Kotien Jumala ja pyhiinvaeltajien Jumala,

me kaivaudumme turvaan epämääräiseksi ajaksi,

ja olemme lähteneet tuntemattomalle matkalle.

Tällä polulla emme ole olleet.

Me tiedämme, että sinä tunnet jokaisen askeleen,

että sinä olet vierellämme:

oppaana, suojelijana, ystävänä.

Tuokoon jokainen päivä tällä tiellä meitä lähemmäs toisiamme,

lähemmäs jälleennäkemisen päivää,

lähemmäs paikkaa, jota sinä kutsut kodiksi.

Aamen.

Keskipäivän kävelylenkistä tuli itsestään kahdeksikon muotoinen. Ensin kotikadun yli pikkukaduille ja sitten metsään. Ennen lähtöä pilvet viskoivat lumiryynejä maisemaan. Talojen pensasaidat ja pihapuut olivat hauskasti koristeltuja. Kotipihalla askarteli mustis, liekö maistellut lumiryynejä.

Kovin on hiljaista. Normaalisti ihmiset hyörivät lauantaina kauppa-asioillaan ja ulkoilemassa. Kun autot seisovat pihoilla, katoksissa ja kadun varsilla, pörinä puuttuu. Ei ollut kävelijöitäkään kuin muutama. Tuli mieleen juhannusaatto, kun kaikki kaupunkilaiset ovat lähteneet mökeilleen, kellä semmoinen on, tai festareille.

Tunnustelin ilmapiiriä kadulla ja metsässä. Rauhallista, ei paniikkia eikä uhkaa. Kyllä tästä selvitään.

Laulajista puuttui puolet, minikuoro selvisi esityksistään miten kuten. Messun liturgi ja avustava pappi olivat sairaana, heitä tuurasivat vapaavuorolaiset. Kanttori oli sentään työkuntoinen ja kirkkoväärtiryhmä (maallikkoavustajat) hoiti tehtävänsä mallikkaasti. Rippikoululaisia oli alun toistakymmentä pakollisella messukäynnillä, vaisuna penkissään. Tavanomaisesta seurakuntaväestä noin puolet oli jäänyt kotiin.

Virsikirjat oli korjattu pois, laulunsanat heijastettiin seinälle. Osa väestä käytti kännykän virsikirja.fi sovellusta. Kolehtia ei kerätty kädestä käteen kiertävillä haaveilla ja ehtoollisen toimittajat sekä alttarin ääreen tulijat aloittivat käsidesillä. Rauhantoivotuskättelyn sijaan tarjottiin mahdollisuus huomioida lähimmäistä lämpimällä katseella ja hymyllä, mikä tuntui vähän väkinäiseltä. Kuulimme, että kaikki seurakunnan viikko-ohjelman kokoontumiset on peruttu toistaiseksi, vain messu toimitetaan joka sunnuntai.

Kirkkovuosi kyntää syvällä paastonajassa. Tuleeko pääsiäisjuhlaa, ja jos, niin milloin.

                           Uudenvuodenpäivänä hyrisin itsekseni läpi kaikki virsikirjamme (1986) uudenvuodenpäivän virret. Tuttuja keskiaikaisia sävelmiä Saksasta, ns. toisintosävelmiä eri alueilta Suomesta, yksi englantilaisperäinen. Ihmettelin sanoituksia, hain hakemalla tulevaisuuden ja toivon sanoja ennen kuin löysin, kolmesta virrestä nämä: ”Me Herran nimeen luotamme, myös uuteen vuoteen kantaa se. Sen suojaan jäämme toivossa, et hylkää meitä, Jumala” (V. 38:5). ”Tielläsi riemuitsemme autuuden toivosta” (V.39:5). ”Kaiken ahdistuksemme, pettymyksen, katkeruuden Jeesukselle annamme, hän tuo meille toivon uuden…” (V. 41:5). – Ihmeen paljon on toivon sijaan sanoitettu tilintekoa menneistä, katumisen tuntoja ja haikeutta ajan kulumisesta.

                           Seuraavaksi sukelsin loppiaisvirsien maisemiin. Loppiaisen idea on vanhastaan jouluajan päätös, mutta hengelliseen tarustoon kuuluvat ’ne kolme itäisen maan viisasta miestä’, jotka etsiytyivät tähden johdattamina Betlehemiin lahjoineen ja löysivät ennustusten mukaan lapsen seimessä. Virsikirjan viisi loppiaisvirttä eivät juurikaan ’kolmesta kuninkaasta’ piittaa, aihe mainitaan ohimennen virressä 46 (”lailla idän viisaiden”) ja toisen säkeistön verran virressä 45. Sen sijaan tähti Jeesuksen vertauskuvana on virsissä tärkeässä osassa, tietä näyttävänä ja Jumalan luo johdattavana valona. Ortodoksit viettävät loppiaisena epifaniaa, Jeesuksen kasteen muistojuhlaa. Kaste mainitaan myös virressä 43 kristityn lahjana (”katsoit minuun kasteessa, valaisit taivaan valolla, soit lahjan ihmeellisen”).

Katso, pysähdy näkemään. Huomaa, mikä on toisin. Ihmettele, älä arvota.

Kuule, pysähdy, viivy. Mitä kuulet. Huokauksia. Naurahtelua. Nyyhkettä. Kauan vaiettuja sanoja. Äänetöntä huutoa.

Kosketa. Vaatimatta. Kipua tuottamatta. Lämpimästi. Rohkene ottaa syliin, jos sitä tarvitaan.

Kiitä elämästä. Ilosta ja surusta. Valosta ja pimeästä. Rakkaudesta, joka on voima, ei tunne.

Tämän aamuisen hesarin sivuilla oli mielenkiintoinen artikkelisarja itsenäisen Suomen sukupolvista. Löysin itseni ja lapsemme, ensimmäiset lapsenlapsetkin. Tajusin jatkumon merkityksen, myös sen, miten yhteiskunnallinen ja maailmanpoliittinen tilanne säätelee kunkin sukupolven elinehtoja. Geenitutkimus kaivautuu sukujen jatkumoihin ja tuo uutta tietoa siihen, ettei kaikki mitä elämä tuo tullessaan, ole ihmisen itse valittavissa.

…hän saapuu elämänsä matkan päätepysäkille. Matkakumppani, jos sellainen on, hätkähtää hereille: nytkö jo? Kuolema yllättää läheiset jollakin tasolla, vaikka saattopolkua olisi jo pitkään käyty. Lopullisen erkaantumisen hetki tuo tullessaan pyörteen, jossa on kaikenlaista käytännöllistä järjesteltävää. Ne pitäisi jaksaa hoitaa samalla kun menettämisen kipu sattuu, ja surun nostamat monenlaiset tunteet vaativat tilaa.

…hänellä on kaikki hyvin. Poistuessaan ruumiistaan ihminen jättää paitsi henkensä kodin myös vajavuudet, sairaudet, kärsimyksen, pettymykset ja elämään väsymisensä. Hänen henkensä ja sielunsa vapautuu. Sureva suree itseään, menetystään, yhteisen elämän päättymistä. Suru on parhaimmillaan pitkä, parantava matka muistoihin ja niiden kanssa kohti kiitollisuutta.

…hänet haudataan. Hautauskulttuuri näyttää vuosikymmenien saatossa muuttuneen. Perinteiset yhteisölliset hautajaiset alkavat jäädä kaupungistumisen ja kirkollisen kulttuurin hiljaisen murentumisen myötä historiaan. Yhteiskunnallisesti merkittävässä asemassa olleet haudataan juhlallisuuksin ja sankoin saattojoukoin, muuten yhä useammin lähiomaisten ja valikoituneen ystäväpiirin kesken. Maaseudulla tapahtuu samansuuntainen kehitys, hitaammin vain. Eläessään ihminen on saattanut esittää kuolemaan liittyvät toiveensa, joita pyritään noudattamaan. Myös lähiomaisten voimavarat vaikuttavat.

…häntä muistellessa on hyvä antaa itkulle, kaipaukselle ja kiitollisuudelle tilaa. Suru ei ole sairaus, mutta siihen voi sairastua. Ristiriitaisten muistojen ja tunteiden torjunta voi sitoa surevan katkeruuteen, joka kuluttaa elämänilon ja toipumisen voimat. Jokainen tulee ajallaan elämänsä matkan päätepysäkille. Siihen valmistautuminen on viisautta. 

***näitä mietin palattuani ystäväni puolison hautajaisista.