Tunnustan, että olen ehtinyt ikävöidä, eniten ehtoollista, mutta myös oman seurakunnan joukossa veisuuta ja läsnäoloa. Kuten ihmissuhteiden, hengellisen elämänkään tuoreena pitämiseen eivät pelkät striimaukset riitä. Tuttuja oli paikalla, välimatkan päästä toisiamme tervehdimme. Karjala-kuoro lauloi messun päätteeksi oikein karjalankielellä sen ihanimman, minunkin sydämeni laulun, Karjalan kunnailla. Vietettiinhän myös karjalaisten kirkkopyhää.

Tunnustan, että suojamaskin kanssa on tukalaa olla tunti, varsinkin osallistua veisuuseen. Lukulasit huurtuvat, happi tuntuu loppuvan. Väkeä oli entiseen normaaliin verraten noin kolmasosa, joten välimatkaa oli helppo pitää. Joka toinen penkki oli suljettu narulla ja harvaan asetellut virsikirjat opastivat samalla penkillä pitämään riittävästi etäisyyttä. Vähäisellä väellä ehtoollinenkin sujui juohevasti. Saimme polvistua alttarille, mikä monelle meistä on tärkeä osa messun eukaristiaa.

Epidemiatilanne koettelee meitä kaikkia, mutta varsinkin erilaisista syistä riskiryhmään kuuluvia. Se näkyi messun toteutuksessa silläkin tavoin, että Asta-papin saarnan luki liturgina toiminut Chris. Valitut virret puhuttelivat, jostain niistä tuli kohti ihmeellisen lohdullinen kehoitus: Armahtakaa toisianne. Suljen sen sydämeeni.

Messun jälkeen kävimme hautausmaalla viemässä kynttilöitä ja hiljentymässä vuoden aikana kuolleiden ystävien leposijoilla. Kotonakin tuntuu hyvältä sytyttää tuohus isiemme ja äitiemme muistolle. Rauha heille ja meille.

nyt on sopiva aika liikahtaa pienesti johonkin suuntaan, ennen kuin kylmyys valuu maisemaan ja kutsuu ihmistä horrostamaan. koriin vähän evästä, vesipullo – ja matkaan.

moottoritielle on vaihdettu nopeusrajaksi 100, Toinen sopeuttaa kaasujalkaa ja miten ihanaa, kun ei tarvitse jännittää. tietenkin bemarikuski ampaisee ohituskaistaa hetkessä näkymättömiin.

aamun hesari tulee melkein luetuksi, kun ystäväsisko soittaa siihen. puhutaan ummet ja lammet. riston valinta tarjoilee reipasta musiikkia ajomatkan taustaksi. aurinkokin näyttäytyy.

eevan kukan myyjärouva valittaa, ettei kysyttyä ruukkukrysanteemia ole tällä kertaa. havuseppele kuitenkin on ja kalpeita, hiljaisia orvokkeja, jotka kestävät pienet pakkasyötkin.

hautausmaan hoitaja on jo korjannut kesäkukkien rippeet, paikka on siistitty. seppele siihen ja orvokkiruukku. lyhtykynttilään vielä tuli. se tuikuttaa pyhäinpäivän yli.

siellä lepäävät Toisen äiti ja isä, tai se mitä heidän maallisesta hahmostaan lienee jäljellä. muistot elpyvät heidän menneen elämänsä paikoilla poiketessa, lämpiminä ja kirkastuneina.

Tänään kirkossa vietetään Mikkelinpäivää, jolla ei ole samannimisen kaupungin kanssa tekemistä muuten kuin että senkin kirkoissa tätä päivää vietetään lasten ja enkeleiden merkeissä. Raamatussa mainituista arkkienkeleistä Mikaelia pidetään vanhastaan erityisesti lasten suojelijana. Kotiseurakunnassamme Mikkelinpäivä on usein ollut myös vanhusten kirkkopyhä, koska se aloittaa vanhuksille omistetun viikon. Tästä nimenomaisesta syystä kaupunginjohtaja toi henkilökohtaisesti tervehdyksensä Mikkelinpäivän messun alkuun kirkossamme tänään.

Me sukeltauduimme nojatuolikirkossamme randomilla Savon sydämeen, Kristuksen tulemisen kirkkoon  Siilijärvellä kokoontuneen seurakunnan mukaan. Kirkko on paikallisen Peko Väänäsen suunnittelema, valmistui v. 1923. Kirkon koristelu seinä- ja lasimaalauksineen on taiteilija Bruno Tuukkasen käsialaa. Alttaritaulun Kristus ristillä maalasivat taiteilijat Sulo Honkanen ja Santeri Salokivi v. 1934. Kuorikalusteita ja kirkkotekstiilejä uusittiin v. 2015. Kirkko on tyyliltään ulkoa ja sisältä vaikuttavasti suomalainen. Jumalanpalveluksen toimittivat seurakunnan miespapit, kirkkoherra ja kappalainen sekä kanttori.

Kirkkoherra puhui saarnassaan enkeleistä ja lapsista, raamatun tekstien pohjalta. Saarna oli perinteisintä kirkoissa kuulemaani pitkään aikaan. Teksti olisi antanut eväitä nykyaikaankin tuomiseen, nyt jäätiin raamatun maisemaan ja perinteisen kirkollisen kuplan sisälle.

Palveluksen jälkeen tutkin Siilinjärven seurakunnan sivuja ja herkistyin musiikkityön toimittamasta äitienpäiväkonsertista, jossa lapset lauloivat ihanan puhtaasti ja kirkkain äänin. Eihän näitä lapsuuteni lauluja täällä pääkaupungin kyljessä enää missään kuule.    

Istun tuolissani ja keskityn kotiseurakuntani kirkosta striimattuun messuun. Iloitsen havaitessani kuvauksen laadun kohentuneen keväällisistä katsomistani. Janne-kanttori esilaulaa virret komeasti, Samuli-pappi toimittaa liturgiset osuudet lempeästi kantiloiden tapansa mukaan. Saarna on selkeä, fokus pysyy pakon ja suositusten merkityksen tarkastelussa liittyen evankeliumitekstinä olevaan Jeesuksen vertaukseen. ”Kumpi teki isänsä tahdon?” Kaikenlainen aiemmin palveluksen striimausta häirinnyt hermostunut lepatus puuttuu, vaimeana taustalta kuuluvat lasten äänetkin tuntuvat kuuluvan asiaan.

Panen merkille, että esirukous ja siihen liittyvä kynttilöiden sytytys kastetuille, avioliittoon kuulutetuille ja kuolleille on asemoitu alkuliturgian yhteyteen. Hyvin se siihen istuu. Mutta mistä tähän nyt tunkeutuu vanhatestamentillinen mielikuva vanhasta valkopartaukosta, joka istuu valtaistuimellaan? Hänen eteensä kannetaan korillinen toisensa jälkeen huolta ja murhetta omasta ja toisten puolesta, vauvoja vanhempineen ja kummeineen, pariskuntia käsi kädessä, itkeviä omaisia, koko maailman hätä ja tuska sekä hyvää tarkoittava kirkollinen puuhamaa. ”Kannamme eteesi…”

Kun puhutaan raamatun käännöksen uudistamisesta nykyihmiselle ymmärrettävämpään muotoon, voisiko joku katsoa myös rukousten kielen perään?

Helluntai on alkuseurakunnan syntymän, Pyhän Hengen vuodatuksen ja yhteyden juhla. Erillään olon näännyttämät karanteenilaiset tarvitsevat kaiken saatavilla olevan ilon tuomaa voimaa voidakseen palata näkyville, etsimään oikeita ja mahdollisia tapoja yhteyteen rakkaidensa ja toisten ihmisten kanssa.

Eilen iloitsimme lastenlasten erinomaisista koulutodistuksista ja alkavasta kesälomasta. He myös tarvitsevat perhe- ja sukuyhteisön parissa voimaantumista. Kesä on kesä tänäkin vuonna, vaikka joudummekin vielä muistamaan tietyt rajoitukset ja etsimään uudenlaisia tapoja liittyä toisiimme.

Lapsi ihmettelee kaikkea. Rauhan alkuvuosina syntyneenä ihmettelin aikuisten puhetta vainajista, kaatuneista ja kuolleista. Isäni ja äitini olivat kumpikin menettäneet sodassa vanhimman veljensä. Äidit, vaimot ja lapset heitä muistelivat ja kaipasivat kyynelin, sisarukset menetyksen ja murheen tuntein. Sankarihautausmaalla käytiin heidän muistopaikallaan kukkia viemässä.

Sotatarinat glorifioivat sankareiksi luotien kaatamat, kranaattien silpomat, pommien ja tykin kuulien murskaamat ihmiset, jotka eivät itseään sankareina pitäneet. Mitä kauemmaksi historiaan sotavuodet jäävät sitä harvemmaksi käy kaatuneiden lähiomaisten ja muistelijoiden joukko. Jälkipolvet nostavat yhä kiitollisina tai velvollisuudentuntoisesti lipun salkoon tänään, kaatuneiden muistopäivänä ja itsenäisyysjuhlien aikaan.

Orvokkien pienet, hellyttävät kasvot kurkkivat uteliaana ja eläväisinä sunnuntaiaamuun. Koronakevään pitkät, hitaat viikot ovat kääntymässä huhtikuun viimeisiin päiviin, yöt ovat vielä kylmiä, päivät aurinkoisia. Sitkeät kevätkukat eivät ole pienistä pakkasista moksiskaan. Rakas vaahtera availee jo pieniä silmunyrkkejään onnellisen tietämättömänä, että elää viimeistä kevättään tässä pihassa. Vuosi sitten huhtikuussa emme tienneet, että tämä kevät on monelle meistä kuolemaksi.

Luen retriittipäiväkirjoja vuosien takaa. Hiljaisuuden retriitit ovat olleet hengellisen elämäni ominta sielun hoitoa itselle, mutta retriitinohjaajana myös se tehtävä, jota olen syvästi rakastanut, sille antautunut. Päiväkirjoja lukiessa olen alkanut miettiä tätä koronakaranteenia hiljaisuuden retriittinä. Kukin elää yksinkertaista, hiljaista arkea omalla tavallaan ja omaan tahtiin. Mitä hiljaisempaa on, sitä vahvemmin luonto, arjen pienet tapahtumat, musiikki, luetut ajatukset puhuvat, kun sydän on auki.

Retriitin idea on vetäytyminen normaalista arjesta, päiväjärjestyksen yksinkertaistaminen, turhan ponnistelun tai viihdykkeiden karsiminen. Tarkoitus on saada tilaa hetkille, jotka saavat syntyä siitä, mitä on ja mitä sielun sisimmästä nousee. Vain se erottaa karanteenin ja hiljaisuuden retriitin, että viime mainittuun kokoonnutaan pienellä joukolla ja ohjelmaan kuuluu yhteisiä rukousmeditaatiohetkiä. Ollaan vapaasti, keskustelematta jossain luonnon keskellä. Retriittitoverit edustavat siinä Jumalan hyväksyvää läsnäoloa, kukaan ei ole yksin.

Monelle tämä virusepidemian karanteeni on yksinäinen polku. On hyvä ajatella että emme silti ole yksin, emme unohdettuja. Olemme kaikki samassa tilanteessa, naapurit, tuttavat, ystävät ja omaiset. Tämä on yhteinen matka. Näemme ja kuulemme toisistamme digiyhteyksien kautta, uutisvälähdyksissä, ulkoilureitin varrella, kauppaan pujahtaessa. Retriitille ominaisia ovat yllättävät löydöt, oivallukset omasta elämästä. Niitä voi odottaa koronaretriitiltäkin.

                           ”Kaukaa sinua hain / nyt on pyyntöni vain: / pidä minusta kiinni / kunnes kasvosi nään.

                           Omin voimin nyt näin / pääse en eteen päin / pidä minusta kiinni / kunnes kasvosi nään.”

                           (Anna-Mari Kaskinen)

Liisa-rovastin pääsiäiskortissa naiset rientävät Jeesuksen haudalle aamulla varhain, kuten evankeliumi kertoo. Heidän hengellinen ohjaajansa ja rakastettu ystävänsä on kuollut. Tunnelma on varmasti hämmentynyt ja suru syvä. Heitä odottaa uskomaton näky: hauta onkin tyhjä! Mitä Mestari sanoikaan viimeisinä aikoinaan, voisiko olla totta, että hän on noussut kuolleista!

Sama kysymys ravistelee kristittyjä yhä. Kukapa olisi kahden tuhannen vuoden takaisiin tapahtumiin muuta selkeyttä saanut. Yhä edelleen on kysymys yksinkertaisesta uskosta, joka sekin on Jumalan lahjaa – ei ihmisen älyn ja pohdintojen tuote. Pääsiäisen evankeliumi: Kristus elää!