*Sofi Oksanen; Puhdistus; WSOY 2008 (12.painos!)
Kirja, joka on putsannut kirjallisten palkintojen pöydän, on ollut yllättävän hidaslukuinen. Aluksi olin pyörtää kokonaan lukemisesta, kun raatokärpänen pörisi sivukaupalla vanhan naisen huoneistossa ja ikkunasta näkyi vain pihalla lojuva mytty. Tämä ei ala hyvin, mietin, tuli jotenkin vastenmielinen olo. Mytystä löytyvä tyttö, enää kuin lepattava varjo, kohenee sivu kerrallaan, kuoriutuu likakerroksistaan ja rääsyistään. Vanha nainen on varuillaan, molemmat odottavat jotain ratkaisua omituiseen tilanteeseen ja pelkäävät toisiaan ja kaikkea koko ajan. Ilmassa on outoa uhkaa. Sitten tarina hypähtää alkuun, sukupolven taakse. Nyt alkaa jo kiinnostaa miten kertomuksen kudossäikeet punotaan lopulta yhteen. Ja se kyllä käy Sofi Oksaselta.
Lopputulema lukukokemuksesta jää ristiriitaiseksi. Kieli on kyllä oivaltavaa, rikasta ja tyyli taitava. Tarinakin tempaa alun jälkeen mukaansa, mutta aihe ja juonenkäänteet ovat sen verran ahdistavia, että lukija joutuu ikään kuin vastustamaan torjuntaansa. Jos tarinassa on, kuten olen ymmärtänyt, kirjoittajan lähiomaiskohtaloita taustalla, ahdistavuus on aitoa, kirjoittajasta tekstiin valunutta. Etäännytys olisi ehkä suodattanut samentavaa ahdistusta ja teksti olisi tullut kirkkaammaksi.
– Miten palkintosumaan lienee vaikuttanut kirjailijan persoonallinen habitus, voi vain arvella.
*Tessa de Loo; Kaksoset, suom. Anita Odé; Karisto 2001 (1993)
Eipä ole monta hollantilaiskirjailijan teosta elämässä tullut luettua, mutta lukupiirin ansiosta tänä vuonna jo kaksi. Tessa de Loo osoittautui oivalliseksi kertojaksi. Romaanin aikatasot liukuvat toisiinsa saumattomasti ja kieli on runsasta ja sujuvaa. Tarinan juonikuvio on mielenkiintoinen: lapsena vanhempansa menettäneet kaksostytöt joutuvat kasvamaan aikuisiksi kaukana toisistaan ja tapaavat vanhempina yllättäen kylpylässä. Anna tunnistaa sisarensa Lotten, mutta tämän muisti on sulkenut sodan traumatisoiman lapsuuden pois ja hän suhtautuu äkisti ilmaantuvaan kaksoissisareen torjuvasti. Kylpylähoitojen aikana siskokset tapaavat päivittäin ja Annasta tulee Lotten muistin avaaja. Kerronta vie kaksosten tarinaa enemmän Annan kautta, mutta kummallakin on kosketuspintaa Hitlerin Saksaan ja juutalaiskysymykseen. – Pidin kirjasta, josta on ehditty jo tehdä elokuvakin.
*Eduardo Mendoza; Tulvan vuosi, suom. Tarja Härkönen; Tammi 1999 (alkuperäisteos 1992)
Mendozan teoksista on suomeksi käännetty kolme, joten lukijoita hänellä ilmeisesti on. Minulle tämä kirja jäi hieman laimeaksi lukukokemukseksi, osoittautui, että olin sen joskus aiemmin lukenutkin. Tarina on epätavallinen rakkauskertomus, ei täysin uskottavakaan mielestäni kuvatessaan nunnan ja suurtilallisen välille leimahtavaa intohimoa. Mies jää taustalle, tarina kuvaa nunnan mielessään käymiä taisteluja ja vaikeita ratkaisuja. Espanjan falangistikapinallisten joukkoonkin nunna joutuu ryöstetyksi hoitamaan haavoittuneita. Luostari saa viimein lahjoituksen, jota nunna alunperin lähti anomaan rikkaalta maanomistajalta ja hoitokoti rakennetaan. Tarina päättyy nunnan palatessa ennen kuolemaansa vielä kerran rakastamansa miehen omistamaan hedelmätarhaan. – Enpä tiedä, kovin espanjalainen tarina kaiken kaikkiaan.
*Eero Ojanen; Ajan filosofia; Kirjapaja 2007
*Risto Ahti; RunoAapinen 2; SanaSato 2005
Antoisimpia kirjoja pitkään aikaan nämä kaksi ja hitaasti luettavia! Ovat niitä, jotka jäävät esille, joihin tekee mieli palata. Ojanen filosofoi aikaa, Ahti runoilijan synnytystuskia ja suhdetta maailmaan. Tiivistä, mutta hengittävää tekstiä.
– Tuntuu, että yhä huonommin jaksan lukea tyhjiä tarinoita, trendien aallokossa surffaavia tai sanoilla kikkailevia kirjailijoita. Sielu kaipaa totta, eletynmakuista, oivaltavaa ja ajatusta inspiroivaa tekstiä. Ojanen ja Ahti osaavat hienosti sanoittaa oivalluksensa ja ovat läsnä tekstissään. Nämä ovat Ytimessä.
*Siri Hustvedt; Kaikki mitä rakastin, suom. Kristiina Rikman; Otava, 2007 – Loisto-pokkari, 11.p. 2009
Kirjailija on ollut paljon esillä viimeisimmän suomeksi ilmestyneen kirjansa myötä. Olen silloin tällöin tehnyt kuten nyt: aloittanut uuteen kirjailijaan tutustumisen hänen menestysteostaan aiemmasta tuotannosta, jos sitä on, jolloin nykyarvioinnit eivät ohjaa oman käsityksen muodostumista.
Tarina alkaa sirpaleisena. Pitkältä tuntuneen yksityiskohtien pöpelikössä tarpomisen jälkeen alkavat tarinan puitteet ja päähenkilöt hahmottua. Ja sitten käy niin, että tarina saakin lukijasta otteen eikä kirjaa voi laskea käsistään. Tämäkin kirja on aiheeltaan ahdistava – psykopaattisen, persoonallisuushäiriöiseksi osoittautuvan pojan kasvukertomus. Nuorukainen näännyttää vanhempansa, kietoo kaikki läheiset valheisiinsa, eksyy itseltään ja katoaa lopulta elämänsä mustaan aukkoon. – Kertoja onnistuu säätelemään ahdistuksen määrää niin, että lukija ei jää sen alle vaan teksti toimii loistavasti! Tämän jälkeen Hustvedtin Amerikkalainen elegia on ihan pakko lukea.
* Madeleine Hessérus, Paljain jaloin, suom. Jaana Nikula; Gummerus 2004
Kirjailijan tarina on varsin erikoinen. Opiskeltuaan balettikoulussa hän joutui jalkavamman vuoksi jättämään haaveet tanssijan urasta ja opiskeli sen sijaan lääkäriksi. Toimittuaan hoitoalalla ja teatteritaiteen parissa, hän päätyi kirjoittamaan novelleja ja näytelmiä. Tämä on ensimmäinen suomennettu romaani häneltä.
Paljain jaloin on myös outo tarina parisuhteessa elävästä lääkäristä, joka pakenee impulsiivisesti ja totaalisesti siihenastisesta elämästään. Lähtö on niin konkreettinen, että paluu käy mahdottomaksi. Pako vie kaupungista metsään ja on lopulta eräänlainen metamorfoosi, joka pelkistää sivilisaatiolle allergisoituneen naisen asteittain luonnonvaraiseksi, eläimen tavalla eläväksi. Yllättävä loppu on symbolisesti kiehtova. Taitavasti kerrottu tarina liikkuu uskottavuuden rajoilla; sen voisi lukea myös sairauskertomuksena tai ekologisena puheenvuorona.
* Eeva Kilpi, Elämän evakkona; WSOY 1983
Vaikkakin olen lukenut lähes kaiken Eeva Kilven kirjallisesta tuotannosta – hän on suosikkejani – tämä tarina oli käsissäni ensi kertaa vasta nyt. Lienen väistellyt kirjaa evakkokarjalaisuuden paatosta peläten. Lapsuusperheeni tai suvun historiaan eivät evakkomatkat kuuluneet, vaikka itärajan lähietäisyys tuntui. Karjalainen sukutarina tämä on, väkevästi, mutta ei kuvaile suvun evakkovaiheita vaan ihmisten sisäistä evakkoutta, menneeseen sitovia muistoja, ainaista koti-ikävää. Olin erityisen viehättynyt tutun kuuloisesta murrepuheesta. Tekstistä putkahti sanoja, joita en sitten lapsuuteni ole myöhemmin kohdannut kuin satunnaisesti. Kirjaa lukiessa tajusin äidinkielen merkityksen ihmisen kielenkotina.
Eeva Kilpi on sukupolvensa etevimpiä eepikkoja suomalaisessa kirjallisuudessa, upea tarinankertoja, joka osaa rakentaa ja rytmittää kerronnan kudoksen. Taidokkaasti hän luo henkilöistään eläviä ihmisiä, tarttuu rohkeasti tabuihin ja tuo ne väistämättömällä tavalla lukijan iholle. Ja kirjailijasta itsestään hehkuu tekstiin karjalaisuudelle ominainen syvälämpö, itkusta ja ikävästä, ilosta ja tunteenlieskoista punoutuva.
* Sarah Goodall, Nicholas Monson, Palatsipäiväkirja, suom. Jelena Vallenius; Nemo 2007
Akateemisen ale-luettelosta osui silmiin 12 vuotta prinssi Charlesin hovikirjurina toimineen S.G:n muistelukset. Kuninkaalliset kiinnostavat tasavaltalaisia, se on selvä. Mutta ei sentään millä tavalla tahansa kerrottuna. Kirjan ’päiväkirjateksti’ on hölösuista ja juoruilevaa. Kirja antaa todenmukaisimman kuvan kirjoittajasta itsestään, loppumetreillä motiiviksi paljastuu yksinkertaisesti rahastus ja kostonhimo. Kahlasin kirjan vastenmielisesti loppuun; täysin turha ostos.
Nuutinpäivän aamu tihkuu vesiharmaata, pihassa enää kaksi kämmenenkokoista lumilämpärettä. On aika miettiä, mitä tuli luettua joulun aikaan.
* Henry David Thoreau; Kävelemisen taito, suom. Markku Envall; Basam Books 2008 (suom. 1997, alkuteksti 1862)
Ystävä poikkesi joulun alla, istuttiin kahvikupin ääressä jakamassa luontokokemuksia, minä metsäkävelyjen tuottamaa kipuakin, joka pahimmillaan sai mielen infernaalisen synkkiin aatoksiin. Ystävän tuomassa paketissa oli tämä ihmeellinen kirja. Thoreau oli 1800-luvun luontofilosofi, kirjailija, yhteiskuntakriitikko. Kirjassa hän puolustaa vapaata, päämäärätöntä kuljeskelua luonnossa yhtenä filosofoinnin muotona. Luettuani kirjan, voin ymmärtää miksi ystävä halusi jakaa juuri tämän kanssani. Thoreaun kanssa on upeaa kuljeskella, teksti soljuu vapaasti ja päämäärättömästi, availee uusia näkymiä, kuplii ajatuksia ja päästää ne menemään.
– Kävely, josta minä puhun, ei ole lainkaan niin kutsuttua liikunnan harjoitusta – – vaan on päivän tehtävä ja seikkailu. – – Uskon metsään ja niittyyn ja yöhön, jossa vilja kasvaa. – – Antakaa minulle kulttuuri, joka tuo paljon multaa niityiltä ja syventää humuskerrosta – ei sellaista, joka turvautuu vain kasvua kiihottaviin lannoitteisiin, parannettuihin laitteisiin ja pelkkiin sivistystapoihin. – – Kun jonkun päässä harvoin vierailee jokin ajatus, kuten saattaa käydä rautatietä kävellessä, niin todellakin vaunut menevät ohi hänen niitä kuulematta. Mutta pian jonkin heltymättömän lain nojalla meneekin ohi elämämme ja vaunut tulevat takaisin.”
* Merete Mazzarella; Illalla pelataan Afrikan tähteä, suom. Raija Viitanen; Tammi 2008
Kirja lienee joulun listahittejä, ainakin minun joululahjakappaleeni oli jo kolmatta painosta. Kuten olen aiemmin jo paljastanut, M.M. kuuluu suursuosikkeihini ja odotan hänen kirjojaan aina malttamattomasti. Tälläkin kertaa hän onnistuu häkellyttämään lukijan avoimuudella ja rohkeudella ja tekee sen tavalla, josta ei jää tympäisevää paljastelun makua. Kerrontatyylin keveys ja ilmavuus on se persoonallinen piirre, josta hänet kirjailijana tunnetaan. Aiheotsikko, Isovanhemmista ja lapsenlapsista, on tietysti minulle erinomaisen ajankohtainen ja kiinnostava. Löydän ajatuksia, joita en ole kohdannut toisaalla tai kuullut keneltäkään isoäitien vertaisryhmässä. Kirjailija panee itsensä ja läheisensä peliin: puhuu poikansa perheestä, joka on toisella puolen maailmaa ja kritisoi varovasti amerikkalaista elämänmuotoa. Hän puhuu miniästä, joka on juutalaisen kulttuurin kasvatti ja eroon päättyvästä parisuhteesta. Hän vertailee äidinäidin ja isänäidin asemaa lastenlasten elämässä ja omista kateuden ja alakynnessä olemisen tunteistaan. – Nautin suuresti ajatuksia inspiroivista ja oivalluksia herättävistä lukuhetkistä kirjan parissa. Suosittelen kaikille isoäideille, anopeille ja miniöille.
* Karel Glastra van Loon; Lisan hengitys; suom. Sanna van Leeuwen; Gummerus 2004 (2001)
Kirjastomme lukupiiri valitsi ohjaajan suosittelemista käännöskirjoista ensimmäiseksi tälle keväälle hollantilaisen, maassaan palkitun sanataiteilijan (toimittaja, kirjailija, sanoittaja, käsikirjoittaja) romaanin. Kustantajan info kirjan takakannessa nostaa tarinan taustakehyksen oudon tärkeäksi ja antaa mielestäni harhaanjohtavan kuvan sisällöstä. Minusta tämä on ennen muuta rakkausromaani. Päähenkilö on kadonnut, rakastunut nuori mies etsii, muistaa, löytää sellaista mitä ei tahdo tietää. Tarinan palaset paljastuvat hitaasti ja yllättävät ihan viimeisille sivuille asti. Pitkin matkaa van Loonin tavallisella kielellä kerrottu oivaltava rakkaustarina onnistuu pitämään lukijan imussaan. – Oli kiinnostavaa tutustua eurooppalaiseen 2000-luvun romaaniin, miehen näkökulmaan rakkaudesta.
* Maaria Leinonen; Ilo siltana päiväsi yli, Toivon ja valon runoja; kuvat Seppo K. Järvinen; Kirjapaja 2008
Herkkiä luontokuvia, puhuttelevia runoja – ihana lahjakirja saada ja antaa.
”Vihreyden kyllästämä ilma näytti veden huuhtomalta, aivan kuin joku olisi ottanut tapin pois ja vedet olisivat valuneet maailmasta jättäen niityt, pellot, puut ja kukkulat pesun jäljiltä hohtavan puhtaiksi. – Tarvitseeko meidän mennä puutarhoihin. Koko Waleshan tuntuu olevan yhtä puutarhaa, Ed sanoi. Tiet joita pitkin ajoimme olivat itse asiassa tuuheiden pensasaitojen rajaamia puistokujia, niiden vihreät penkereet täynnään villiä sormustinkukkaa. Kolmena päivänä lähdimme aikaisin liikkeelle ja viivyimme iltamyöhään, söimme pubeissa, ajoimme vielä yhteen mielenkiintoiseen kaupunkiin välttääksemme menemistä ’kotiin’ kokkaamaan ja kuvittelimme, että elimme niin kuin olisimme halunneet, lähellä tuota muuttuvaista salmea ja poimien matkan varrella hedelmiä puista.”
*Francis Mayes, Vaellusvuosi; WSOY:n Loistopokkari 2008
Amerikkalaiselle ’vanha manner’, sen elämänmuoto ja pitkä, värikäs historia on eksotiikkaa. Kirjailijan silmin nähtynä omiltakin matkoilta tutuiksi tulleet Italia ja Kreikka saarineen, Espanja ja Portugali sekä vieraammat Turkki, Skotlanti ja Wales tarjoavat lukemattomia kiehtovia yksityiskohtia. Lukunautintoa lisää kiirehtimätön, jutusteleva tarinointi, historian ja kulttuurin tuntemus sekä kirjoittajan ja hänen matkakumppaninsa persoonasta tarjotut välähdykset. Kerronnan sirpaleisuus toimii tämäntyyppisessä kirjassa hyvin. Kirjan matkakuvaukset ovat ihanasti viihdyttäneet pimeinä syksyiltoina.
* Tarja Tallqvist / Elina Simonen, Kuka vierelles jää; Otava 2007
Kullakin kirjalla on aikansa. Panin tämän merkille jo ilmestymisaikaan, mutta kaiketi aavistin, että rankasta aiheesta johtuen lukukokemus ei tule olemaan helppo ja lykkäsin lukemista. Kun oman äidin hoitopaikka-asia lopulta ratkesi onnellisesti, tunsin, että on voimia käydä vastaavien tarinoiden pariin. Kirjan nimi (T.T:n aiempaa tv-dokumenttia mukaillen) antaa jo ymmärtää, että vanhustenhoidon todellisuus on monin tavoin kauhistuttava ja piinallinen. Onneksi myös hyvin toimivia hoivapaikkoja on ja niistäkin kirjassa kerrotaan. Kertoja tunnustautuu ihmisenä repaleiseksi ja monen myöhäisellä iällä hoitoalalle etsiytyneen kollegansa tavoin suhtautuu asioihin tunteenomaisemmin kuin pitemmän ammatillisen kokemuksen omaava. Tallqvistin vahvuus kertojana on kuitenkin juuri emotionaalisuudessa ja sen lisäksi rohkeudessa panna persoonansa peliin, tarttua asioihin, paljastaa epäkohtia ja toimia.
Koska T.T:n aineisto perustuu paljolti päiväkirjamerkintöihin oppi- ja työvuosilta lähihoitajana, on päädytty hyvään ratkaisuun, jossa kokenut toimittaja Elina Simonen on editoinut tekstin kirjaksi. – Suosittelen – erityisesti niille, jotka kieltäytyvät ajattelemasta omaa ja läheistensä vanhuutta. Pelkoja päin ja valmiina taistoon!
* Leena Krohn; Unelmakuolema; Teos, 2004
Leena Krohn on kotimaan kirjallisuudessa erikoinen persoona, yksi niitä harvoja, joiden koko tuotantoon tekisi mieli tutustua. Hyllyssäni on ennestään vain Tainaron (WSOY, 1985), mystinen aikuissatu, oikeastaan eräänlainen proosaruno, josta pidän kovasti. Unelmakuolema oli lukupiirin joulukuun kirjana, joten sain siitä kosolti myös muiden lukijoiden huomioita ja ajatuksia. Kirja koostuu irrallisen tuntuisista tarinoista, jotka liittyvät löyhästi niminovellin kuvaamaan liikeyritykseen nimeltä Unelmakuolema. Jollakin tavalla Krohn vaikuttaa suorastaan profeetalliselta; kirjan ilmestymisestä on neljä vuotta ja teemat, kuoleman- ja elämänhallinta, kaiken tuotteistaminen, käyvät yhä ajankohtaisemmaksi. Aikaamme leimaa kuolemankauhu, jota pyritään selättämään väkivaltaviihteellä. Siinä on paljaimmillaan pyrkimys ottaa kuolema haltuun, kun elämänhallinta lipsuu käsistä. – Kirja ei ole helppolukuinen, minulla meni kolme kuukautta. Kannattaa silti lukea, vaikka pala kerrallaan.
”Kuka käsittää tämän maailman rakennusta? Ei ihmislapsi, joka on typerä ja tyhmä kuin määkivä jäärä. Mutta parasta ottaa päivä tultuansa, sallia sen mennä mentyänsä, käyköön sitten puuhun tai mäntyyn. Täällä ollaan vaan. ”
…lausahti Timo Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä
Dalailama; Maailmankaikkeus atomissa; Tammi 2008
Tämä kirja ei ole nopeaa luettavaa, kesti minulla koko kesän pala kerrallaan nautittuna. Kirjoittaja on niin uniikki, että persoonasta muodostunut kuva häilyy taustalla koko ajan. Kirja ei tarjoile uutta tietoa maailmankaikkeudesta, mutta Dalailama pohtii kiinnostavalla tavalla länsimaisen tieteen ja buddhalaisen vanhan viisauden yhtymäkohtia. Minua kiehtoi itämaisten sävyjen maustama näkemys tieteellisestä maaailmankuvasta; kaikki viisaus ei tyhjene siihen, mikä voidaan tieteellisesti todistaa.
*
Kate Jacobs; Pieni lankakauppa; Gummeruksen Loisto-pokkari 2007 (4.p.)
Loppukesän suosikkipokkarini on tässä! Romaani on runsas (yli 600 sivua) ja letkeästi kirjoitettu. Arja Tuomarin suomennos säilyttää alkutekstin keveyden ja ilmavuuden. Luonnehtisin kirjaa viihdyttäväksi – eri asia kuin viihteellinen, joka saattaa luoda heppoisen vaikutelman. Amerikkalaisen elämäntyylin kliseet tunnistaa, mutta ne eivät tässä pokkarissa ärsyttäneet. Kirja oli oivallista iltalukemista, vaikka juoni tuntui koukuttavan.
*
Utsjoen Kylätalon puodista löysin taiteilija Elina Helander-Renvallin kokoaman ja kuvittaman kirjasen Silde, saamelaisten myyttejä ja tarinoita. Esipuheessa sanotaan: ”Huolimatta siitä, minkä sisällön kukin myyteille antaa, ne ovat kaikkien käytettävissä. Ihmiset etsivät arjen keskellä selityksiä olemassaoloonsa, omaa tehtäväänsä elämässä, luojan suunnitelmia ja tietämisen kaavaa. – – Jälkimodernilla aikakaudella myytit auttavat laajentamaan nykyistä maailmankatsomusta ja muuntamaan erilaisia ajattelutapoja.” – Minulle Silde avasi saamelaisuutta ja pohjoista mystiikkaa.
*
Kaksi runokustannetta poimin Hailuodon Puikkarista: Helvi Juolan Kaarnalaiva ja minä sekä Suoma Taustan Merenmieli unelmin tilkitty. Molempien runoissa on vahva meren tuntu, kirjoitettu meren äärellä eläneen ihmisen tavalla. Juolan Kaarnalaiva on myös kuvitettu merellisin mustavalkokuvin. Myös tuntemattomiksi jäävien runontekijöiden pienillä luontorunoilla on arvonsa – niissä välähtää viisaita ajatuksia, kauniita runokuvia.
”Minun syksyssäni pitää olla / tuulta ja myrskyä. / Pilvien pitää juosta ja lentää / ja kuun katsoa / repaleisten pilvien raosta / maan elämää. ”
– Helvi Juola
”Keräsin kekoon /rannalle mykät kivet. / Kun palasin vuosien kuluttua / ne puhuivat selvää kieltä.”
– Suoma Tausta
Tänään sopii miettiä suhdetta Mika Waltariin kirjailijana. Onneksi Sinuhe egyptiläinen oli ensimmäinen Waltarini. Tarinaa pidetään yleisesti unohtumattomana ja se oli aikansa myyntimenestyksiä. Mitään vaikuttavampaa Waltarin kirjoittamaa en ole myöhemminkään löytänyt.
Juhlavuoden kunniaksi voin tunnustaa: kotikirjastossamme oli hyllymetri Waltaria; paksuja ja tosi paksuja opuksia, vanhoja ja uusia painoksia, yhdistelmäteos varhaistuotannosta. Vaikka historiallisten tiiliskiviromaanien parissa askartelu on minulle yleensä takkuista, kahlatuksi tulivat niin Johannekset, Mikael, Turms ja Hakim, Valtakunnan salaisuus, Ihmiskunnan viholliset ja Feliks Onnellinen kuin muistelmat, mietteet ja matkakertomuksetkin.
Käsittämättömän laaja tuotanto! Ihmettelen oliko Waltarilla omaa elämää ollenkaan. Jossain vaiheessa hyllystämme häipyivät historialliset romaanit yksi kerrallaan Esikoisen mukaan ja jäivät sille tielleen. Saivat jäädäkin, ei mikään huono lukuvalinta. En kaipaa ’paksukaisia’, sillä Sinuhen jälkeen Waltari mielestäni varioi samaa sankaritarinaa, kuten moni muukin ’armoitettu’ sanataiteilija muuten tulee tehneeksi. Sanasampo ei välttämättä ole idearikkain.
Pitänee lukea taas kerran Sinuhe, varhaisen elämyksen muistoksi ja uusia toivoen.
” Minussa kumpuilee hiljainen, tyyni elämänilo. En tunne vanhenevani, ei peloita kuolema, ja kun näköpiirillä on varmat rajansa, ei ahdista äärettömyys eikä kiihoita kilpailu. Sillä minä tiedän, mitä on takanani niillä taipalilla, joita olen tullut, ja tiedän, että taivaanrannan tuolla puolen ei ole sen enempää kuin täälläkään. Ja sentähden tahdon minä elellä ikäni kaiken täällä omassa Onnelassani. ”
1936, Juhani Aho, Lastuja
Eeva Hurskainen; Aurora Karamzin, Pietarin hovista köyhien auttajaksi; Kirjapaja 2002
Raili Mikkanen; Aurora, keisarinnan hovineito; Otava 1998
Aurora Stjernvall syntyi 1808 Porissa Ruotsin armeijan everstiluutnantin ja Turun maaherran tyttären perheeseen. Ajan tapaan lapsia syntyi perheeseen paljon ja moni heistä menehtyi jo pienenä. Kun perheen äiti jäi leskeksi 1815, hänellä oli elossa neljä lasta, joista Aurora oli vanhin. Auroran isän viran Viipurin maaherrana peri valtioneuvos Carl Walleen, joka pian peri myös edeltäjänsä perheen ja lisäsi sitä kuudella lapsella. Auroran lapsuus lienee ollut monista menetyksistä ja muutoista huolimatta onnellinen. Hän sai hyvän kasvatuksen, yläluokkaiset seurustelutaidot sekä oppi ruotsin lisäksi ranskan ja venäjän kielen jo kotonaan.
Auroran elämä oli värikäs ja monivaiheinen. Menetettyään nuoruuden rakastettunsa, hän tuli kutsutuksi Venäjän keisarinnan hovineidoksi Pietariin. Täällä hän tutustui ruhtinas Paul Demidoviin ja avioitui hänen kanssaan. Heidän ainoa lapsensa Paul ehti vain puolivuotiaaksi, kun jo menetti isänsä. Leskirouva Demidov peri huomattavan omaisuuden ja saattoi viettää poikansa kanssa ylellistä elämää Pietarissa. Paul ehti seitsemän vuoden ikään, kun Aurora avioitui 1846 kaartinkapteeni Andrei Karamzinin kanssa. Onnellisia vuosia ei taaskaan ehtinyt olla monta, kun puoliso kaatui Turkin sodan taisteluissa 1854 ja Aurora jäi 46 vuoden iässä toistamiseen leskeksi.
Mikkasen Aurora-tarina kuvailee fiktiivisin keskusteluin viehättävän tytön kasvua neidoksi, jonka kauneutta alleviivataan tuon tuostakin. Auroran menestystä seurapiireissä keisarin hovia myöten, suurta ensi rakkautta ja menetyksen surua korostava teksti antaa Aurorasta viihteellisen ja aika pintapuolisen kuvan. Parin viimeisen luvun verran kerrotaan lyhyeksi jääneestä avioliitosta ruhtinas Demidovin kanssa ja Auroran myöhemmät vaiheet kuitataan lyhyellä yhteenvedolla.
Hurskaisen Aurora-kirja on elämänkertatyyppinen, tiiviisti faktoihin perustuva lähdemateriaali- ja kirjallisuusluetteloineen. Kirja pyrkii luotaamaan henkilön kehitystä syvemmin ja keskittyy päähenkilön myöhempiin vuosiin. Leskirouva Karamzin käytti huomattavan osan peritystä varallisuudestaan hyväntekeväisyyteen. Aurora Karamzin perusti Helsinkiin Diakonissalaitoksen ja jätti siten nimensä köyhien ja sairaiden hoidon historiaan arvostettuna ja kunnioitettuna henkilönä.
Diakonissalaitos juhli monin tavoin tänä vuonna perustajaansa, jonka syntymästä on kulunut 200 vuotta. Helsingin Hietaniemen hautausmaalla oleva Aurora Karamzinin kaunis hautamuistomerkki on Ville Vallgrenin käsialaa.
Askel lyhenee, maa kutsuu
Omaa luopumisen polkua kulkiessani äitiä saatellessa, olen lukenut Gustaf Molanderin tutkimusraporttia yli 80-vuotiaiden kuolemasta eletyn elämän valossa. Tutkijan tarkoituksena oli selvittää kotona asuvien yli 80-vuotiaiden suhtautumista elettyyn elämäänsä ja kuolemaan. Haastateltujen (viisi miestä ja viisi naista) joukosta puolet sairasti syöpää, puolet oli suhteellisen terveitä. Tutkimuksen tarkoitus oli myös havainnoida miten sairastavien elämälleen ja kuolemalle antamat merkitykset eroavat muiden vastaavista.
Löysin hämmästyttäviä asioita. Vanhojen ihmisten kuolema ei ole ylipäänsä kiinnostanut tutkijoita, kuolema tuntuu olevan merkityksellinen vain kohdatessaan ihmisen, jolla olisi ollut tulevaisuus. Syöpää sairastavien asenteissa ja kuvauksissa elämänsä kulusta oli kielteisempi sävy kuin terveiden, vaikka molemmissa ryhmissä oli yhtä lailla vastoinkäymisiä ja kohtalon iskuja. Seurannassa huomattiin, ettei kenenkään kuolema toteutunut haastateltujen toivomalla tavalla.
Analyysin tuloksena tutkija muodosti kaksi elämänkategoriaa: ruumiin kronologian päättäminen ja elämänlankojen yhdistäminen. Kuolemangategorioita syntyi kolme: kuolemaa kohti liukuminen, rajan ylittäminen ja lopputulokseen päätyminen. Havaittiin, että haastateltavien ajatukset eletystä elämästä ja lähestyvästä kuolemasta kietoutuivat yhteen. Tärkeiden ja hyvien muistojen kertaamisella haastateltavat pyrkivät löytämään myönteisiä näkökulmia elämäänsä ja helpottamaan kuoleman ajattelemista. Menneen elämän hyvät asiat integroituivat ajatuksiin omasta kuolemanjälkeisestä tulevaisuudesta.
Kaikkiaan seitsemän kymmenestä haastatellusta ehti kuolla ennen tutkimusraportin valmistumista. Häkellyttävän moni kuoli nimenomaan neljän kuukauden sisällä haastattelujen päättymisestä, joukossa myös ns. terveitä. Havaitsin saman työssäni; jotkut vanhukset kutsuivat luokseen, alkoivat kertoa elämäntarinaansa ja kun se oli käyty läpi muutamalla tapaamiskerralla, seuraavaksi tuli kuolinviesti. On merkityksellistä voida koota elämänlangat yhteen, se valmistaa elämästä luopumiseen.
*Gustaf Molander; Askel lyhenee, maa kutsuu; Suomen Mielenterveysseura ja Kuntoutuksen edistämisyhdistys, 1999
¤ ¤
Alaston ja puettu
Keväältä saakka olen lukenut pala kerrallaan myös Terhi Utriaisen tutkielmaa, joka kartoittaa ja pohtii ruumiin ja uskonnon ääriä. Alaston aikuinen ei ole aina eroottinen, pornografinen tai esineellistetty, vaan voi alastomuudellaan näyttää ihmisen perimmäisen avuttomuuden, köyhyyden ja suojattomuuden. Eräänlaisena suojapukuna ihmisellä on hänen identiteettinsäkin, elämän myötä kutoutuva, muuntuva ja lopulta kuoleman riisuma.
Utriainen tarkastelee ihmisruumiin kääreitä, puvun metaforia ja myyttejä, ihoa pukuna, alastomuuden merkityksiä erityisesti uskontotieteilijän näkökulmasta. Uskonnollinen sanasto on täynnä alastomuuden, riisumisen ja pukemisen symboleja raamatun teksteistä ja virsistä lähtien. Myös uskonto voi osoittautua ihmisen raadollisuuden kätkeväksi suojavaatteeksi.
– Mielenkiintoinen, tiivis ja monipuolisesti aihetta tarkasteleva kirja, joka saa ajatukset liikkeelle.
*Terhi Utriainen; Alaston ja puettu; Vastapaino 2006
|
|
