Eeva Hurskainen; Aurora Karamzin, Pietarin hovista köyhien auttajaksi; Kirjapaja 2002
Raili Mikkanen; Aurora, keisarinnan hovineito; Otava 1998
Aurora Stjernvall syntyi 1808 Porissa Ruotsin armeijan everstiluutnantin ja Turun maaherran tyttären perheeseen. Ajan tapaan lapsia syntyi perheeseen paljon ja moni heistä menehtyi jo pienenä. Kun perheen äiti jäi leskeksi 1815, hänellä oli elossa neljä lasta, joista Aurora oli vanhin. Auroran isän viran Viipurin maaherrana peri valtioneuvos Carl Walleen, joka pian peri myös edeltäjänsä perheen ja lisäsi sitä kuudella lapsella. Auroran lapsuus lienee ollut monista menetyksistä ja muutoista huolimatta onnellinen. Hän sai hyvän kasvatuksen, yläluokkaiset seurustelutaidot sekä oppi ruotsin lisäksi ranskan ja venäjän kielen jo kotonaan.
Auroran elämä oli värikäs ja monivaiheinen. Menetettyään nuoruuden rakastettunsa, hän tuli kutsutuksi Venäjän keisarinnan hovineidoksi Pietariin. Täällä hän tutustui ruhtinas Paul Demidoviin ja avioitui hänen kanssaan. Heidän ainoa lapsensa Paul ehti vain puolivuotiaaksi, kun jo menetti isänsä. Leskirouva Demidov peri huomattavan omaisuuden ja saattoi viettää poikansa kanssa ylellistä elämää Pietarissa. Paul ehti seitsemän vuoden ikään, kun Aurora avioitui 1846 kaartinkapteeni Andrei Karamzinin kanssa. Onnellisia vuosia ei taaskaan ehtinyt olla monta, kun puoliso kaatui Turkin sodan taisteluissa 1854 ja Aurora jäi 46 vuoden iässä toistamiseen leskeksi.
Mikkasen Aurora-tarina kuvailee fiktiivisin keskusteluin viehättävän tytön kasvua neidoksi, jonka kauneutta alleviivataan tuon tuostakin. Auroran menestystä seurapiireissä keisarin hovia myöten, suurta ensi rakkautta ja menetyksen surua korostava teksti antaa Aurorasta viihteellisen ja aika pintapuolisen kuvan. Parin viimeisen luvun verran kerrotaan lyhyeksi jääneestä avioliitosta ruhtinas Demidovin kanssa ja Auroran myöhemmät vaiheet kuitataan lyhyellä yhteenvedolla.
Hurskaisen Aurora-kirja on elämänkertatyyppinen, tiiviisti faktoihin perustuva lähdemateriaali- ja kirjallisuusluetteloineen. Kirja pyrkii luotaamaan henkilön kehitystä syvemmin ja keskittyy päähenkilön myöhempiin vuosiin. Leskirouva Karamzin käytti huomattavan osan peritystä varallisuudestaan hyväntekeväisyyteen. Aurora Karamzin perusti Helsinkiin Diakonissalaitoksen ja jätti siten nimensä köyhien ja sairaiden hoidon historiaan arvostettuna ja kunnioitettuna henkilönä.
Diakonissalaitos juhli monin tavoin tänä vuonna perustajaansa, jonka syntymästä on kulunut 200 vuotta. Helsingin Hietaniemen hautausmaalla oleva Aurora Karamzinin kaunis hautamuistomerkki on Ville Vallgrenin käsialaa.
Askel lyhenee, maa kutsuu
Omaa luopumisen polkua kulkiessani äitiä saatellessa, olen lukenut Gustaf Molanderin tutkimusraporttia yli 80-vuotiaiden kuolemasta eletyn elämän valossa. Tutkijan tarkoituksena oli selvittää kotona asuvien yli 80-vuotiaiden suhtautumista elettyyn elämäänsä ja kuolemaan. Haastateltujen (viisi miestä ja viisi naista) joukosta puolet sairasti syöpää, puolet oli suhteellisen terveitä. Tutkimuksen tarkoitus oli myös havainnoida miten sairastavien elämälleen ja kuolemalle antamat merkitykset eroavat muiden vastaavista.
Löysin hämmästyttäviä asioita. Vanhojen ihmisten kuolema ei ole ylipäänsä kiinnostanut tutkijoita, kuolema tuntuu olevan merkityksellinen vain kohdatessaan ihmisen, jolla olisi ollut tulevaisuus. Syöpää sairastavien asenteissa ja kuvauksissa elämänsä kulusta oli kielteisempi sävy kuin terveiden, vaikka molemmissa ryhmissä oli yhtä lailla vastoinkäymisiä ja kohtalon iskuja. Seurannassa huomattiin, ettei kenenkään kuolema toteutunut haastateltujen toivomalla tavalla.
Analyysin tuloksena tutkija muodosti kaksi elämänkategoriaa: ruumiin kronologian päättäminen ja elämänlankojen yhdistäminen. Kuolemangategorioita syntyi kolme: kuolemaa kohti liukuminen, rajan ylittäminen ja lopputulokseen päätyminen. Havaittiin, että haastateltavien ajatukset eletystä elämästä ja lähestyvästä kuolemasta kietoutuivat yhteen. Tärkeiden ja hyvien muistojen kertaamisella haastateltavat pyrkivät löytämään myönteisiä näkökulmia elämäänsä ja helpottamaan kuoleman ajattelemista. Menneen elämän hyvät asiat integroituivat ajatuksiin omasta kuolemanjälkeisestä tulevaisuudesta.
Kaikkiaan seitsemän kymmenestä haastatellusta ehti kuolla ennen tutkimusraportin valmistumista. Häkellyttävän moni kuoli nimenomaan neljän kuukauden sisällä haastattelujen päättymisestä, joukossa myös ns. terveitä. Havaitsin saman työssäni; jotkut vanhukset kutsuivat luokseen, alkoivat kertoa elämäntarinaansa ja kun se oli käyty läpi muutamalla tapaamiskerralla, seuraavaksi tuli kuolinviesti. On merkityksellistä voida koota elämänlangat yhteen, se valmistaa elämästä luopumiseen.
*Gustaf Molander; Askel lyhenee, maa kutsuu; Suomen Mielenterveysseura ja Kuntoutuksen edistämisyhdistys, 1999
¤ ¤
Alaston ja puettu
Keväältä saakka olen lukenut pala kerrallaan myös Terhi Utriaisen tutkielmaa, joka kartoittaa ja pohtii ruumiin ja uskonnon ääriä. Alaston aikuinen ei ole aina eroottinen, pornografinen tai esineellistetty, vaan voi alastomuudellaan näyttää ihmisen perimmäisen avuttomuuden, köyhyyden ja suojattomuuden. Eräänlaisena suojapukuna ihmisellä on hänen identiteettinsäkin, elämän myötä kutoutuva, muuntuva ja lopulta kuoleman riisuma.
Utriainen tarkastelee ihmisruumiin kääreitä, puvun metaforia ja myyttejä, ihoa pukuna, alastomuuden merkityksiä erityisesti uskontotieteilijän näkökulmasta. Uskonnollinen sanasto on täynnä alastomuuden, riisumisen ja pukemisen symboleja raamatun teksteistä ja virsistä lähtien. Myös uskonto voi osoittautua ihmisen raadollisuuden kätkeväksi suojavaatteeksi.
– Mielenkiintoinen, tiivis ja monipuolisesti aihetta tarkasteleva kirja, joka saa ajatukset liikkeelle.
*Terhi Utriainen; Alaston ja puettu; Vastapaino 2006
Kesä on otollista pokkariaikaa, kevyet nidokset sopivat mainiosti mökeille ja matkoille mukaan. Pokkarit eivät välttämättä ole silti heppoista luettavaa. Kannattaa silmäillä takakansi ja vähän muutakin pokkaria valitessaan. Hyvä tarina ei muutu huonoksi pokkarihyllyssäkään. Siinä mielessä lienen ikinaisellinen lukija, että mielestäni hyvää pokkaria huumori ja romantiikanripaus maustaa paremmin kuin murha.
¤ Juha Itkonen; Myöhempien aikojen pyhiä, Tammen Loistopokkari, 2003
Kun olen himoinnut tutustua Itkoseen kirjoittajana, osui tämä kirja sopivasti toukokuista junamatkailua ryydittämään. Tämä ei ehkä ole kaikkein tyypillisintä pokkarikamaa; Itkosen tyyli on vakava ja tässä kirjassa aihekin. Tarina kertoo mormoninuorukaisten tulosta hiljaiseen suomalaiseen pikkukaupunkiin lähetystehtävään. Itkonen kertoo kahden erilaisen nuoren miehen kohtalonkäänteistä vieraassa maassa ja kulttuurissa. Taustoitus on vahvaa, jopa niin yksityiskohtaista, että tulee mieleen, onko kirjoittajalla omaa kokemusta mormoniuskonnosta. Kirjan romantiikka on kiellettyä ja uhanalaista, vaikka onkin vahvasti juonessa mukana alusta asti. – Kiinnostava kirja.
¤ Tuomas Vimma; Toinen; Otavan Seven-sarjaa, 2005
Vimman kirjan nimi esikoisromaania seuranneena on myös julkaisun järjestysnumero. Pakko tunnustaa, etten ole lukenut Kusti Miettisen (alias T. Vimma) esikoista ja luulenpa, etten tartu siihen tämän jälkeenkään. Kirjoittajan tyyli on kevyttä, hulvatonta teiniläppää, joka pyrkii hieman horjahdellen esittämään aitoa stadin slangia. Teksti pursuu testosteronista nuorimiesenergiaa ja brassailee räävittömästi kyseiseen kulttuuriin kuuluvilla kliseillä. Jos tämä olisi oikeasti jonkun ihmisen elämän kuvausta, olisi syytä olla vakavasti huolissaan päähenkilön maanisesta siivousvimmasta ja maailmaanmahtumattomasta egosta ja toisen päähenkilön huumeongelmasta. Kriitikko Antti Majander sanoo osuvan tyhjentävästi: ”sonnifantasiaa” ja kollegansa Tommi Aitio: ”aika rasittavaa luettavaa”. Harvinaisen samaa mieltä.
¤ Salme Kananen; Punaiset revontulet; omakustanne, 2008
Tämä mummoprojektimme kesäinen ’kiertokirja’ on kohtalaisen sujuvasti kirjoitettu lyhyt omaelämäkerrallinen sota-ajan tarina pienen tytön kasvu- ja evakkotiestä. Pohjois-Karjalan itäinen murre sointuu rikkaasti ja paikallisen maaseudun elämäntapa tulee elävästi kerrotuksi. Tarinassa kuvataan kipeitäkin kokemuksia, silti jää positiivinen ja valoisa tunnelma. -Tarina saa lukijan mukaansa ja mielenkiinto säilyy töksähtäen tulevaan loppuun asti. Nimi ei ehkä ole onnistunein mahdollinen; ’punaiset revontulet’ liittäisi mielessään pohjoisiin maisemiin, mutta nimi viittaakin sotavuosiin Karjalassa.
¤ Inger Frimansson; Varjo vedessä; suom. Anu Tukala; Like, 2008
”Paras ruotsalainen rikosromaani 2005” lukee pokkarin kannessa. Suomeksi on menossa toinen painos. Tämä kirja on sitä harvinaisempaa lajia, jossa poliisi tai etsivä ei ole rikosjutun pääosassa, vaan ihmiset, joilla on tavallisennäköinen elämä ja syynsä toimia siten, että kiinni jäädessään saisivat rikostuomion, mutta eivät jää kiinni. Ruumiita löytyy, mutta kuolema naamioituu milloin selittämättömäksi, milloin vahingoksi. Kirjoittaja osaa kutoa tiuhasilmäisen jännitysverkon, jossa lukijakin joutuu pyristelemään ahdistuneena niin kuin päähenkilöt elämänsä kuvioissa. – Ei ollut rentouttavaa eikä viihtyisää luettavaa, pikemminkin pihdeissään pitävän kamalaa.
¤ Marianne Fredriksson; Anna, Hanna ja Johanna; suom. Laura Jänisniemi; Otavan Seven 1998, 2.painos 2007
Kolmen sukupolven naiset -teemaa olen lukijana harvoin näin vetovoimaisena kohdannut. Tarina sijoittuu Ruotsin Taalainmaalle ja Göteborgiin ja alkaa lyhyellä johdannolla Annan äidin Johannan viimeisistä vaiheista, mutta siirtyy pian kuvaamaan 1870-luvulla syntyneen isoisoäiti Hannan elämäntarinaa. Välinäytöksenä palataan hetkeksi Annan elämään, mutta paneudutaan kohta Hannan nuorimman tyttären, 1902 syntyneen Johannan elämänvaiheisiin. Annan tarina kulminoituu viimeisessä, loppunäytös-osassa, joka myös vetää yhteen Annan tyttärien ja esiäitien sukupiirteiden vahvat juonteet. – Tuntui hyvältä ja tärkeältä lukea tämä kiehtova sukutarina juuri tänä kesänä. Se antoi ajateltavaa ja näkökulmia monen sukupolven matkalta äitien ja tyttärien suhteista sekä heidän miehiään yhdistävistä piirteistä. Jos jotain kritiikkiä sanoisi, niin kompositio alku-, väli- ja loppunäytöksineen oli hiukan sekavanoloinen ja hyppelehtivä.
” Mihin minä tällä kolmen naisen elämään tekemälläni matkalla pyrin? Löytämään tien kotiin? Siinä tapauksessa epäonnistuin. Mitään kotia ei ollutkaan. Tai sitten sitä vain ei enää löytynyt, ainakaan sen tien varrelta, jonka minä valitsin. Kaikki oli niin opaljon monimutkaisempaa ja ristiriitaisempaa, suurempaa ja synkempää kuin lapsi oli koskaan osannut aavistaakaan. En edes tiedä ymmärränkö nyt yhtään paremmin. Olen kuitenkin oppinut paljon enkä hitossa aio tehdä niin kuin sinä, äiti, antaa periksi, kun totuus pirstoutuu tuhanneksi totuudeksi.”
¤ Ian McEwan; Rannalla; suom. Juhani Lindholm; Otavan Loistopokkari, 2007
Edwardin ja Florencen hääyön tarina 1960-luvulle sijoitetussa menestysromaanissa oli ehdokkaana Booker-palkinnon saajaksi 2007. Tosin palkinnon vei toinen kirjailija, mutta McEwanin romaani on suomennettunakin jo ehtinyt neljänteen painokseen. Tarina kieppuu yhden ja saman hääyötragedian ympärillä rantahotellin sviitissä. Takautumina kertoja valottaa tapahtumien alkutahteja ja päähenkilöiden taustoja niin, että lukija ymmärtää miksi niin käy kuin käy. – Omalaatuinen ja kiehtova tarina, vaikka jossain vaiheessa jo ehdin tuumia, että nämä eivät kuunaan pääse puusta pitkään, sen verran perusteellisesti päähenkilöiden ajatuksissa ja tunteissa möyritään.
” Hän kuuli jonkinlaisen tasaisesti nousevan äänen, ei askelittain kohoavan niin kuin sävelasteikossa, vaan hitaan glissandon, joka ei kuulostanut sen paremmin viululta kuin ihmisääneltäkään tai ehkä se oli jotain siltä väliltä – joka tapauksessa se kohosi kohoamistaan sietämättömän hitaasti, mutta pysyi itsepintaisesti kuuloalueella. Se oli ihmisviulu ja kuulosti siltä kuin se olisi yrittänyt kertoa jotakin tärkeää vokaalein ja suhuääntein, jotka eivät muodostaneet sanoja, vaan toimivat alkeellisemmalla tasolla juuri ja juuri merkityksiksi kehkeytymäisillään. ”
¤ Leena Lander; Tummien perhosten koti; 10.p.Tammi 2008 (1.p. 1991)
Tästä teoksesta Lander on kahminut lähes kaikki kirjallisuuspalkinnot tai vähintään ehdokkuudet 1990-luvulla ilmestyttyään. Keväällä oli tarkoitukseni mennä katsomaan kirjasta tehty elokuva. Se jäi tekemättä, niinpä oli hyvä lukea tarina alkuperäisenä ja muodostaa mielikuvat itse. Lander kutoo todella taitavasti tiheätunnelmaisen verkon poikakodin elämästä. Pääosassa on milloin eräs pojista, milloin hänen kasvattajansa, työlleen intohimoisesti omistautunut Herra Seebaot ja tämän perhe. Poikien kovalla kohtalolla ei mässäillä vaikka epäilystä ei jää miksi he ovat Saaressa. Tarina on vahva, tavallaan surullinen, myös omalla tavallaan valoisa. – Pidin kovasti kirjasta – tämä on niitä, jotka pitävät imussaan eivätkä jää lojumaan keskeneräisenä.
Olen päätynyt systeemiin: hankin runoteoksista valittuja ja koottuja kotihyllyyn ja lainaan uutuuskokoelmat kirjastosta. Systeemi on tilankäytöllisesti edullinen ja kustannustehokas. Kymmenen tai kymmenien vuosien perspektiivi paljastaa kiinnostavasti myös runoilijan kehityskaaren. Klassikkoteosten pariin on mukava palata aina kun tuntuu siltä. Uutuuksia lainaten taas seuloutuvat mielenkiintoiset runoilijat seurantaan.
Viimeksi olen lukenut Pentti Saaritsan ja Lars Huldénin koottuja. Saaritsan Pohjakosketus sisältää kirjailijan itse valitsemia runoja 17 kokoelmasta 30 vuoden ajalta. Kirja on julkaistu menneen vuosituhannen viime metreillä, joten kolmen viimeisimmän kokoelman runot eivät ole valinnassa mukana. Huldénin kootut, Erään marjamatkan seikkaperäinen kuvaus, sisältää runoja peräti viidenkymmenen vuoden ajalta. Kirjailijat liittyvät toisiinsa sikälikin, että Saaritsa on suomentanut Huldénin runot.
”Niin kauan kuin soi tämä Voces intimae / minulla on siis koti. Aski, jossa pari tikkua jäljellä / on minulle hopeasytytintä omempi. / Taksi on aina tarpeeksi yksityinen auto. / Ostaminen ei kuulu kotikunnailleni. / Pukuni on ensimmäinen johon mahdun, / kengät ensimmäiset tarjotut. / Tumppi ja luopuminen / mieluummin kuin merenvahapiippu. / Huonetta en rakenna mutta vuokran / maksan kuin huomaamattani. / Sillä koti on: / voces intimae. ”
(Saaritsa, Tritonus 1976)
Pentti Saaritsa on yhteiskunnallisesti orientoitunut runoilija. Kiinnostuin hänen runoistaan 1970-luvulla. Maailma sykkii ja soi Saaritsan runoissa, mutta ne avaavat myös yksityistä mielen maisemaa ja tuntoja herkästi. Viehätyin runoissa vilahtelevista viittauksista, jotka paljastavat syvällisen musiikki-ihmisen ja yksinkertaisen elämäntavan ihanteet. Runoilija on maailmanmatkaajana tallentanut tuokiokuvia 1970-luvun Sarajevosta ja Kataloniasta, Afrikasta, latinalaisesta Amerikasta. Saaritsa on myös palkittu, nimenomaan Pablo Nerudan runojen käännöksistä.
”Hän on päivän leikeistä väsynyt. / Hän päättää ruveta nukkumaan. / Hän painaa pään veljensä reittä vasten / ja veli painaa pään hänen reidelleen. / Vain muutama pikku liikahdus / ja mukavin asento on löytynyt. / Hän vetää päällensä sanomalehden / ja veljen päälle toisen: / lauantai päivän El Tiempo -lehden, / paksun ja lämpimän. / Sitten hän sulkee silmänsä, / tunnustelee vielä että veli on siinä, / ja veli, viisivuotias, unessa jo/ haparoi pienellä kädellään, / varmistaa vielä että veli on siinä. / Sitten ovat molemmat unessa jo. / Se kaikki kävi heiltä niin tottuneesti. – -”
(Saaritsa, Muistoja Bogotásta kokoelmassa Mitä näenkään 1979)
*
Lars Huldénin runot tuntuvat ensi lukemalta helppolukuisilta ja ehkä kesyiltäkin. Tarkempi perehtyminen avaa runoista sisäkerroksiin piiloutuneita merkityksiä ja löytyy mukavan professorimaista, kuivaa huumoria. Runot ovat usein eeppisiä, tarkastelevat vinoista kulmista elämän ilmiöitä ja zoomaavat yllättäviin yksityiskohtiin. Mitä pitemmälle luin sitä enemmän pidin. Tulin ajatelleeksi, että runoilijalla kuten laulajalla, on äänessään oma sointi ja tunnistettavat vivahteet. Huldénin ’äänen’ kuvittelee tunnistavansa ja yllättyy yhä uudelleen.
”Minun elämäni kului Reykjavikissa. / Kahdennestakymmenennestä ikävuodestani / kolmanteenyhdeksättä / minä kirjoitin joka päivä runon / Esja-vuoresta. / Se joka lukee kokoelman saa havaita / että vuori on kaltaisensa. / Niinhän se on. / Niinhän se on kaiken laita. / Kyyneljuovat Esjan kyljillä / – ihmiskunnan kootut itkut. / Ah ei. Ihmiskunnan itkun määrä on suurempi. / Paljon suurempi. ”
(Huldén, Matkarunoja 1976)
*
”Kaikki oli paljon paremmin ennen. / Kesätkin olivat parempia / maalla. / Lehmät kulkivat laitumella / ja sontivat. / Sonnassa mässäilivät sontiaiset. / Leudosssa illassa kuuli kun ne surisivat / lentäessään läjältä toiselle, / nämä suvi-illan runoilijat. ”
(Huldén, Sommardikter, 2005)
Kuukauden löytö:
Luigi Pirandello; Sitruunoita Sisiliasta; suom. Leena Rantanen; Like 2007
Pirandellon novellikokoelma oli minulle uusi tuttavuus. Nobel-palkitun sisilialaissyntyisen kirjailijan (1867-1936) laajasta tuotannosta on teokseen poimittu 19 novellia. Suomennos on kirjailija Leena Rantasen hienovaraista työtä, kulttuuriapurahan turvin toteutettu projekti. Tarinoiden tunnemaailma saattaa olla groteski, mutta kirjoitettu kieli on vahvaa ja sulavan kaunista, melkein laulavaa. Pirandellon tarinat kertovat traagisista ja oudoista ihmiskohtaloista. Novellit päättyvät aina yllättävästi, tavalla, josta mestarin voi tunnistaa.
Santeri Levas; Jättiläisten jäljissä; WSOY 1963 2.painos
Divarista löysin matkakuvauksen Saksan ja Itävallan säveltaiteen mestareiden syntymäseuduilla kulkeneelta Levakselta. Kirjan ensi painos on julkaistu jo 1955, joten tunnetun kulttuurimatkailijan merkinnöille tulee ikää reilut puoli vuosisataa. Luin kirjan wieninmatkamme jälkeen, oli kiinnostavaa havainnoida mitkä asiat ovat vuosikymmenten varrella muuttuneet, mitkä pysyneet. Värikkäät tarinat luovat kuvaa säveltäjien persoonasta, miten todenperäisiä sitten lienevätkään. Santeri Levas on kirjoittanut 1950-luvulla kirjan myös Mallorcan matkaltaan sekä kaksiosaisen elämänkertateoksen Jean Sibeliuksesta.
Matkakuvauksen ansiona pidin monipuolisuutta: musiikillisen ja muun kulttuurisen tietämyksen ja tarinoinnin ohella Levas kuvailee hienosti maisemia, luonnehtii eri seutuja ja niiden ihmisiä, kaskuilee automatkalla sattuneista kommelluksista ja liittää kokemuksensa tapahtumahistorialliseen aikaan kiinnostavalla tavalla.
Juhani Aho; Ensimmäiset novellit, Muuan markkinamies, Rautatie, Papin tytär ; WSOY 1936
Kirjahyllymme perinneosastolta olen nauttinut arkisella kotilounaallani palan painikkeeksi viime aikoina Juhani Ahon Koottuja. Nykykirjallisuuteen peilattuna Ahon tyyli tuntuu vanhahtavan tunnepitoiselta, teksti polveilee kiemuraisena, jahkailee, liioitteleekin. Ahon Rautatie kuului vielä 1960-luvun alussa oppikoulun äidinkielen pakollisiin luettaviin. Edelleenkin se on herkullinen vanhan maalaispariskunnan kommunikaation kuvaus.
Papin tytärtä ja Papin rouvaa lukiessa ihmettelin, miten Aho miehenä saattoi niin aidosti eläytyä kasvavan tytön tunnelmiin. Ajan kuva naisen tehtävästä ja asemasta on vielä kolkko, mutta valitsemalla naisen päähenkilöksi Aho ottaa jo kantaa uuden naiskuvan puolesta.
Marketta Rentola; Kirjoita hyvin; Tammi, uud.laitos 2002
Hyvän kirjoittamisen oppaista ei nyt suorastaan huutava pula ole, mutta luettavuuden ja omaksuttavuuden kannalta tämä on yksi parhaita käsiini osuneista. Rentolan tyyli on letkeä, oppaan sisältö monipuolinen ja hyvin jaoteltu. Huumorikin kuplii timakoissa asiantuntijan neuvoissa. Harmi, että kirjaa ei tietääkseni saa mistään käsikirjastoonsa, useimmista kirjastoistakin vain tilaamalla.
Paulo Coelho; Pyhiinvaellus; Bazar 2006 (alkup. 1987)
Santiagon tien pyhiinvaelluskertomukset ovat kiinnostaneet minua. Olen etsinyt niistä vastauksia kysymykseen miksi ihmiset lähtevät kulkemaan vaivalloista, tolkuttoman pitkää reittiä, joka alkaa vuoristosta ja päättyy yhteen maailman miljoonasta kirkosta. Reitti ei ole ainoa laatuaan, ei vanhinkaan. Jokin siinä vetää ihmisiä uskonnoista riippumatta. Coelhon pyhiinvaelluskokemuksen kerrotaan tehneen hänestä kirjailijan. Sekään ei ole ainutlaatuista.
Tämä Coelhon kirja, erinomaisen Alkemistin ja monen sitä seuranneen toisintotarinan jälkeen luettuna, tuntuu jotenkin falskilta, ikävä kyllä. Kirjoittajan ajattelun ominaislaatu ja teemat ovat tässä jo näkyvillä, vielä hiomattomassa muodossa. Ristiriitainen olo syntyy Coelhon tyylistä kirjoittaa itsensä tarinaan. Näin hän antaa ikään kuin ymmärtää fiktiiviset kokemukset todellisiksi. Fiktiona tarina poukkoilee, faktana tuntuu epäuskottavalta.
Pirjo Rissanen; Sielunsisaret; Gummerus 2007
Kahlasin reilun viisisataa sivua sujuvasti kuvailtuja erotarinoita, eri-ikäisten naisten sielunelämää, ystävyyksiä, arkea ja unelmia. Rissanen näkyy julkaisseen ainakin yksitoista ’naisille suunnattua’ romaania. Kirjan nimen perusteella äkkilainattu opus oli pettymys: en edes tunnistanut kirjan naisten suhteita sielunsisaruudeksi. Moni lukija saattaa toisaalta hyvinkin viihtyä henkilöiden ulkonäköä, asusteita, etelänmatkoja ja entisiä rakastajia kuvailevan tekstin parissa. (Kirjakaupan uutuuspöytä pursusi juuri tulleita uusia Rissasia, joten kauppa ilmeisesti käy.) Muistutan itseäni taas: kirjaa valitessa kannattaisi silmäillä edes takakansiteksti, ettei hukkaisi aikaansa.
Marketta Rentola; Marenkiooppera; Tammi 1986
Toimittaja-ammattilaisen varma käsiala näkyy tässä kirjassa. Lauseet ja kappaleet ovat lyhyitä, kieli sujuvaa, terhakkaa, ilmeikästä. Kirjoittaja kertoo kolmen naisen ja heidän miestensä tarinaa kaleidoskooppimaisin välähdyksin. Kirjoitusaikakauden piirteet ovat tunnistettavissa tuolloin vauhdikkainta aikuisuuttaan eläneelle: menoa on ja meininkiä, ihmisiä vilisee ja tapahtuu paljon. Kirjan jännite tuntuu loppuvan kesken, jotain jää puuttumaan mitä romaanilta odottaisi. Kuvailtujen ihmisten maailma saattaa olla monelle lukijalle ihan tuttu, minä vain en oikein saanut mistään kiinni.
Hanna abu Hanna; Pilven varjo; suom. Kaarlo Yrttiaho; SLS 2007
Kirjoittaja on Suomessa asuvan tunnetun kirjoittajan ja toimittajan Umayya abu Hannan isä. Palestiinalaiskristityn, kirjailijan, opettajan ja tutkijan omaelämäkerta on sukellus toiseen aikaan, toiseen maailmaan, vieraaseen ja kuitenkin tuttuun. Olen tullut käyneeksi 1970 monilla seuduilla, jotka ovat olleet kirjailijan kasvuvuosien kotimaata. Palestiinalaisten asuinseudut ovat olleet alituisen muutoksen kourissa, sotien ja veristen kahakoiden myllerryksessä vuosikymmenestä toiseen. Tuntui ihmeelliseltä lukea 1900-luvun alkupuolen rauhaisesta elämästä palestiinalaiskylissä: kadotettua kauneutta, tarun lumoa, väkevää kulttuurista omanarvontuntoa. Kiehtova kirja, jota paikoin hieman töksähtelevä suomennos ei tunnu haittaavan.
Jouko Sirola; Mitään pelättävää ei ole; Teos 2006
Sirola on oivallinen novellisti, kirjoittanut romaaninsakin eräänlaiseksi novellisarjaksi, joka kuvaa parisuhdejatkumoa eri vaiheissaan. Romaanissa pohditaan rakkauden olemusta: onnen tähdenlentoja, suhteen vääjäämätöntä muuttumista, omistamista ja vapautta, isyyttä ja äitiyttä, naisena ja miehenä olemista lapsen kautta. Sirola puhuu nelikymppisen miehen äänellä ja miehen tunteista myös matemaattisin kuvin ja onnistuu siinä hienosti. Pidin erityisen onnistuneena tyylin, sisällön ja muodon muodostamaa kokonaisuutta. Antoisa lukukokemus!
Marjatta Säkkinen; Tunturit kukkivat; SRK 2006
Kirjan esittelyssä olisi pitänyt kertoa lukijalle, että kyseessä on Lars Levi Laestadiuksen elämästä kertova minä-muodossa kirjoitettu romaani. Lukiessa nousi väistämättä ajatus, että laajasti pohjoisessa yhä vaikuttava herätysliike on tarvinnut perustajansa ja oppi-isänsä elämäntarinasta kansantajuisen, naisen näkökulmiakin esiin tuovan version. Tunnustan, että toivoin enemmän kuin sain; kirja ei jaksanut ylläpitää mielenkiintoani ja meni selailuksi.
Helena Kallio; Ennen kuin sielu puutuu; Teos, 2006
Teatterin sisämaailma lienee useimmille katsomossa hyvinkin viihtyvälle outoudessaan kiehtova. Kiinnostuin kirjasta tapahtumaympäristön vuoksi, muistin kirjan olleen myös esillä tv-1:n Voimalassa viime syksynä. Nelikymppinen kirjoittaja on itse näyttelijä, ohjaaja, käsikirjoittaja ja teatterintutkija, julkaissut runoja ja novelleja, niistä palkittukin. Esikoisromaani on huikea tarina nuoren näyttelijän tuskallisesta matkasta roolien kautta omaan sisimpäänsä, pelkojen ja tuskan hallitsemaan historiaansa. Kanssakulkijana on rakastettu, joka painii oman elämänsä luopumisen kivuissa. Romaanin vahvuus on rikas ja hienolla tavalla äärimmäisen avoin tunnesanasto, rakkauden kokemisen ja persoonallisten kasvukipujen kuvaus. Alku tuntui tahmailevan ja olin vähällä luovuttaa, mutta sitten tapahtui ihme, jännite syntyi, kasvoi ja Naston tarina tempasi vastustamattomasti mukaansa. Saatoin laskea kirjan käsistäni vasta aamuyön tunneilla päästyäni loppuun. En edes muista milloin viimeksi on käynyt näin. Maaliskuun lukukokemusteni helmi!
Huolenkantajat; toim. ryhmä; PS-Kustannus 2007
Yst. Sosiaalineuvos antoi kirjan, jota toimittamassa on ollut monta sosiaalialan kokenutta konkaria hänen itsensä lisäksi. Muistelus sisälsi mielenkiintoisia kokemuksia ja hauskoja sattumuksia aina 1950-luvulta alkaen, kenttätyössä toimineiden sosiaalityöntekijöiden kertomina. Sen verran omassakin työssäni on vastaavia kokemuksia lähinnä 1970-luvulta, että hymyilytti. Muisteluksissa kuvastuu mainiosti myös maamme sosiaaliturvan, sosiaalialan koulutuksen ja työkäytäntöjen kehitys halki vuosikymmenten – siinä mielessä tärkeä julkaisu.
Annamari Marttinen; Mistä kevät alkaa; Tammi 2005
”Kolmen naisen äänellä kerrottu tarina kasvamisesta ja irtautumisesta, vanhenemisesta ja luopumisesta”, näin määrittelee takakansiteksti Marttisen romaanin idean. Tarinan pääosassa on opettajanainen, jonka ainoan tyttären ylioppilasjuhlien aikaan tapahtuu merkittäviä käänteitä perheen elämässä. Tytär irrottelee itseään perheen imusta ja Alzheimerin tautiin sairastuneen isoäidin tilanne kääntyy katastrofaaliseksi. Marttinen kuvaa hyvin välisukupolven naisen tuntoja oman työn, avioliiton, lapsen aikuistumisen ja äidin hoivantarpeen heittämien haasteiden puristuksessa. Lukeminen oli yhtäaikaa ahdistavaa ja helpottavaa ja antoi näkökulmia, jotka ovat tarpeen juuri nyt.
Esko Valtaoja; Ihmeitä; Ursa, 2007
Tuo mainio partasuuprofessori, avaruustähtitieteilijä Valtaoja on alaotsikoinut uusimman opuksensa: kävelyretkiä kaikkeuteen. Hän kävelyttää lukijaa hengästyttävää vauhtia kesämökiltään lähtien ja sinne palaten maapallon ihmeellisimmillä rannoilla. Tutkijan rajaton mieli ei pysy kävelymaastossa, vaan karkaa avaruuksiin ja mikrokosmokseen tuon tuostakin. Kirjan luku Meri ja tähdet osoittautuu mielenkiintoisimmaksi ja ehjimmäksi kävelyretkistä, siinä tähtitieteen tutkijaprofessori tuntuu olevan omimmalla alueellaan. Valtaoja on palkittu Tieto-Finlandialla v. 2002. Kirjoitustyyli on poikamaisen lennokas ja sujuva, joskin melko egosentrinen. Paikoin kirjoittaja sortuu professorimaiseen saarnaamiseen, kukapa ei, mutta huomaa sen itse ja osaa keventää. Ihmettelyä riittää elämän monimuotoisuudessa ja yksityiskohdissa ja se kaikki kiehtoo lukijaakin.
Lentävä hevonen – Välineitä runoanalyysiin; toim. Siru Kainulainen, Kaisu Kesonen ja Karoliina Lummaa; Vastapaino 2007
Kirja tuli hankittua jo syksyllä, on ollut meneillään siitä asti. Lukeminen etenee hitaasti, kun kyseessä on kirjallinen tieto-opus. Tämä on ehdottoman kiinnostavaa tekstiä sille, jonka lukupinossa on koko ajan runoteoksia sekä sille, joka itse kirjoittaa. Suosittelen.
Hilde Hagerup; Voikukkien laulu, suom. Katriina Savolainen; Tammi 2002
”Koskettava ja tosi kuvaus ystävysten ja sisarusten välisestä mustasukkaisuudesta, nuoren naisen haavoittuvuudesta ja itsensä tuntemisen vaikeudesta”. Kirja on palkittu Norjassa ilmestymisvuotensa parhaana lasten- ja nuorten kirjana. Osuin löytämään tämän nostalgiareissulla lapsuuteni kirjakauppaan, siellä se oli alehyllyllä. On myönnettävä, että taas valitsin kirjan nimen ja kansikuvan perusteella. Mitä eri sävyjä lasten ystäväsuhteissa pohjoismaisittain on, mahdollisesti hain vastausta siihenkin. Ei tämä ihan tavallinen tyttökirjatarina olekaan, päähenkilökin on hämmentävän poikamainen. Kirja on erään perheen traumakertomus samalla kun se kuvaa hienosti ’neiti suorasuun’ persoonallista kasvua.
Merja Virolainen; Kontaktia halutaan; Tammi 2007
Tätä edellisen runokirjan innostamana lainasin Virolaisen uusimman. Mitä hulvattoman villisti loiskivaa verbaalista myrskyä yhdessä ja samassa vesilasissa! Pidän saavutuksena, että luin tämän kirjan loppuun.
Kyllikki Forssell, Raila Kinnunen; Suurella näyttämöllä; WSOY 2007
Toivoin joululahjaksi tämän kirjan. Loistelias, räiskyvän iloitteleva tarina teatterimaailman grand ladysta. Kirjan painoasu on sisältönsä kanssa sopusoinnussa: tavanomaisesta poikkeava koko, runsas ja upea kuvitus, paperi parasta laatua. Olen ikäni voinut seurata Kyllikki Forssellin näyttelijänuraa enkä ole voinut välttyä myöskään hänestä tehtyjen lehtijuttujen, teatterikritiikkien ja henkilöhaastattelujen tulvalta, niinpä kirja ei sisältänyt varsinaisesti uutta hänen elämänvaiheistaan. Olen silti sitä mieltä, että kyseessä on oloissamme niin merkittävän näyttelijänuran tehnyt persoonallisuus, että tämä kirja oli tehtävä. Voitokkaita roolitöitä, ehtymätön vitaalisuus ja iästä riippumaton sensuelli karisma saman naisen hahmossa on kunnioitettavaa. Mieleeni on jäänyt ehkä parhaiten Kyllikki Forssellin unohtumaton tulkinta Dario Fo’n Donnasta. Se oli varsinaista eläytymiskyvyn juhlaa.
Henning Mankell; Italialaiset kengät; Otava 2006
Italialaiset kengät on ensimmäinen koskaan lukemani Mankellin kirja. Wallander-elokuvia on kyllä tullut katsottua televisiosta. Tämä ei ole dekkari, Mankell näkyy kirjoittaneen paljon muutakin, josta voisi tämän perusteella kiinnostua. Kirjoittaja rakentaa tarinaan yllättäviä, ronskejakin käänteitä. Vaikka kerronnan tyyli sinänsä on tasaista, siinä on syvyyskohtia, jotka säilyttävät lukijan mielenkiinnon alusta loppuun. Tapahtumat liikkuvat ajoittain mahdollisen ja mahdottoman rajoilla, uskottavuuden tuntu säilyy nipin napin. Kuolema on kirjan pääteema, ei kuitenkaan synkällä tavalla. Ei hassumpi lukea.
Sauli Niinistö; Hiljaisten historia; Teos 2007
Hämmästyneenä luin tätä kirjaa. Niinistö tulee esiin pahvikuvansa takaa, eduskunnan ja hallituksen komeista kulisseista, puolueensa poliittisilta katedereilta. Jos nyt ei ihan hiljaisena miehenä itse, niin ainakin paljon vuosien takaista julkiskuvaansa hiljaisempana. Poliitikoille ja julkkiksille niin tyypillinen itsekehu puuttuu. Kirjan luettuani voin ymmärtää äänivyöryn presidentinvaaleissa sekä viime eduskuntavaaleissa: Sauli Niinistö on sympaattinen mies. Hän myös kirjoittaa hyvin. Ajatus ehkä ajoittain kiertelee, mutta ei tyhjiä koukeroita ollenkaan. Tarkkoja havaintoja, eläytymiskykyä, vaatimatonta karismaa löytyy. Viimeistä lukua, jossa hän kertoo tsunamikokemustaan, lukee suorastaan henkeä pidätellen.
Olen iloinen, että tulin lukeneeksi tämän ja samalla häpeän ennakkoluulojani. Julkisuus on ansa: usein tulee muodostaneeksi kuvan ihmisestä sen perusteella, mitä näkee ja kuulee muiden sanovan. Kannattaisi kuunnella henkilöä itseään, jos ei ole mahdollisuus persoonallisesti tuntea.
Miia Vatka; Suomalaisten salatut elämät; SKS 2005
Kirjallisuudentutkija Miia Vatkaa on päiväkirja-aihe riivannut aina gradusta alkaen. Tämä teos on päiväkirjojen ominaispiirteiden tarkastelua, yleiskatsaus päiväkirjagenreen suomalaisittain. Tekstissä viitataan Saima Harmajaan, ’50-luvun tyttöihin’ sekä nettipäiväkirjoihin. Tunnetuimmista ulkomaisista Anne Frankin päiväkirja tulee mainituksi. Tutkimuksessa pohditaan myös päiväkirjaromaanin ja autenttisen päiväkirjatekstin eroja.
Kun olen itse kirjoittanut päiväkirjaa 12-vuotiaasta asti ja yhäkin, kiinnosti tietää, miten yleisiä muistiinpanot omasta elämästä aikuisiässä ovat. Kyllä materiaalia on, sekä tutkimusta varten aiemmin kerättyä päiväkirja-aineistoa että Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosta löytyvää. Oma kirjoittamiseni on alkanut saman tapaisesti, mutta poikkeaa nykyään valtavirrasta. Yksi pulma on kaikille kirjoittajille yhteinen: mitä tehdä/tapahtuu oman elämän ja ajatusten dokumenteille kirjoittajan jälkeen.
Eila Kostamo; Kosketus; WSOY, 1999
Kosketus on kääntäjänäkin tunnustusta saaneen Kostamon kahdeksas proosateos. Romaani kertoo erityisistä ihmisistä, joiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa tavanomaisia määrittelyjä vieroksuvalla tavalla. Kostamon kerronta on hienovireistä, tarkkaa ja syvällistä. Kirjoittaja pohtii romaanihenkilöidensä suhteita filosofisen tarkasti. Tapahtumien kautta romaanin kerronta ei paljon etene, henkilöiden välisiä kosketuksia kuvataan mielenliikkeinä, sanallisina. Kostamo luo intensiivistä tekstiä, joka pitää lukijaa otteessaan loppuun asti.
Adonis; Tomun taikuri, suom. Jaakko Hämeen-Anttila; Otava, 2007
Syyrialaissyntyinen, monin palkinnoin arabimaailman tärkeimmäksi runoilijaksi tunnustettu Ali Ahmad Said otti jo 17-vuotiaana kirjailijanimekseen Adonis syyrialais-kreikkalaisen tarujumalan mukaan. Hän on jo nuoresta kutsumuksestaan tietoiseksi tullut runoilija, joka hankki laajan yliopistosivistyksen ja joka on ollut vahva poliittinen mielipidevaikuttaja arabimaailmassa. Runoissaan hän viljelee sekä kreikkalaista että arabimytologiaa ja islamilaista mystiikkaa. Adoniksen runokieli on toisaalta klassisen ylevää, toisaalta modernia. Tomun taikuri sisältää Adoniksen parhaimpana pidetyn kolmiosaisen runoelman Mihyar Damaskolaisen laulut sekä osia muista kokoelmista.Lukukokemus oli vaikuttava. Tunnen kyseisiä mytologioita kovin pintapuolisesti kyetäkseni erittelemään runoissa esiintyviä viittauksia, mutta islamilaisella ja kristillisellä mystiikalla on yhteisiä piirteitä, jotka voi tunnistaa runoissa. Klassinen runokieli tuo suorastaan profeetallisia sävyjä teksteihin. Joka on lukenut Kahlil Gibrania, viehättyy Adoniksen runoistakin.
?Lippuni on raja vailla veljiä, vailla kohtaamista.
Lauluni ovat raja.
Nyt kokoan kukat, kutsun puiden joukot,
levitän teltaksi taivaan.
Rakastan, elän ja synnyn sanoissani.
Nyt kokoan perhoset seuraamaan aamun lippua
ja kasvatan hedelmät,
vietän sateen kanssa yötä
pilvissä ja niiden kelloissa, merissä.
Nyt nostan tähdet ja lasken ankkurin,
asetan itseni
tuulten kuninkaaksi.?
(Tuulten kuningas)
Kyllikki Sepponen, Äidin kirjakäärö; Pilot-kustannus Oy 2007
Elämäntarinoiden sato on kaiken kaikkiaan kirjava. Ei niin, etteikö kenen tahansa tarina olisi omalla tavallaan kiehtova ja kertomisen arvoinen. Kertojatkin voivat olla monella eri tavalla lahjakkaita lajissaan. Kylien ja kaupunkien kirjastot ottavat myös omakustanteita hyllyihinsä. Kun olen itsekin elämänkertomustani koonnut, olen myös kiinnostunut lukemaan toisten tallenteita.
Äidin kirjakäärö, kirjoituskokoelmaksi luonnehdittu, kertoo pohjalaisen maalaistalon tytön tarinan. Se alkaa lapsuudesta ja etenee kronologisesti. Kerronta on juohevaa, tarina elää. Aikakauden ja kasvuympäristön elämänfilosofia ja varsinkin parisuhdekäsitys tulee tarinassa kuvatuksi hyvällä yleiskielellä. Oikeastaan toivoin kirjalta enemmän paikallisväriä, sitä pohjalaisuutta, joka toisaalla kasvanutta lukijaa kiinnostaa. Kirjoittaja välttää kuitenkin huolellisesti murresanontoja, vaikka käyttääkin paljon suoria repliikkejä. Tapojen ja ympäristön kuvauskaan ei tuo kaivattua omaleimaisuutta paljoa esiin. Lajissaan silti hyvinkin luettava tarina.
*Merja Virolainen; Olen tyttö, ihanaa; Tammi 2003
Merja Virolaisen runokirjan (yltiö)femiini nimi ja ulkoasu saa hyvälle tuulelle. Runot ovat helposti lähestyttäviä, tuokiokuvia lapsuudesta ja sen päättymisestä. Runot eivät silti ole yksiselitteisiä, tasojakin löytyy. Useampi lukukerta kannattaa, kuten runoissa aina. Huumori pilkistelee mukavasti. Lukijaystävällinen ja laatuisa runokirja.
* Saila Susiluoto; Huoneiden kirja, Otava 2003; Auringonkierto, Otava 2005
Kirjallisuusseminaarin ansiosta löysin Susiluodon runot. Löytö on ollut syksyni kirjallinen valopilkku. Seminaarilaisemme sanoivat Susiluodon proosarunoja vaikeaksi ymmärtää, minä taas sukelsin niihin ymmärrystä yrittämättä, maistellen ja fiilistellen. Riemastuin runojen tiiviistä, oikeastaan kristalloituneesta kauneudesta, tuoreesta runokielestä ja erilaisista mielikuvista, joita runot loihtivat. Ajattelin lukiessa, että tämä nuori naisrunoilija on luomassa jotain uutta, hyvin persoonallista, monitasoista ja antavaa runoa. Analyyttisemmin lukeva löytää runoista myyttisiä tasoja, viittauksia muinaistarustoon ja maailmanselityksien uusiokuvia. Tunnemaailmassa on yllättävänkin paljon surua, toisaalta taas rytmisesti keinahtelevia laulunomaisia riiminpätkiä proosarunojen kevennyksenä. Susiluodon nimi kannattaa muistaa.
*Tomi Kontio; Vaaksan päässä taivaasta; Teos, 2004
Tähän runoteokseen osuin matkallani eräässä antikvariaatissa, jolla on ihastuttava nimi Wanha Pöllö. Tomi Kontio edustaa minulle nuorta, kiinnostavaa runoilijapolvea, olkoonkin nelikymppinen. Olikohan Tanssisali taivaan alla mahdollisesti ensimmäinen Tomi K:n runoteos, jonka sain lukeakseni ja ihastuin oitis. Olen ymmärtänyt Kontion kirjoittaneen paljon muutakin kuin runoja, mutta minua ovat kiinnostaneet nimenomaan runot. Tässä kokoelmassa puhuttelee tietty karhea alakulo, päättyneen rakkauden ja satunnaisten kohtaamisten solmiutuminen keski-iän melankolian tuntoihin. Lähiökerrostalon seitsemännen kerroksen huoneet antavat monelle runoista perspektiiviä, ehkä myös runokokoelmien taivas-toistuma liittyy tähän. Korkelta katsottuna katutason elämä näyttäytyy ikään kuin hivenen absurdina sivullisuuden himmentimen läpi.
*Niilo Rauhala: Aavistus ja ihme; Otava 2005
Pohjoisen monesti palkittu herkkä luontolyyrikko on aina ollut yksi mielirunoilijoistani. Tunnen Rauhalan kokemusmaailman sävyt itselleni läheisiksi. Rauhala on tehnyt elämäntyönsä sairaalateologina, mikä antaa poikkeuksellista hengellistä syvyyttä usein luontokokemuksiin peilautuviin runoihin. Tämä uusin, kahdeskymmenes kokoelma sisältää ikääntyvän runoilijan luopumisen ja kuoleman tuntoja. Ne eivät kuitenkaan tee kokoelmasta synkkää tai raskasta, runoissa on resignaation sävyistä elämän hyvästelyä ja pohjoista kauneutta, joka jättää valoisan tunnun.
Tekee mieli henkäistä onnellisena: kiitos runoista, ihmiset, valostitte marraskuuni.
|
|
