onnellinen kuin muistelmat, mietteet ja matkakertomuksetkin.
Käsittämättömän laaja tuotanto! Ihmettelen oliko Waltarilla omaa elämää ollenkaan. Jossain vaiheessa hyllystämme häipyivät historialliset romaanit yksi kerrallaan Esikoisen mukaan ja jäivät sille tielleen. Saivat jäädäkin, ei mikään huono lukuvalinta. En kaipaa ’paksukaisia’, sillä Sinuhen jälkeen Waltari mielestäni varioi samaa sankaritarinaa, kuten moni muukin ’armoitettu’ sanataiteilija muuten tulee tehneeksi. Sanasampo ei välttämättä ole idearikkain.
Pitänee lukea taas kerran Sinuhe, varhaisen elämyksen muistoksi ja uusia toivoen.
” Minussa kumpuilee hiljainen, tyyni elämänilo. En tunne vanhenevani, ei peloita kuolema, ja kun näköpiirillä on varmat rajansa, ei ahdista äärettömyys eikä kiihoita kilpailu. Sillä minä tiedän, mitä on takanani niillä taipalilla, joita olen tullut, ja tiedän, että taivaanrannan tuolla puolen ei ole sen enempää kuin täälläkään. Ja sentähden tahdon minä elellä ikäni kaiken täällä omassa Onnelassani. ”
1936, Juhani Aho, Lastuja
Eeva Hurskainen; Aurora Karamzin, Pietarin hovista köyhien auttajaksi; Kirjapaja 2002
Raili Mikkanen; Aurora, keisarinnan hovineito; Otava 1998
Aurora Stjernvall syntyi 1808 Porissa Ruotsin armeijan everstiluutnantin ja Turun maaherran tyttären perheeseen. Ajan tapaan lapsia syntyi perheeseen paljon ja moni heistä menehtyi jo pienenä. Kun perheen äiti jäi leskeksi 1815, hänellä oli elossa neljä lasta, joista Aurora oli vanhin. Auroran isän viran Viipurin maaherrana peri valtioneuvos Carl Walleen, joka pian peri myös edeltäjänsä perheen ja lisäsi sitä kuudella lapsella. Auroran lapsuus lienee ollut monista menetyksistä ja muutoista huolimatta onnellinen. Hän sai hyvän kasvatuksen, yläluokkaiset seurustelutaidot sekä oppi ruotsin lisäksi ranskan ja venäjän kielen jo kotonaan.
Auroran elämä oli värikäs ja monivaiheinen. Menetettyään nuoruuden rakastettunsa, hän tuli kutsutuksi Venäjän keisarinnan hovineidoksi Pietariin. Täällä hän tutustui ruhtinas Paul Demidoviin ja avioitui hänen kanssaan. Heidän ainoa lapsensa Paul ehti vain puolivuotiaaksi, kun jo menetti isänsä. Leskirouva Demidov peri huomattavan omaisuuden ja saattoi viettää poikansa kanssa ylellistä elämää Pietarissa. Paul ehti seitsemän vuoden ikään, kun Aurora avioitui 1846 kaartinkapteeni Andrei Karamzinin kanssa. Onnellisia vuosia ei taaskaan ehtinyt olla monta, kun puoliso kaatui Turkin sodan taisteluissa 1854 ja Aurora jäi 46 vuoden iässä toistamiseen leskeksi.
Mikkasen Aurora-tarina kuvailee fiktiivisin keskusteluin viehättävän tytön kasvua neidoksi, jonka kauneutta alleviivataan tuon tuostakin. Auroran menestystä seurapiireissä keisarin hovia myöten, suurta ensi rakkautta ja menetyksen surua korostava teksti antaa Aurorasta viihteellisen ja aika pintapuolisen kuvan. Parin viimeisen luvun verran kerrotaan lyhyeksi jääneestä avioliitosta ruhtinas Demidovin kanssa ja Auroran myöhemmät vaiheet kuitataan lyhyellä yhteenvedolla.
Hurskaisen Aurora-kirja on elämänkertatyyppinen, tiiviisti faktoihin perustuva lähdemateriaali- ja kirjallisuusluetteloineen. Kirja pyrkii luotaamaan henkilön kehitystä syvemmin ja keskittyy päähenkilön myöhempiin vuosiin. Leskirouva Karamzin käytti huomattavan osan peritystä varallisuudestaan hyväntekeväisyyteen. Aurora Karamzin perusti Helsinkiin Diakonissalaitoksen ja jätti siten nimensä köyhien ja sairaiden hoidon historiaan arvostettuna ja kunnioitettuna henkilönä.
Diakonissalaitos juhli monin tavoin tänä vuonna perustajaansa, jonka syntymästä on kulunut 200 vuotta. Helsingin Hietaniemen hautausmaalla oleva Aurora Karamzinin kaunis hautamuistomerkki on Ville Vallgrenin käsialaa.
Askel lyhenee, maa kutsuu
Omaa luopumisen polkua kulkiessani äitiä saatellessa, olen lukenut Gustaf Molanderin tutkimusraporttia yli 80-vuotiaiden kuolemasta eletyn elämän valossa. Tutkijan tarkoituksena oli selvittää kotona asuvien yli 80-vuotiaiden suhtautumista elettyyn elämäänsä ja kuolemaan. Haastateltujen (viisi miestä ja viisi naista) joukosta puolet sairasti syöpää, puolet oli suhteellisen terveitä. Tutkimuksen tarkoitus oli myös havainnoida miten sairastavien elämälleen ja kuolemalle antamat merkitykset eroavat muiden vastaavista.
Löysin hämmästyttäviä asioita. Vanhojen ihmisten kuolema ei ole ylipäänsä kiinnostanut tutkijoita, kuolema tuntuu olevan merkityksellinen vain kohdatessaan ihmisen, jolla olisi ollut tulevaisuus. Syöpää sairastavien asenteissa ja kuvauksissa elämänsä kulusta oli kielteisempi sävy kuin terveiden, vaikka molemmissa ryhmissä oli yhtä lailla vastoinkäymisiä ja kohtalon iskuja. Seurannassa huomattiin, ettei kenenkään kuolema toteutunut haastateltujen toivomalla tavalla.
Analyysin tuloksena tutkija muodosti kaksi elämänkategoriaa: ruumiin kronologian päättäminen ja elämänlankojen yhdistäminen. Kuolemangategorioita syntyi kolme: kuolemaa kohti liukuminen, rajan ylittäminen ja lopputulokseen päätyminen. Havaittiin, että haastateltavien ajatukset eletystä elämästä ja lähestyvästä kuolemasta kietoutuivat yhteen. Tärkeiden ja hyvien muistojen kertaamisella haastateltavat pyrkivät löytämään myönteisiä näkökulmia elämäänsä ja helpottamaan kuoleman ajattelemista. Menneen elämän hyvät asiat integroituivat ajatuksiin omasta kuolemanjälkeisestä tulevaisuudesta.
Kaikkiaan seitsemän kymmenestä haastatellusta ehti kuolla ennen tutkimusraportin valmistumista. Häkellyttävän moni kuoli nimenomaan neljän kuukauden sisällä haastattelujen päättymisestä, joukossa myös ns. terveitä. Havaitsin saman työssäni; jotkut vanhukset kutsuivat luokseen, alkoivat kertoa elämäntarinaansa ja kun se oli käyty läpi muutamalla tapaamiskerralla, seuraavaksi tuli kuolinviesti. On merkityksellistä voida koota elämänlangat yhteen, se valmistaa elämästä luopumiseen.
*Gustaf Molander; Askel lyhenee, maa kutsuu; Suomen Mielenterveysseura ja Kuntoutuksen edistämisyhdistys, 1999
¤ ¤
Alaston ja puettu
Keväältä saakka olen lukenut pala kerrallaan myös Terhi Utriaisen tutkielmaa, joka kartoittaa ja pohtii ruumiin ja uskonnon ääriä. Alaston aikuinen ei ole aina eroottinen, pornografinen tai esineellistetty, vaan voi alastomuudellaan näyttää ihmisen perimmäisen avuttomuuden, köyhyyden ja suojattomuuden. Eräänlaisena suojapukuna ihmisellä on hänen identiteettinsäkin, elämän myötä kutoutuva, muuntuva ja lopulta kuoleman riisuma.
Utriainen tarkastelee ihmisruumiin kääreitä, puvun metaforia ja myyttejä, ihoa pukuna, alastomuuden merkityksiä erityisesti uskontotieteilijän näkökulmasta. Uskonnollinen sanasto on täynnä alastomuuden, riisumisen ja pukemisen symboleja raamatun teksteistä ja virsistä lähtien. Myös uskonto voi osoittautua ihmisen raadollisuuden kätkeväksi suojavaatteeksi.
– Mielenkiintoinen, tiivis ja monipuolisesti aihetta tarkasteleva kirja, joka saa ajatukset liikkeelle.
*Terhi Utriainen; Alaston ja puettu; Vastapaino 2006
Kesä on otollista pokkariaikaa, kevyet nidokset sopivat mainiosti mökeille ja matkoille mukaan. Pokkarit eivät välttämättä ole silti heppoista luettavaa. Kannattaa silmäillä takakansi ja vähän muutakin pokkaria valitessaan. Hyvä tarina ei muutu huonoksi pokkarihyllyssäkään. Siinä mielessä lienen ikinaisellinen lukija, että mielestäni hyvää pokkaria huumori ja romantiikanripaus maustaa paremmin kuin murha.
¤ Juha Itkonen; Myöhempien aikojen pyhiä, Tammen Loistopokkari, 2003
Kun olen himoinnut tutustua Itkoseen kirjoittajana, osui tämä kirja sopivasti toukokuista junamatkailua ryydittämään. Tämä ei ehkä ole kaikkein tyypillisintä pokkarikamaa; Itkosen tyyli on vakava ja tässä kirjassa aihekin. Tarina kertoo mormoninuorukaisten tulosta hiljaiseen suomalaiseen pikkukaupunkiin lähetystehtävään. Itkonen kertoo kahden erilaisen nuoren miehen kohtalonkäänteistä vieraassa maassa ja kulttuurissa. Taustoitus on vahvaa, jopa niin yksityiskohtaista, että tulee mieleen, onko kirjoittajalla omaa kokemusta mormoniuskonnosta. Kirjan romantiikka on kiellettyä ja uhanalaista, vaikka onkin vahvasti juonessa mukana alusta asti. – Kiinnostava kirja.
¤ Tuomas Vimma; Toinen; Otavan Seven-sarjaa, 2005
Vimman kirjan nimi esikoisromaania seuranneena on myös julkaisun järjestysnumero. Pakko tunnustaa, etten ole lukenut Kusti Miettisen (alias T. Vimma) esikoista ja luulenpa, etten tartu siihen tämän jälkeenkään. Kirjoittajan tyyli on kevyttä, hulvatonta teiniläppää, joka pyrkii hieman horjahdellen esittämään aitoa stadin slangia. Teksti pursuu testosteronista nuorimiesenergiaa ja brassailee räävittömästi kyseiseen kulttuuriin kuuluvilla kliseillä. Jos tämä olisi oikeasti jonkun ihmisen elämän kuvausta, olisi syytä olla vakavasti huolissaan päähenkilön maanisesta siivousvimmasta ja maailmaanmahtumattomasta egosta ja toisen päähenkilön huumeongelmasta. Kriitikko Antti Majander sanoo osuvan tyhjentävästi: ”sonnifantasiaa” ja kollegansa Tommi Aitio: ”aika rasittavaa luettavaa”. Harvinaisen samaa mieltä.
¤ Salme Kananen; Punaiset revontulet; omakustanne, 2008
Tämä mummoprojektimme kesäinen ’kiertokirja’ on kohtalaisen sujuvasti kirjoitettu lyhyt omaelämäkerrallinen sota-ajan tarina pienen tytön kasvu- ja evakkotiestä. Pohjois-Karjalan itäinen murre sointuu rikkaasti ja paikallisen maaseudun elämäntapa tulee elävästi kerrotuksi. Tarinassa kuvataan kipeitäkin kokemuksia, silti jää positiivinen ja valoisa tunnelma. -Tarina saa lukijan mukaansa ja mielenkiinto säilyy töksähtäen tulevaan loppuun asti. Nimi ei ehkä ole onnistunein mahdollinen; ’punaiset revontulet’ liittäisi mielessään pohjoisiin maisemiin, mutta nimi viittaakin sotavuosiin Karjalassa.
¤ Inger Frimansson; Varjo vedessä; suom. Anu Tukala; Like, 2008
”Paras ruotsalainen rikosromaani 2005” lukee pokkarin kannessa. Suomeksi on menossa toinen painos. Tämä kirja on sitä harvinaisempaa lajia, jossa poliisi tai etsivä ei ole rikosjutun pääosassa, vaan ihmiset, joilla on tavallisennäköinen elämä ja syynsä toimia siten, että kiinni jäädessään saisivat rikostuomion, mutta eivät jää kiinni. Ruumiita löytyy, mutta kuolema naamioituu milloin selittämättömäksi, milloin vahingoksi. Kirjoittaja osaa kutoa tiuhasilmäisen jännitysverkon, jossa lukijakin joutuu pyristelemään ahdistuneena niin kuin päähenkilöt elämänsä kuvioissa. – Ei ollut rentouttavaa eikä viihtyisää luettavaa, pikemminkin pihdeissään pitävän kamalaa.
¤ Marianne Fredriksson; Anna, Hanna ja Johanna; suom. Laura Jänisniemi; Otavan Seven 1998, 2.painos 2007
Kolmen sukupolven naiset -teemaa olen lukijana harvoin näin vetovoimaisena kohdannut. Tarina sijoittuu Ruotsin Taalainmaalle ja Göteborgiin ja alkaa lyhyellä johdannolla Annan äidin Johannan viimeisistä vaiheista, mutta siirtyy pian kuvaamaan 1870-luvulla syntyneen isoisoäiti Hannan elämäntarinaa. Välinäytöksenä palataan hetkeksi Annan elämään, mutta paneudutaan kohta Hannan nuorimman tyttären, 1902 syntyneen Johannan elämänvaiheisiin. Annan tarina kulminoituu viimeisessä, loppunäytös-osassa, joka myös vetää yhteen Annan tyttärien ja esiäitien sukupiirteiden vahvat juonteet. – Tuntui hyvältä ja tärkeältä lukea tämä kiehtova sukutarina juuri tänä kesänä. Se antoi ajateltavaa ja näkökulmia monen sukupolven matkalta äitien ja tyttärien suhteista sekä heidän miehiään yhdistävistä piirteistä. Jos jotain kritiikkiä sanoisi, niin kompositio alku-, väli- ja loppunäytöksineen oli hiukan sekavanoloinen ja hyppelehtivä.
” Mihin minä tällä kolmen naisen elämään tekemälläni matkalla pyrin? Löytämään tien kotiin? Siinä tapauksessa epäonnistuin. Mitään kotia ei ollutkaan. Tai sitten sitä vain ei enää löytynyt, ainakaan sen tien varrelta, jonka minä valitsin. Kaikki oli niin opaljon monimutkaisempaa ja ristiriitaisempaa, suurempaa ja synkempää kuin lapsi oli koskaan osannut aavistaakaan. En edes tiedä ymmärränkö nyt yhtään paremmin. Olen kuitenkin oppinut paljon enkä hitossa aio tehdä niin kuin sinä, äiti, antaa periksi, kun totuus pirstoutuu tuhanneksi totuudeksi.”
¤ Ian McEwan; Rannalla; suom. Juhani Lindholm; Otavan Loistopokkari, 2007
Edwardin ja Florencen hääyön tarina 1960-luvulle sijoitetussa menestysromaanissa oli ehdokkaana Booker-palkinnon saajaksi 2007. Tosin palkinnon vei toinen kirjailija, mutta McEwanin romaani on suomennettunakin jo ehtinyt neljänteen painokseen. Tarina kieppuu yhden ja saman hääyötragedian ympärillä rantahotellin sviitissä. Takautumina kertoja valottaa tapahtumien alkutahteja ja päähenkilöiden taustoja niin, että lukija ymmärtää miksi niin käy kuin käy. – Omalaatuinen ja kiehtova tarina, vaikka jossain vaiheessa jo ehdin tuumia, että nämä eivät kuunaan pääse puusta pitkään, sen verran perusteellisesti päähenkilöiden ajatuksissa ja tunteissa möyritään.
” Hän kuuli jonkinlaisen tasaisesti nousevan äänen, ei askelittain kohoavan niin kuin sävelasteikossa, vaan hitaan glissandon, joka ei kuulostanut sen paremmin viululta kuin ihmisääneltäkään tai ehkä se oli jotain siltä väliltä – joka tapauksessa se kohosi kohoamistaan sietämättömän hitaasti, mutta pysyi itsepintaisesti kuuloalueella. Se oli ihmisviulu ja kuulosti siltä kuin se olisi yrittänyt kertoa jotakin tärkeää vokaalein ja suhuääntein, jotka eivät muodostaneet sanoja, vaan toimivat alkeellisemmalla tasolla juuri ja juuri merkityksiksi kehkeytymäisillään. ”
¤ Leena Lander; Tummien perhosten koti; 10.p.Tammi 2008 (1.p. 1991)
Tästä teoksesta Lander on kahminut lähes kaikki kirjallisuuspalkinnot tai vähintään ehdokkuudet 1990-luvulla ilmestyttyään. Keväällä oli tarkoitukseni mennä katsomaan kirjasta tehty elokuva. Se jäi tekemättä, niinpä oli hyvä lukea tarina alkuperäisenä ja muodostaa mielikuvat itse. Lander kutoo todella taitavasti tiheätunnelmaisen verkon poikakodin elämästä. Pääosassa on milloin eräs pojista, milloin hänen kasvattajansa, työlleen intohimoisesti omistautunut Herra Seebaot ja tämän perhe. Poikien kovalla kohtalolla ei mässäillä vaikka epäilystä ei jää miksi he ovat Saaressa. Tarina on vahva, tavallaan surullinen, myös omalla tavallaan valoisa. – Pidin kovasti kirjasta – tämä on niitä, jotka pitävät imussaan eivätkä jää lojumaan keskeneräisenä.
Olen päätynyt systeemiin: hankin runoteoksista valittuja ja koottuja kotihyllyyn ja lainaan uutuuskokoelmat kirjastosta. Systeemi on tilankäytöllisesti edullinen ja kustannustehokas. Kymmenen tai kymmenien vuosien perspektiivi paljastaa kiinnostavasti myös runoilijan kehityskaaren. Klassikkoteosten pariin on mukava palata aina kun tuntuu siltä. Uutuuksia lainaten taas seuloutuvat mielenkiintoiset runoilijat seurantaan.
Viimeksi olen lukenut Pentti Saaritsan ja Lars Huldénin koottuja. Saaritsan Pohjakosketus sisältää kirjailijan itse valitsemia runoja 17 kokoelmasta 30 vuoden ajalta. Kirja on julkaistu menneen vuosituhannen viime metreillä, joten kolmen viimeisimmän kokoelman runot eivät ole valinnassa mukana. Huldénin kootut, Erään marjamatkan seikkaperäinen kuvaus, sisältää runoja peräti viidenkymmenen vuoden ajalta. Kirjailijat liittyvät toisiinsa sikälikin, että Saaritsa on suomentanut Huldénin runot.
”Niin kauan kuin soi tämä Voces intimae / minulla on siis koti. Aski, jossa pari tikkua jäljellä / on minulle hopeasytytintä omempi. / Taksi on aina tarpeeksi yksityinen auto. / Ostaminen ei kuulu kotikunnailleni. / Pukuni on ensimmäinen johon mahdun, / kengät ensimmäiset tarjotut. / Tumppi ja luopuminen / mieluummin kuin merenvahapiippu. / Huonetta en rakenna mutta vuokran / maksan kuin huomaamattani. / Sillä koti on: / voces intimae. ”
(Saaritsa, Tritonus 1976)
Pentti Saaritsa on yhteiskunnallisesti orientoitunut runoilija. Kiinnostuin hänen runoistaan 1970-luvulla. Maailma sykkii ja soi Saaritsan runoissa, mutta ne avaavat myös yksityistä mielen maisemaa ja tuntoja herkästi. Viehätyin runoissa vilahtelevista viittauksista, jotka paljastavat syvällisen musiikki-ihmisen ja yksinkertaisen elämäntavan ihanteet. Runoilija on maailmanmatkaajana tallentanut tuokiokuvia 1970-luvun Sarajevosta ja Kataloniasta, Afrikasta, latinalaisesta Amerikasta. Saaritsa on myös palkittu, nimenomaan Pablo Nerudan runojen käännöksistä.
”Hän on päivän leikeistä väsynyt. / Hän päättää ruveta nukkumaan. / Hän painaa pään veljensä reittä vasten / ja veli painaa pään hänen reidelleen. / Vain muutama pikku liikahdus / ja mukavin asento on löytynyt. / Hän vetää päällensä sanomalehden / ja veljen päälle toisen: / lauantai päivän El Tiempo -lehden, / paksun ja lämpimän. / Sitten hän sulkee silmänsä, / tunnustelee vielä että veli on siinä, / ja veli, viisivuotias, unessa jo/ haparoi pienellä kädellään, / varmistaa vielä että veli on siinä. / Sitten ovat molemmat unessa jo. / Se kaikki kävi heiltä niin tottuneesti. – -”
(Saaritsa, Muistoja Bogotásta kokoelmassa Mitä näenkään 1979)
*
Lars Huldénin runot tuntuvat ensi lukemalta helppolukuisilta ja ehkä kesyiltäkin. Tarkempi perehtyminen avaa runoista sisäkerroksiin piiloutuneita merkityksiä ja löytyy mukavan professorimaista, kuivaa huumoria. Runot ovat usein eeppisiä, tarkastelevat vinoista kulmista elämän ilmiöitä ja zoomaavat yllättäviin yksityiskohtiin. Mitä pitemmälle luin sitä enemmän pidin. Tulin ajatelleeksi, että runoilijalla kuten laulajalla, on äänessään oma sointi ja tunnistettavat vivahteet. Huldénin ’äänen’ kuvittelee tunnistavansa ja yllättyy yhä uudelleen.
”Minun elämäni kului Reykjavikissa. / Kahdennestakymmenennestä ikävuodestani / kolmanteenyhdeksättä / minä kirjoitin joka päivä runon / Esja-vuoresta. / Se joka lukee kokoelman saa havaita / että vuori on kaltaisensa. / Niinhän se on. / Niinhän se on kaiken laita. / Kyyneljuovat Esjan kyljillä / – ihmiskunnan kootut itkut. / Ah ei. Ihmiskunnan itkun määrä on suurempi. / Paljon suurempi. ”
(Huldén, Matkarunoja 1976)
*
”Kaikki oli paljon paremmin ennen. / Kesätkin olivat parempia / maalla. / Lehmät kulkivat laitumella / ja sontivat. / Sonnassa mässäilivät sontiaiset. / Leudosssa illassa kuuli kun ne surisivat / lentäessään läjältä toiselle, / nämä suvi-illan runoilijat. ”
(Huldén, Sommardikter, 2005)
|
|
