Istun nojatuoliini käsissäni virsikirja ja silmälasit. Avaan sälekaihtimet ja katson pihaa, jossa lumikinos on kasvanut yö yöltä. Pyhän Marian kirkon kellot soivat, kutsuvat kuulemaan. Olen ottanut talteen listan virsistä, joita lauletaan. Niin isänikin teki kauan sitten, kun pienenä tyttönä kiipesin hänen syliinsä keinutuoliin kuuntelemaan radiokirkkoa. Alkuvirren aikana saapuu talitiainen tarkistamaan lintulaudan. Jyviä riittää.

Sunnuntain teema on ansaitsematon armo. Elina Rajala puhuu saarnassaan armollisuudesta, joka muuttaa ihmisen elämän arvojärjestystä. Se ohjaa kilvoitteluun ja kohtuullisuuteen. Kunkin on hoidettava omat tehtävänsä, siitä selvitäksemme tarvitsemme armoa, joka on Jumalan valtakunnan suurin salaisuus. Rukouslause jää mieleen soimaan: katso minuun, käännä katseeni sinuun, Jumala. – Saarna on lyhyt ja ytimekäs. Siinä ei ole turhia sanoja, jotka johtaisivat ajatukset harhapoluille. Minulla on ravittu olo.

Urkuja soittaa kanttori Kai Huopainen. On upeaa vaihteeksi kuulla syvän miesäänen esilaulua. Tekee mieli laulaa mukana ja laulankin. ”Joka aamu on armo uus, huolet voimme siis heittää. Rangaistuksenkaan ankaruus ei voi armoa peittää. Herran hoidosta kiittäkäämme, kun hän taivasta varten kasvattaa, murheen allakin armahtaa, hänen turviinsa jäämme.”(V. 547) Gospelkuoro laulaa puhtaasti ja kauniisti Ulla Suutarin johdolla ja säestyksellä. Laulutkin puhuvat armosta.

Pihaan lehahtaa naakkaparvi. Joku linnuista käy maistelemassa talipalloa. Pian parvi jatkaa matkaansa. Minäkin nousen kiitollisena siitä mitä sain. ”Avaat toivon maisemat” (V. 902).

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.