Helluntai on alkuseurakunnan syntymän, Pyhän Hengen vuodatuksen ja yhteyden juhla. Erillään olon näännyttämät karanteenilaiset tarvitsevat kaiken saatavilla olevan ilon tuomaa voimaa voidakseen palata näkyville, etsimään oikeita ja mahdollisia tapoja yhteyteen rakkaidensa ja toisten ihmisten kanssa.

Eilen iloitsimme lastenlasten erinomaisista koulutodistuksista ja alkavasta kesälomasta. He myös tarvitsevat perhe- ja sukuyhteisön parissa voimaantumista. Kesä on kesä tänäkin vuonna, vaikka joudummekin vielä muistamaan tietyt rajoitukset ja etsimään uudenlaisia tapoja liittyä toisiimme.

Lapsi ihmettelee kaikkea. Rauhan alkuvuosina syntyneenä ihmettelin aikuisten puhetta vainajista, kaatuneista ja kuolleista. Isäni ja äitini olivat kumpikin menettäneet sodassa vanhimman veljensä. Äidit, vaimot ja lapset heitä muistelivat ja kaipasivat kyynelin, sisarukset menetyksen ja murheen tuntein. Sankarihautausmaalla käytiin heidän muistopaikallaan kukkia viemässä.

Sotatarinat glorifioivat sankareiksi luotien kaatamat, kranaattien silpomat, pommien ja tykin kuulien murskaamat ihmiset, jotka eivät itseään sankareina pitäneet. Mitä kauemmaksi historiaan sotavuodet jäävät sitä harvemmaksi käy kaatuneiden lähiomaisten ja muistelijoiden joukko. Jälkipolvet nostavat yhä kiitollisina tai velvollisuudentuntoisesti lipun salkoon tänään, kaatuneiden muistopäivänä ja itsenäisyysjuhlien aikaan.

Orvokkien pienet, hellyttävät kasvot kurkkivat uteliaana ja eläväisinä sunnuntaiaamuun. Koronakevään pitkät, hitaat viikot ovat kääntymässä huhtikuun viimeisiin päiviin, yöt ovat vielä kylmiä, päivät aurinkoisia. Sitkeät kevätkukat eivät ole pienistä pakkasista moksiskaan. Rakas vaahtera availee jo pieniä silmunyrkkejään onnellisen tietämättömänä, että elää viimeistä kevättään tässä pihassa. Vuosi sitten huhtikuussa emme tienneet, että tämä kevät on monelle meistä kuolemaksi.

Luen retriittipäiväkirjoja vuosien takaa. Hiljaisuuden retriitit ovat olleet hengellisen elämäni ominta sielun hoitoa itselle, mutta retriitinohjaajana myös se tehtävä, jota olen syvästi rakastanut, sille antautunut. Päiväkirjoja lukiessa olen alkanut miettiä tätä koronakaranteenia hiljaisuuden retriittinä. Kukin elää yksinkertaista, hiljaista arkea omalla tavallaan ja omaan tahtiin. Mitä hiljaisempaa on, sitä vahvemmin luonto, arjen pienet tapahtumat, musiikki, luetut ajatukset puhuvat, kun sydän on auki.

Retriitin idea on vetäytyminen normaalista arjesta, päiväjärjestyksen yksinkertaistaminen, turhan ponnistelun tai viihdykkeiden karsiminen. Tarkoitus on saada tilaa hetkille, jotka saavat syntyä siitä, mitä on ja mitä sielun sisimmästä nousee. Vain se erottaa karanteenin ja hiljaisuuden retriitin, että viime mainittuun kokoonnutaan pienellä joukolla ja ohjelmaan kuuluu yhteisiä rukousmeditaatiohetkiä. Ollaan vapaasti, keskustelematta jossain luonnon keskellä. Retriittitoverit edustavat siinä Jumalan hyväksyvää läsnäoloa, kukaan ei ole yksin.

Monelle tämä virusepidemian karanteeni on yksinäinen polku. On hyvä ajatella että emme silti ole yksin, emme unohdettuja. Olemme kaikki samassa tilanteessa, naapurit, tuttavat, ystävät ja omaiset. Tämä on yhteinen matka. Näemme ja kuulemme toisistamme digiyhteyksien kautta, uutisvälähdyksissä, ulkoilureitin varrella, kauppaan pujahtaessa. Retriitille ominaisia ovat yllättävät löydöt, oivallukset omasta elämästä. Niitä voi odottaa koronaretriitiltäkin.

                           ”Kaukaa sinua hain / nyt on pyyntöni vain: / pidä minusta kiinni / kunnes kasvosi nään.

                           Omin voimin nyt näin / pääse en eteen päin / pidä minusta kiinni / kunnes kasvosi nään.”

                           (Anna-Mari Kaskinen)

Liisa-rovastin pääsiäiskortissa naiset rientävät Jeesuksen haudalle aamulla varhain, kuten evankeliumi kertoo. Heidän hengellinen ohjaajansa ja rakastettu ystävänsä on kuollut. Tunnelma on varmasti hämmentynyt ja suru syvä. Heitä odottaa uskomaton näky: hauta onkin tyhjä! Mitä Mestari sanoikaan viimeisinä aikoinaan, voisiko olla totta, että hän on noussut kuolleista!

Sama kysymys ravistelee kristittyjä yhä. Kukapa olisi kahden tuhannen vuoden takaisiin tapahtumiin muuta selkeyttä saanut. Yhä edelleen on kysymys yksinkertaisesta uskosta, joka sekin on Jumalan lahjaa – ei ihmisen älyn ja pohdintojen tuote. Pääsiäisen evankeliumi: Kristus elää!

Olemme nähneet uutisissa järkyttäviä joukkohautauksia New Yorkista, jossa epidemiaan on viikkojen ajan kuollut joka päivä tuhansia ihmisiä. Osa heistä on kuollut kadulle, yksin, hoidotta. Ei saattajia, ei rituaaleja, tuskin kukaan heitä muistelee. Tuntuu siltä, että monen kurja elämä päättyi myös kurjaan kuolemaan. Niin eri arvoisia me ihmiset olemme kuollessammekin. – Kristus kuoli kuin rikollinen, mutta hautaan hänen ruumiinsa saattoi rakastavien ja surevien ystävien pieni joukko, joka tunsi hänen arvonsa.

Aurinko kirkastaa pitkäperjantain murhesanoman. Kärsimys saa valoisat kasvot, toivon kasvot. Kävelimme eilen illalla hautausmaalla. Hiljaista siellä oli, tilaa yllin kyllin. Muutamia kynttilöitä, kukkia siellä täällä. Vanhan ystävän kuolemasta tuli helmikuussa viisi vuotta. Mitä hän olisi sanonut tästä ihmiskunnan kiirastulikeväästä, sota-ajan lapsena paljon nähnyt ja kokenut mies. Mustarastas lauloi huoletonna yli hautojen vanhan puun ryhmyisellä oksalla. Kevät tuoksui mullalta, tumma pilvi ripsautti vettä, kohta taas sädehti aurinko.

Kiirastorstai, etymologialtaan ’puhdistuspäivä’. Sinänsä kiiras merkitsee kovaa ja ankaraa, tuskaista, kiihkeääkin. Pandemia on kutistanut elämämme ulottuvuuksia, hiljentänyt kiihkeän menemisen, halunkin siihen. Tauti on ollut ankara sairastuneille, joillekin ihan kuolemaksi. Ehkä tämä kova kuuri on meille kaikille hyödyksi. Ehkä tulemme tästä ulos puhdistuneina, arvot paremmin kohdallaan.

Tuhkakeskiviikko kutsuu pintaan sydämen katumusta. Niin paljon roskaa, kuolleita alkuja, hyviä pyrkimyksiä – aikeiksi jääneitä. Jos voisi jotakin turhaa elämästään jättää pois, tulisi enemmän tilaa uudelle. Elonsiivous kuolinsiivouksen tilalle.